Miten 4-kympin kriisi eroaa 3-kympin kriisistä?

30- kriisissä, erosin, muutin ja lähdin opiskelemaan. Nyt ikää 41 ja kriisiä ei ole näkynyt. uusi mies ollut jo monta vuotta ja kaksi lasta ja se uusi ammatti.

tulevan senkin edestä:) Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että ei ole kriisejä tullut iän vaan ihan muun elämän takia.

tämä kuulosti nimittäin NIIIN tutulta. Lisään vielä sen, että läpikävin elämän merkityksettömyyden (tai oli tunne siitä) ja mietin ylipäätään mitä järkeä missään on, kaikki tuntui turhalta ja elämä todellakin rajalliselta yms.

Myös (ylimääräinen) materia menetti merkityksensä, ja kunnianhimo/päteminen muiden silmissä ja alaakin vaihdoin (tai olen juuri vaihtamassa) kun entinen työ bisnesmaailmassa (alhaalla, mutta kuitenkin) ei tuntunut merkitsevän mitään (mitä merkitystä on "tyrkyttää ihmisille materiaa, jota he eivät oikeasti tarvitse, saadakseni itse rahaa, jolla ei tietyn pisteen jälkeen ole mitään merkitystä")

nyt alan opiskelemaan alaa jolla koen oikeasti olevan Merkitystä.

ap

Eipä enää niin mahdollista aloittaa montakaan asiaa alusta, elämä melkein meni jo.

Olet jo vanhempi, etkä edes jaksa yrittää enää laihduttaa, aloittaa kuntoilua, vaihtaa siihen kivaan työhön, hankkia lisää lapsia (lapsenlapsia saattaa jo pukata), opetella uutta harrastusta jne.

Viiskymppisenä sitten voikin fiilis taas olla toinen :-)

Oikeasti 40-vuotiaana moni asia on helpottanut kuitenkin. Seksi sujuu, saa nukkuakin kun pikkulapset ei valvota, ei ole tarvetta enää päteä ja hankkia hienoa autoa, rajentaa uutta taloa, rempata modernia keittiötä, ostaa pintamuotia, meikata joka päivä ym

ettei aikaa ole loputtomiin tehdä kaikkea. Se ahdistaa. Elämä on rajallinen.

Kolmenkympin kriisissä etsitään elämän tarkoitusta, halutaan löytää elämän mies ja perustaa perhe. Saada jotenkin palikat kohdilleen elämässä.



Sitten neljäkymppisenä on jo elämä tasaantunut ja palikat ovat olleet "kohdillaan" jo jonkin aikaa. Sitten iskee se kriisi, että "tässäkö se kaikki oli, tätäkö elämä on sitten tästä hamaan tulevaisuuteen".

Jos ei ole siihen mennessä saanut niitä asioita mitä on meinannut, niin tosi paha kriisi tulee. Kokemusta on. Tästä ei meinaa selvitä ylös hyvällä eikä pahalla. Syvä pettymys valtaa mielen ja masennus kaupan päälle. Nelikymppisenä on niin aallonpohjalla kuin vain olla voi, paitsi jos elämä on siihen mennessä rullannut hyvin, niin sitten voi selvitä pienellä alakulolla.

ettei aikaa ole loputtomiin tehdä kaikkea. Se ahdistaa. Elämä on rajallinen.

30-kriisi: "Voi ei, nuoruus on takana!"

40-kriisi: "Voi ei, kuolema on edessä!"



Karua mutta totta. Kolmenkympin kriisiä sävyttää vielä pelko, mutta neljänkympin kriisiä jo kauhu. Paradoksaalista on se, että sekä pelko että kauhu on kadonneet jonnekin viidenkympin kriisissä jolloin ihminen kokee jälleen olevansa "vielä ihan nuori".

mun 3-kympin kriisissä olin jo niin pohjalla, että ajattelin että kuolema (jos vaikka sattuisi kuolemaan jossain tapaturmassa tai johonkin sairauteen, itsetuhoinen en ole koskaan sentäs ollut) voisi olla itseasiassa "helpotus".



En oikein usko että sen syvemmälle voi enää vajota...?



Tai jos mun 4-kympin kriisini tulee olemaan pahempi kuin tämä 3-kympin, niin mikähän mua sitten oikein odottaa...



ap

30-kriisi: "Voi ei, nuoruus on takana!"

40-kriisi: "Voi ei, kuolema on edessä!"

Karua mutta totta. Kolmenkympin kriisiä sävyttää vielä pelko, mutta neljänkympin kriisiä jo kauhu. Paradoksaalista on se, että sekä pelko että kauhu on kadonneet jonnekin viidenkympin kriisissä jolloin ihminen kokee jälleen olevansa "vielä ihan nuori".