Te jotka vakavasti mietitte avo/avioeroa

- en välitä toisesta osapuolesta

- teen KAIKEN kotitöistä

- liian vähän omaa aikaa

- haluan antaa lapsille hyvän tulevaisuuden

mutta toisinaan mietin tätä köyhyyttä, miehen saamattomuutta (työtön/ olevinaan kova tekemään jotain pikkubisneksiä siinä ohessa tukiaisten lisäksi) ja kaljoittelua. Lapsille ainakin toivoisin parempaa elämää, mutta toisaalta jonkun toisen kanssa tehtynä ne ei olis juuri näitä lapsia.



Joskus vaan miettii, että olisi voinut valita toisinkin. Joskus piruuttaan seurannut entisten poikaystävien elämä FB:n kautta ja hieman katkerana huomannut joidenkin menestyneen elämässään tosi mukavasti.



"huokaus"

voi niin suoraan mun ajatuksista !

Ja minä olen sellainen ihminen jonka mielestä miehen pitäisi osallistua lastenhoitoon vapaaehtoisesti eikä jokaista pientä juttua pitäisi joutaa pyytämään erikseen. Tai sekin on hassua että pitää edes käyttää sanaa osallistua lastenhoitoon. Minusta meidän pitäisi hoitaa lapset YHDESSÄ.



Mutta sellaista meillä ei siis ole. Ja tästä seuraa se, että olen koko ajan joko vihainen tai masentunut. Masentuneeksi tulen, jos kiellän itseltäni vihan ja koetan painaa sen pois mielestä. Eli vaihtoehdot on joko vihanen tai masentunut, ja kumpikin on omalla tavallaan rankkaa. Miestä en pysty muuttamaan, yritetty on. Joten...

sen hitaus ja saamattomuus, kaikki se kysyy, tarkistaa ja varmistaa multa, mistään ei osaa ottaa itse vastuuta - en jaksa tällästa kolmen 'pojan' äitiyttä enempää :( Haluaisin olla myös nainen tässä, eikä ainut aikuinen...

Olemme olleet kaksi vuotta yhdessä. Muutimme yhteen 4kk seurustelun jälkeen. Saimme lapsen 4kk sitten (ehkäisy petti).

Rakastamme toisimme todella paljon ja myös yhteistä lastamme. Meitä on elämä heitellyt aika lailla ennen ja olemme kokeneet todella paljon haasteita myös yhdessä ja selvinneet niistä hyvin.

Luulen että tämä johtuu eniten väsymyksestä (koliikki valvomiset, synnytys ylipäänsään, lapsen kanssa alku ei muutenkaan ollut ihan mutkaton jne.), mutta tuntuu, että olisi helpompi olla ilman avopuolisoani.

Olen nyt ollut kahtena päivänä reissussa ilman puolisoani ja jotenkin on ollut helpottunut olo.



En tosiaan tiedä mitä tekisin, vai katselenko vielä hetken miten tämä elämä etenee.



Eroamisessa olisi myös paljon huonoja puolia (esim. amk opintoni vielä kesken, lapsi näkisi vähemmän isäänsä jne.) ja kun toisaalta meidän suhteessa ei kai ole sinäällään mitään vialla.

Toisaalta en jotenkin siltikään ole tyytyväinen tähän tilanteeseen.



En ole puolisolleni vielä uskaltanut sanoa näistä ajatuksista mitään, puhumme muuten kyllä hyvin avoimesti kaikesta, mutta kun en oikein itsekkään ole ihan varma tästä ajatuksesta.



Toivon että tämä on vain kaiken tämän väsymyksen tuomaa ahdistusta jne. ja että se helpottuu nyt, kun lapsenkin kanssa rupee olemaan normaalimpaa.

Kotona oli yksinkertaisesti paha olla sillon kun se toinen oli siellä.



Ero oli "helppo" päätös koska ei ollut vielä lapsia. Kun pääsin pois olo oli helpottunut eikä kertaakaan tullut tunnetta, että olisin tehnyt väärän ratkaisun.

olette alunperinkään hankkiutuneet parisuhteeseen tuollaisten miesten kanssa? Ja hankkineet vielä lapsia? Eikö asioista voi keskustella? Saanko kysyä koulutuksestanne?

oltiin molemmat lapsellisia porsaita. Sitten ryhdyttiin tekemään lapsia ja minä kasvoin aikuiseksi, mies ei. En osannut tätä kehitystä etukäteen arvata.

Sulla on vielä sen verran vähän aikaa synnytyksestä että kannattaa jättää tällaiset ajatukset tällä hetkellä myös ns. omaan arvoonsa. Osa johtuu varmasti ihan vain väsymyksestä!:) Lapsesi kasvaa ja on koko ajan yhä vähemmän sinussa kiinni. Samalla saat enenmmän omaa aikaa, ja vapaata aikaa ajatella... Et ole enää ihan niin sidottu. Omaa aikaa on hyvä viettää ja sitä pitääkin viettää. On aina mukavampi tulla kotiin ja siellä viihtyykin paremmin.



Itselläni on hieman vanhempi lapsi ja nyt jo ajattelen että hui kauhistus kun aika menee nopeasti.

Kaikkein suurin ongelma on tällä hetkellä se, että en voi luottaa miehen kykyyn arvioida omaa humalatilaansa. Lupaa hoitaa lapset ja on omasta mielestään kunnossa, minusta ei. Tätä tapahtuu aika harvoin, mutta sekin on minulle liikaa. Lapset ovat aika pieniä. Lisäksi hän on aina töissä ja minä olen yksinhuoltajana kotona ja teen kaikki kotihommat. Arvostamme kovin eri asioita, minä lapsia ja perhettä, hän taas työtä ja rahaa. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän menemme eri suuntiin, emme myöskään juuri ikinä puhu mistään keskenämme kuin pakolliset koska olemme iltaisin ihan poikki. Joten tuntuu että asumme vain täällä kuin kämppikset ilman oikeaa suhdetta. Tosin ihan oikeasti tunnen että en tiedä pystyisinkö lähtemään, koska mies on minulle jotain enemmän kuin mies, olemme olleet yhdessä puolet elämästäni, joten hän on perheenjäsen ja tavallaan itsestäänselvä osa elämää vähän niinkuin vanhemmat jne.

Me olemme esim. tavanneet 18 vuotiaana, joten ei silloin voi tietää millainen toisesta tulee. Molemmat olemme muuttuneet 15 vuoden aikana ihan toisenlaisiksi kuin olimme 18 vuotiaana eikä sitä oikein pysty ennustamaan. Puhuminen on yksin vaikeaa jos toista ei kiinnosta.

olette alunperinkään hankkiutuneet parisuhteeseen tuollaisten miesten kanssa? Ja hankkineet vielä lapsia? Eikö asioista voi keskustella? Saanko kysyä koulutuksestanne?

Ei kai tässä nyt ju*alauta mistään koulutuksesta ole kysymys vaan vääristä valinnoista.

Ootteko nähnyt klassikkoelokuvan "Sliding Doors" ? Missä seurataan naisen elämää kahdessa vaihtoehdossa - toisessa se ehtiimetroon ja toisessa ei. Elämä on niin pienestä kiinni.

Toisaalta se tekee siitä jännittävää.

Se on totta, että lapsen saaminen on iso muutos. Musta on ihan oikeasti hyvä hankkia ensin vaikka yhteinen koira ja kattoa kumpi siitä huolehtii vai molemmat niinkuin sovittiin.

Sulla on vielä sen verran vähän aikaa synnytyksestä että kannattaa jättää tällaiset ajatukset tällä hetkellä myös ns. omaan arvoonsa. Osa johtuu varmasti ihan vain väsymyksestä!:) Lapsesi kasvaa ja on koko ajan yhä vähemmän sinussa kiinni. Samalla saat enenmmän omaa aikaa, ja vapaata aikaa ajatella... Et ole enää ihan niin sidottu. Omaa aikaa on hyvä viettää ja sitä pitääkin viettää. On aina mukavampi tulla kotiin ja siellä viihtyykin paremmin.

Itselläni on hieman vanhempi lapsi ja nyt jo ajattelen että hui kauhistus kun aika menee nopeasti.

Tuo lohdutti kovin!