Nyt olen varma, että kärsin oikeasti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta

Ja nyt vasta 2-vuoden jälkeen olen toipumassa ja elämä vihdoin tuntuu ihanalta, lapsi mitä rakkaimmalta ja jatkuva väsymys on poissa.



En puhunut kenellekkään pahasta olostani, jaksamattomuudestani, jatkuvasta väsymyksestä ja uupumuksesta. Lapsi ei juuri valvottanut ja sain nukkua pitkiä yöunia, mutta silti elin, kuin sumussa. Päivästä toiseen, samoja rutiineja noudattaen.



Jaksoin sinnikkäästi hoitaa lasta päivät, mutta siitä oli myös seuraamuksia. Parisuhteemme joutui tosi koville, kun en jaksanut huomioida miestäni. Elimme ihan eri atmosfääreissä. Mies vetäytyi töidensä pariin, minä keskityin lapseen. Jaksamiseni oli äärirajoilla ja käytin kaiken energiani pieneen nyyttiin. Tiuskin miehelleni vain päivästä toiseen, olin väsynyt ja mihinkään ei tuntunut löytyvän energiaa. Kaiken eteen piti ponnistella ja väkisin pakottautua ihmisten ilmoille. Poltin monet sillat takanani ja näin ystäviä aina vain harvemmin. Mutta sain myös uusia ystäviä niinä hyvinä päivinä, joita myös mahtui joukkoon, onneksi.



Välillä oli tosiaankin niitä hyviäkin päiviä, mutta sitten taas mieliala lopahti ja iski totaalinen väsymys. Saatoin viikon tai kaksi voida hyvin, mutta salakavalasti pahaolo aina palasi.



En hakeutunut hoitoon, ylpeyteni ei antanut myöten. Lapsi ei ollut suunniteltu ja en halunnut näyttää sukulaisten silmissä epäonnitujalta. Sellaiselta, joka ei pärjää lapsensa kanssa.



Nyt vihdoin elämä tuntuu ihanalta, uskomattomalta. Elmämisen arvoiselta. Yhtenä päivänä vain pahaolo oli poissa. Nyt toivon sen olevan lopullisesti. Ja tästä viisastuneena haen apua jatkossa, sillä en halua kokea enää samaa uudelleen. En ainakaan yksin.