Miksi lapseni leimataan aina helpoiksi!?!

Toinen on nukkunut ja syönyt huonosti - toinen nukkuu ja syö kuin unelma.



Toinen on empaattinen, vilkas ja esim. pukemiset, kaupassakäynnit etc. helppoja.

Toisen pinna palaa heti. On vilkas, pukeminen hankalaa ja autoon saamiseksi pitää houkutella.



Aivan varmasti sinun olemuksesti ja johdonmukainen kasvatuksesi ovat vaikuttaneet isosti siihen, että lapsesi ovat "kilttejä" ja hyvätapaisia.

Mutta kyllä lapsen luonnekin vaikuttaa käyttäytymiseen.



Toivoin kovasti tästä toisesta lapsesta sellaista nurkassanysvääjätyttöä, joka on ns. narustavietävä. Well, eipä tullut. Vaan vilkas, eloisa, utelias ja avoin lapsi.

Lyhyesti: tarkoitan aloituksella sitä, että kun kaikki on mennyt niin hyvin kun nyt on mennyt. Niin aina todetaan, että helppoahan se kun on noin helpot lapset.



Ei se sitä tarkoita etteikö näiden lasten kanssa olisi tehty töitä!?



Ei meillä ole mitään hitler-kuria vaan välillä myös eletään melko pellossa. Mutta kyllä näiden lasten käytöksen eteen on myös tehty "töitä".



Vähän nyt toistoa, mutta jos joku nyt ymmärsi mitä ajan takaa. Tottakai lapsissa on paljon eroja, jokainen on yksilönsä ja toisilla paljon paljon tempperamenttisempi luonne kuin toisilla.



AP

Minuakin välillä ärsyttää, että joidenkin (läheisten) mielestä meidän lapset käyttäytyvät hyvin vain sen takia, että ovat olleet aina helppoja (ja siis huolimatta toisen lapsemme kehitysvammasta, jonka kanssa eläminen ei todellakaan ole aina ollut helppoa).



Mutta anna olla, jos ilmenee jotain ikävää, niin johan on sormi osoittamassa meitä vanhempia. Että olemme tehneet siinä ja siinä kohtaa väärin. Ja että kuinka lähipiirin toiset vanhemmat ovat taas niin onnistuneita. Aargh! Täytyy vain itse tietää, että parhaansa tässä yrittää ja täydellisiä vanhempia ei (kai) ole olemassakaan.

Ei se sitä tarkoita etteikö näiden lasten kanssa olisi tehty töitä!?

AP

on vain melkoinen ero paljonko töitä joutuu tekemään töitä ns. vaativan ja helpon lapsen kanssa. Vaikka töitä olet joutunutkin tekemään, et todennäköisesti näe sitä, että ei niin helpon lapsen vanhempi on voinut joutua tekemään töitä moninkertaisesti.

t. aika helpon lapsen äiti, joka tiedostaa sen

Mulla on kolme lasta ja kaikki olen samoin kasvattanut. Silti mun kaksi lasta on helppoja ja yksi kaikkea muuta kuin helppo, niin on ollut aina.

Itsestäänselvyyshän toi on, se on luonteenpiirre.

Mutta niin tyhmä en ole, että ottaisin siitä kaiken kunnian itselleni. Kyllä olen ihan alusta asti ymmärtänyt, että meille on suotu aika helpon temperamentin omaava tapaus, jota on sitten helppo kasvattaa ja ohjata oikeaan suuntaan.



Lähipiirissä on myös näitä ns. haastavan temperamentin omaavia ja meno on ollut ihan toisenlaista aivan pikkuvauva-ajasta lähtien.

yllättävän fiksuja mielipiteitä! Olen iloisesti yllättynyt kuinka moni on oikeasti sitä mieltä, että lapset vain ovat luonteiltaan erilaisia - on niitä helpompia ja vaativampia, eikä niihin kasvatus pure.



Itse olen joutunut selittelemään nuorintani, äärettömän temperamentikasta mutta myös iloista ja reipasta lastani joka suuntaan. Lapsettomat ja ne, joiden omat lapset ovat jo isoja (ja jotka ovat unohtaneet kuinka vilkkaita lapset monesti ovat) katsovat kauhulla meidän nuorimmaisen toimintaa.



Ja kaiken kukkuraksi sekä oma äitini että anoppi ihmettelevät jatkuvasti kovaan ääneen mistä tuo temperamentti on oikein tullut, emme me (siis minä + mies) olleet lapsina tuollaisia... Noh. Kunnes sitten miehen sukulainen päivänä eräänä muisteli miehen lapsuutta. Oli siinäkin virtaa riittänyt.



Meitä mahtuu niin moneen junaan. Ystävän kohta aikuisista kaksosista toinen on huipputaiteellinen, epäsosiaalinen, aika hankalakin. Ja toinen lukee jatkuvasti ja urheilee. Ovat aivan erilaisia molemmat. Ja ihan tasan tarkkaan samalla tavalla kasvatettu.

Ns. helppoa lasta on helpompi kasvattaa. Mutta helpostakin lapsesta voi tulla kusipää jos vanhemmat tyrii.



terv. kiltin ja ajattelevaisen, mutta ah niin temperamenttisen lapsen samanlainen äiti ;)

Minuakin välillä ärsyttää, että joidenkin (läheisten) mielestä meidän lapset käyttäytyvät hyvin vain sen takia, että ovat olleet aina helppoja (ja siis huolimatta toisen lapsemme kehitysvammasta, jonka kanssa eläminen ei todellakaan ole aina ollut helppoa).

Mutta anna olla, jos ilmenee jotain ikävää, niin johan on sormi osoittamassa meitä vanhempia. Että olemme tehneet siinä ja siinä kohtaa väärin. Ja että kuinka lähipiirin toiset vanhemmat ovat taas niin onnistuneita. Aargh! Täytyy vain itse tietää, että parhaansa tässä yrittää ja täydellisiä vanhempia ei (kai) ole olemassakaan.

tiedätkö, että ne tempperamenttisten lasten vanhemmat vasta saavatkin kuulla sitä, että ovat itse kasvattaneet lapset sellaisiksi. Tottahan toki lasta voi kasvattaa, mutta perustempperamentille voi aika vähän mitään, eikä tarvitsekaan voida. Lasta voi vaan opettaa elämään mahdollisimman hyvin tässä maailmassa omana itsenään. Myös ujojen lasten vanhemmat saavat kuulla kasvattaneensa lapsensa ujoksi, samalla kuin vilkkaiden lasten taas vilkkaisi. Ei sellaista voi pahemmin opettaa lapselle.

t. melko helpon lapsen äiti

on temperamenttisempi kuin kaksi aiempaa? Miten se näkyy?

Olen saanut maailman rauhallisimman lapsen, oli rauhallinen ja kiltti vauvana joten kasvatuksen tulosta ei voi olla.

Tehdäänkö tästä sitten helppojen lasten ja onnellisten äitien ketju?? Meillä ei ole myöskään ollut yhtään raivaria kaupoissa tai muissa vieraissa paikoissa. Ja kyllä varmasti kasvatuksella on myös osansa tässä. En koskaan anna mitään kitisijälle. Meillä ei saa mitään huonolla käytöksellä. AP

Mun eka lapseni oli juurikin helppo ja mukautuvainen. Sen perusteella voisin pitää itseäni hyvinkin mallivanhempana ja -kasvattajana. Sitten syntyis tempperamenttisempi lapsi, joka todellakin jaksaa vaatia vaatimuksen perään, vaikka miten johdonmukaisesti kaupassakin sanoisi, että ei. Varmasti olet hyvä kasvattaja, mutta jos olisit kasvattanut hyvin tempperamenttista lasta, huomaisit myös omat vajavaisuutesi.

Itse olen kasvanut todella paljon kolmannen lapsemme kanssa. Kaksi ekaa samanlaisia kuin ap:lla, eli helppoja ja mukautuvaisia, ja sitten tämä kolmas...

Ei se ole kasvattajan kyvyistä kiinni, jos lapsella esim. on todellisia vaikeuksia itsesäätelyn kanssa. Esim. tämä kolmonen on sellainen, että nyt 2,5-vuotiaana en voi ottaa häntä kauppaan mukaan (Olen tehnyt asiasta aloituksen täälläkin). Lapsi kyllä TIETÄÄ miten kaupassa pitäisi käyttäytyä, mutta kaikki ne ärsykkeet vaan ovat hänelle liikaa, hän ei VIELÄ kestä niitä, vaan saa just ne ap:n kauhistelemat raivarit. Onkä hän siis huono lapsi, vai minä huono kasvattaja?

eikä ihme, kun olen itsekin temperamenttinen. Välillä huudetaan ja itketään, tunteet kun ovat pinnalla molemmilla, välillä nauretaan ja sylitellään ja ollaan niin onnellisia. :)



Silti lapseni ei ole koskaan saanut kaupparaivaria. On toki kaupassa juossut hyllyjen välissä (enkä siis siedä sitä), mutta loppui lyhyeen, kun ei päässyt vähään aikaan kauppareissuille. Kaupassa olen itse aina vähän kireä, kun pitäisi saada vauhdilla tehtyä ostoksia, ja lapsi tottakai havaitsee sen. En ole mikään pikkuhitler kaupassakaan, mutta minua on toteltava, eikä hyllyjen välissä juosta. Lapsi tuo välillä kärryyn herkkuja, ja välillä ostan ne ja välillä en. Äiti päättää. Ei ole saanut siitä raivaria, kun tietää, että äiti päättää. Ehdotuksia saa toki tehdä. Ja välillä on valittava yksi useammasta herkusta.



En ole kasvattanut lastani hyvin, vaikka ei saakaan raivaria kaupassa. Lapseni saa raivareita lähinnä kotona ja on hyväntuulinen ja kiltti aina, kun on muita ihmisiä paikalla. On myös eläväinen ja vilkas eikä meinaa pysyä paikallaan. Saan sukulaisilta jatkuvasti kommentteja, miten liikaa toppuuttelen poikaa jo etukäteen, mutta meillä on paras keino ollut ennakointi. Kun etukäteen käydään tilanteet läpi ja mahdolliset rangaistukset, lapsi tietää, mitä odottaa. Ei se silti estä riehumista joka kerta. On sitten välillä lähdetty kesken kyläilyreissun, kun lapselta on karannut mopo käsistä. Ja sukulaiset on tästä kyllä aina vihaisia, kun ollaan kuulemma liian tiukkoja ja sitten välillä taas ihan lepsuja...



Hyviä kasvattajia ei olla koskaan, enkä usko olevanikaan, koska minulla on tuota temperamenttia. Johdonmukainen olen useimmiten (suuttuneena en tietenkään mutta siinä mielessä kyllä, että kiukku ilmenee äänen korottamisena mutta ei riehumisena, haukkumisena tai uhkailuna, ja nämä ovat lapseltakin kiellettyjä ilmaisukeinoja), mutta tyyntä ja seesteistä ei tästä mammasta saa. Toisaalta osaan suhtautua temperamenttiseen lapseen omasta mielestäni varsin hyvin - lapsen kiukku on helpompi kohdata, kun itsekin suutahtelee harva se päivä. On myös helppo tehdä sovintoa ja pyytää anteeksi, nämä ovat meille ihan päivittäisiä juttuja (äiti tosin suuttuu vähän harvemmin mutta lapsella kuohahtelee aika usein).



Nuorempi lapsi on vielä alle 1-vuotias, mutta selvästi vaateliaampi kuin esikoinen. Varmaan sitä temperamenttia sitten sieltäkin löytyy. Tärkein kasvatustavoitteeni on se, että lapseni tuntevat olevansa hyväksyttyjä kaikkine tunteenpurkauksineen, että ne tunteenpurkaukset tehdään tietyin ilmaisukeinoin ja kaikki tunteet ovat sallittuja oikein ilmaistuina. En sen monimutkaisempaa tavoittele. Ihanteeni ei ole se hiljainen, rauhassa istuva lapsi vaan lapsi, joka uskaltaa olla oma itsensä kaikkine vikoineen. En tarkoita tällä mitään negatiivista käytöstä, mutta jos lapsi on vilkas eikä selvästi viihdy paikoillaan, miksi ei saisi sitä näyttää tai asiaa kommentoida. Joskus on pakko olla hiljaa ja paikallaan. Aikuisen tehtävä on lapselle asia selittää. Jos se ei ihan täysin onnistu, voi lasta silti kiitellä, että se meni suurelta osin hyvin ja ensi kerralla sitten vielä paremmin. Kiltin ja rauhallisen lapsen äiti varmaan miettii, miten järkyttävän huonoa kasvatusta. Minä katson oikeudekseni miettiä, että onpa saanut helpon lapsen.

rauhallisia ja kilttejä. Nuoremmassa on enemmän haastetta, mutta me ollaan miehen kanssa itse kärsivällisiä ja johdonmukaisia lasten kanssa, niin lapsetkin pysyy tervejärkisinä. Ei me silti nynnyköitä olla vaan minäkin olen aika pursuileva ihmisenä.



Kyllä se paljon kasvatuksesta on kiinni... Kaverillani on "voimakastahtoinen" lapsi ja kyllä puolet siitä äksyilystä tulee ihan siitä kasvatuksesta. Ensin saa kaiken ja koko ajan hyssytetään (pidetään tyytyväisenä, kun marisee tauotta), sitten äidin pinna lopulta katkeaa ja saa hirveän raivarin. Seuraavana päivänä taas äiti hyvittelee sitä raivariaan antamalla kaiken periksi ja taas jatkuu se marina, kunnes taas äiti repeää täysin alkaakseen taas hyvittelyn jne.