oon ihan kamala äiti, pääsi sellainen sammakko suusta

Esikoinen ei järkkynyt tästä, kun juteltiin asia selväksi. Nuoremmalle jäi siitä murheita pitkäksi aikaa, vaikka puhuttiin ja vakuuteltiin... Nyt kuopus on 9v eikä enää muistele/stressaa näitä, mutta kyllä se oman aikansa otti. Lapsi oli silloin 6 tai 7.

mun äiti sanoa meille joskus vievänsä meidät takaisin siihen kauppaan josta lapset ostetaan. Kyllä me tiedettiin ettei se vie. Ei yksi juttu lasta pilaa. Jaksanista!

kun en ollut pienenä tarpeeksi siisti ja äiti sai siitä tarpeekseen. Kerran saunassa sitten alkoi juttelemaan, että jos on liian vaikeaa olla kotona korjaamatta jälkiään tms, niin ei saa olla kotona. Syömässä ja nukkumassa saa käydä mutta muuta ajat olisi oltava muualla. Muistan vieläkin sen ahdistuksen ja paniikin kun mietin, että missäs sitten olen jos sataa tai on kylmä :(((



Olen vähän katkera äidin kasvatusmetodeista.



Lisäksi uhkasi, että hänelle tapahtuu jotain pahaa jos minä olin tuhma.

ja viimeviikolla uhkasin myydä ne mustalaisille. Oli vähän huono omatunto sen jälkeen ja sain kyllä selitellä myöhemmin etten tietenkään tekis niin, mut välillä kertakaikkiaan menee hermo siihen tappeluun.

Toisina päivinä leikit menee tosi hyvin ja niillä on tosi kivaa keskenään mut sitte tulee taas päivä että mitään ei totella, pelkkää tappelua ja kiusaamista puolin ja toisin.

Mut tätä tämä on. Kai se tästä joskus rauhoittuu :)

Mä oon jopa luvannu maksaa niille mustalaisille että veisivät..... Siis oon sanonu tolleen. Eli ihan normaalia on joskus kiukuissaan sanoa aika ikävästikin. Pääasia että se selvitetään ja pyydetään anteeksi. ja kovasti halia ja kertoa rakastavansa. Ihan tervettä lapsenkin nähdä ettei me aikuisetkaan olla virheettömiä ja mokaillaan ja joudutaan pyytämään anteeksi.

Mäkään en varmaan olisi pelästynyt niin paljon noista äitini uhkauksista, jos olisi suuttuneena ja pää punasena ne huutanut. Mutta että alkaa rauhallisesti keskustelemaan tällaisesta vaihtoehdosta noin seittämän vuotiaan kanssa...

EI haittaa yhtään jos lapset näkee että äiti joskus suuttuu tai siltä menee hermot. Kun sitten selitetään asiat juuri niinkuin teitkin.

minä en sano, että mustalaiset vie, kun tavallaan tuttuun porukkaan kuuluu paljonlaisesti romaneja ja yksi on luokallakin.



mutta lastenkodilla ja poisviennillä ole uhkaillut montakin kertaa ja se hiljentää eikä se meillä ole edes "uhkaus". Meillä tilanne on se, että ekaluokkalainen saa toisinaan semmoset ulina- ja ulvontakohtaukset, ettei mitään rajaa. Huutaa, parkuu, ulvoo suoraa huutoa ja aiheen nimi on esim. että pitää tulla syömään, ei saa pelata, on kiusannut pienempää, pitää mennä nukkumaan, kaveri ei saa tulla meille.. ihan siis joku arkeen liittyvä, mitä ei voi edes ennakoida, kun toisinaan huutaa, mutta aina ei.. ja sitten saattaa saada semmosen mölykohtauksen, johon ei mikään auta.

Ulospäin se kuulostaa, kuin lasta hakattaisi. Ihan oikeasti. Mies haki kerran nurkasta piilosta, otti kädestä kiinni ja käski sänkyyn, kuvio meni lapsen mukaan kait väärin, joten makasi mahallaan sängyssä ja ulvoi täyttä melua "rytmisesti" ikään kuin hakkaamisen tahdissa. Ja ei saanut mitään fyysistä kuritusta.



Ja meistä on paitsi valitettu myös tehty lastensuojeluilmoituksia, kun lapset huutaa niin helvatin isolla äänellä, luulevat että hakataan.



Sossujen kanssa on sitten ilmotuksia selvitetty. Joten ei ole mikään uhkaus, vaan tosi: ole hiljaa, meistä tehdään taas valitus, ihmiset luulee että sinua hakataan, ihmiset luulee että sinulla on oikeasti joku hätä, ne joku kerta vielä hakee sinut lastenkotiin ja tänne ei sitten ole takaisin tulemista sinnehän jäät, ...



Ihan väärin. Niin on. On väärin tehdä näitä teidänkin suosimianne lastensuojeluilmoituksia kun lapsi rääkyy - riippumatta siitä, huutaako äiti vai ei.

9-vuotiaalle koulukodista kun mikään mitä sanotaan ei mene perille ja koulunkäynti ei kiinnosta yms yms. Anteeksikaan en ole pyytänyt koska totuus on se, että jos meillä jo nyt on jatkuvasti sukset ristissä, mitä se on kahden-kolmen vuoden päästä?



Mikä sitten on oikeasti oikea aika ottaa tällaiset puheeksi, jos nyt oikeasti olisi sellainen tilanne etteivät vanhemmat yksinkertaisesti pärjää lapsen kanssa ja koulukoti voisi ihan oikeastikin tulla kyseeseen?



Onkohan kukaan vanhempi itse tehnyt tällaista päätöstä vai aina tullut aloite koulusta/sosiaalitoimesta tms?

9-vuotiaalle koulukodista kun mikään mitä sanotaan ei mene perille ja koulunkäynti ei kiinnosta yms yms. Anteeksikaan en ole pyytänyt koska totuus on se, että jos meillä jo nyt on jatkuvasti sukset ristissä, mitä se on kahden-kolmen vuoden päästä? Mikä sitten on oikeasti oikea aika ottaa tällaiset puheeksi, jos nyt oikeasti olisi sellainen tilanne etteivät vanhemmat yksinkertaisesti pärjää lapsen kanssa ja koulukoti voisi ihan oikeastikin tulla kyseeseen? Onkohan kukaan vanhempi itse tehnyt tällaista päätöstä vai aina tullut aloite koulusta/sosiaalitoimesta tms?

että jos huuto ja parkuminen ei lopu niin kohta naapurit hommaavat häädön meille niin ollaan koko porukka taivasalla. Mietin vain onko lapsen hyvä tietää kaikista tällaisista asioista, kun kuitenkin tällainenkin vaara on olemassa ihan oikeasti, samoin kuin tuo että lastensuojelu ottaa kohta yhteyttä koulukiinnostuksen tai kodin metelin takia.

9-vuotiaalle koulukodista kun mikään mitä sanotaan ei mene perille ja koulunkäynti ei kiinnosta yms yms. Anteeksikaan en ole pyytänyt koska totuus on se, että jos meillä jo nyt on jatkuvasti sukset ristissä, mitä se on kahden-kolmen vuoden päästä? Mikä sitten on oikeasti oikea aika ottaa tällaiset puheeksi, jos nyt oikeasti olisi sellainen tilanne etteivät vanhemmat yksinkertaisesti pärjää lapsen kanssa ja koulukoti voisi ihan oikeastikin tulla kyseeseen? Onkohan kukaan vanhempi itse tehnyt tällaista päätöstä vai aina tullut aloite koulusta/sosiaalitoimesta tms?

että jos huuto ja parkuminen ei lopu niin kohta naapurit hommaavat häädön meille niin ollaan koko porukka taivasalla. Mietin vain onko lapsen hyvä tietää kaikista tällaisista asioista, kun kuitenkin tällainenkin vaara on olemassa ihan oikeasti, samoin kuin tuo että lastensuojelu ottaa kohta yhteyttä koulukiinnostuksen tai kodin metelin takia.

Tämä nykyinen maailma kun vaan on tällainen. Minusta se on julmaa. Parikymmentä vuotta sitten oli helpompaa olla äiti ja lapsi, riitely ei toki silloinkaan mikään tavoitetila ollut, mutta se ymmärrettiin eikä nähty niin vaurioittavana kuin nyt.

Lapsen teolla on seuraukset. Nykymaailmassa siinä on herkästi mukana viranomaiset. Kun me aikoinaan toilaltiin viinan ja seksin kanssa ja näpistettiin ja tyhmäiltiin, pinnatiin ja lusmuiltiin, hävettiin ja opittiin ja kasvettiin ihan ihmiseksi, nykyään mukaan tulee lastensuojelu, ja sitten onkin arpapeliä että mitä siitä seuraa, Onko se koulukoti vai huostaanotto lastenkotiin vai mikä. Aiemmin oli vain vanhempien mielen pahoittamista ja rangaistus kotoa. Nykyään se on isompi juttu.

Tulevaisuus näyttää, onko se oikeasti hyvä.

Jos sen käytös ja koulunkäynnin laiminlyönti on sitä luokkaa, ettei vanhempien eikä opettajien käskyt/neuvot/opastukset mene perille, seuraava paikka on koulukoti, joissa näitä taitoja harjoitellaan aamusta iltaan.



Että 11 v. ei voi olettaa, että vois käyttäytyä kotonaan ja koulussa kuin pullopersesika, koska siitä on seurauksia. Vanhempien tehtävä on valvoa että se käy koulua ja hoitaa tehtävänsä, ja jos me vanhemmat ei siihen pystytä vaikuttamaan, tulee sosiaaliviranomaiset ja alkaa vaikuttamaan...

Lohduttavaa etten oo ainoa jolle näin on käynyt. Toi lasten tappelu ym on kyllä uskomattoman hermoja raastavaa varsinkin silloin kun on itse väsynyt. Tuo on kyllä ihan totta mitä muutamat kirjoittivat, että nuo teini-ikää lähestyvät lapset on helposti ongelmissa jos eivät ole vieläkään sisäistäneet miksi vanhempien ohjeita on noudatettava. Tästä yhteiskunnasta ja elämästä kun ei hyvin selviä jos jättää lait ja ohjeet huomiotta. Voimia vaat meille kaikille jotka koitetaan lapsia kasvattaa RAKKAUDELLA ja RAJOILLA =)!!!!AP

Mä olen vasta hiljan huomannut ja muistanut että tällaista tapahtui myös minulle pitkin lapsuutta. Ihan ymmärrettävästi äitillä meni hermot siinäkin tilanteessa ja minut uhattiin laittaa toiseen perheeseen, laitokseen tai kadulle. En ennen ajatellut sen vaikuttavan, mutta siitä jäi jäljelle hylkäämisen pelko, joka vaikuttaa parisuhteeseeni nykyään, niinkuin tällaiset vanhempien aiheuttamat traumat tuppaavat sitten myöhemmin yleensä vaikuttamaan.

Tämä pelko ja muutamat todelliset hylkäämiset elämässäni ovat aktivoineet trauman. Olen pelon takia varma, että minua rakastavat ihmiset eivät oikeasti rakasta, hylkäävät ja jättävät jossain vaiheessa ja kun näen tästä merkkejä menen jonkinlaiseen paniikkiin/shokkiin jossa pahat ajatukset seuraavat toisiaan. Joskus suunnittelen itse muiden hylkäämistä, koska en halua olla jätetty. Tiedostan tämän trauman, mutta kumppanini joutuu jatkuvasti vakuuttamaan että rakastaa minua ja erilaiset asiat sitten "todistaa" sitä minulle rakastaako hän vai ei. 

No, pointtina: Kannattaa varmaan korjaavana liikkeenä korostaa lapsille, että heitä ei koskaan hylätä. Että vanhempien rakkaus on rikkoutumatonta, ettei heidän tarvitse olla jotain tiettyä, että "ansaitsevat" vanhempien rakkauden ja läsnä pysymisen. 

Monesti on äitini lastenkodille uhkaillut. Kyllähän se tarkoittaa, että vanhemmalla keinot vähissä. Kyllä periaatteessa lapsenkin pitää tietää, että lastenkotiin joutuu, jos vanhemmat ei selviä.

Oomy kirjoitti:

Mä olen vasta hiljan huomannut ja muistanut että tällaista tapahtui myös minulle pitkin lapsuutta. Ihan ymmärrettävästi äitillä meni hermot siinäkin tilanteessa ja minut uhattiin laittaa toiseen perheeseen, laitokseen tai kadulle. En ennen ajatellut sen vaikuttavan, mutta siitä jäi jäljelle hylkäämisen pelko, joka vaikuttaa parisuhteeseeni nykyään, niinkuin tällaiset vanhempien aiheuttamat traumat tuppaavat sitten myöhemmin yleensä vaikuttamaan.

Tämä pelko ja muutamat todelliset hylkäämiset elämässäni ovat aktivoineet trauman. Olen pelon takia varma, että minua rakastavat ihmiset eivät oikeasti rakasta, hylkäävät ja jättävät jossain vaiheessa ja kun näen tästä merkkejä menen jonkinlaiseen paniikkiin/shokkiin jossa pahat ajatukset seuraavat toisiaan. Joskus suunnittelen itse muiden hylkäämistä, koska en halua olla jätetty. Tiedostan tämän trauman, mutta kumppanini joutuu jatkuvasti vakuuttamaan että rakastaa minua ja erilaiset asiat sitten "todistaa" sitä minulle rakastaako hän vai ei. 

No, pointtina: Kannattaa varmaan korjaavana liikkeenä korostaa lapsille, että heitä ei koskaan hylätä. Että vanhempien rakkaus on rikkoutumatonta, ettei heidän tarvitse olla jotain tiettyä, että "ansaitsevat" vanhempien rakkauden ja läsnä pysymisen. 

Ei tuollaista saa mennä lupaamaan. Koskaan kun ei tiedä, jos joutuukin hylkäämään. Kaikkea tapahtuu johtuen lapsesta, itsestä tai jostain muusta.

ei kannata sitten parinkymmenen vuoden päästä itkeä kun lapset eivät arvosta sua. Itse sain pitkin lapsuutta kuulla kaikkea pskaa ja jatkui aikuisiälläkin, kunnes sain tarpeekseni. Nyt on tietty marttyyriäidillä uusi itkuvirsi kun tytär kehtasi pistää välit poikki..ei sitä kannata ikuisesti toisten oksennusämpäri olla.