Lue keskustelun säännöt.
Onko teiltä kuollut läheinen ystävä tai muu läheinen?
17.10.2005 |
Mun ystävän ystävä kuoli nuorena syöpään 3 viikkoa sitten. En tiedä miten suruprosessi yleensä etenee mutta jotenkin vaikuttaa, että ystäväni suru ei ole ihan tavallista? Kuollut ystävä oli tärkeä mutta ei kaikkein läheisin kuitenkaan. Nyt ystäväni itkee päivittäin, ei syö mitään paitsi ahdistuslääkeitä sekä selkävauvaan lihaksia rentouttavia ja on ihan sekaisin niistä varsinkin iltaisin. Päivällä on raahautunut opinahjoonsa mutta sielläkin vain itkee eikä voi opiskella. Ikävä on kova. Ystäväni on mielenterveysongelmainen kyllä jo ennen tätä mutta onko tuo nyt ihan " normaalia" ? Siis tiedän, että kukin suree tavallaan ja suru tarvitsee aikaa ym. mutta olisi mielenkiintoista tietää miten joku muu teistä on kokenut ystävän tai läheisen menettämisen? Oman lapsen tai miehen menetykseen en rupeaisi vertaamaan sillä kyse oli kuitenkin " vain" ystävästä.
Kommentit (16)
Olen aika huolissani ystävästäni mutta ehkä toi on ihan normaalia???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla tukena. Voit varovaisesti kysyä, mitä hän itse ajattelee surutyöstään. Helpottaako, ym.
Mutta pointti tässä on se, että kauan yleensä toi tollanen vaihe kestää? Tai siis onko kokemusta? Kun eikö se suru ole tavallaan sellainen prosessi, että jossain vaiheessa tulee se hyväksyntä ja ikuinen kaipaus jää mutta että se kuollut ei ihan koko ajan itketä? Ehkä sen aika ei ole vielä....
Mutta noin ihan yleisesti arvioisin, että yleensä viikossa tai parissa pitäisi kyetä suoriutumaan arkiaskareista, eli käymään töissä tai koulussa. Mutta tietysti on perusteltuja syitä, jolloin kriisivaihe kestää pidempään. Tämä vain mutu-tietoa.
koko tapahtumaa. Surutyö voi viivästyä. Onko hän ollut samanlainen koko kolme viikkoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos on ensimmäinen todella läheinen jonka menetti. Toisekseen siksi koska kyseessä ei ollut ns luonnollinen (iästä johtuva) kuolema. Esim isovanhemman kuoleman on helpompi käsitellä kuin nuoren. Lisäksi voi olla että ystäväsi suree yleensäkin elämän rajallisuutta, sitä kuinka kaikki hetkessä voi päättyä. Läheisen menettäminen on mielestäni paljon muutakin kuin sitä menettämisen tuskaa. Siinä tulee kohdattua myös oma elämä ja itse olen ainakin tehnyt uudelleeen järjestelyjä kun olen huomannut etten olekaan elänyt elämää kunnioittaen.
Olin ja olen edelleen todella surullinen tapahtuneen johdosta ja ajattelin ystävääni lähes päivittäin. Kaipaan häntä, enkä ole poistanut hänen yhteystietojaan mistään. Mielestäni käyn edelleen läpi omaa, yksityistä surutyötäni. Missään vaiheessa en ole käyttänyt mitään lääkkeitä enkä ole vaipunut mihinkään epätoivoon tai masennukseen. Surutyö voi kuitenkin kestää kauan. On sitten eri asia kuinka eri ihmiset kokevat surun ja kuinka yrittävät kaipaustaan lievittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisen läheisen menetystä itkin heti kun se tapahtui ja sitä kesti noin kuukausi putkeen. Sen jälkeen meni pitkään etten voinut käydä paikoissa missä yhdessä oltiin käyty. Ehkä juuri vuosi meni surressa(kaikki vuodenajat muistutti aina uusista asioista mitä yhdessä oltiin koettu).
Toisen menetyksen kohdalla suru tuli vasta myöhemmin, en ensin edes tajunnut asian olevan totta, sillä ei ollut perheenjäsen enkä normaalistikaan nähnyt joka päivä enkä edes joka viikko. Jouluna vasta tajusin (kuoli elokuussa) että on oikeasti kuollut (edes hautajaisissa en tajunnut) kun en enää paketoinutkaan hänelle joululahjaa. Sitten iski todella suuri suru.
Paria kuukautta tätä ennen minulla oli itselläni kohdunulkopuolinen raskaus. Minusta tuntui, että vasta tämän ystäväni kuoleman kautta kävin läpi myös tämän oman menetykseni.
Kysele voisiko ystäväsi käydä läpi nyt jotain muutakin, kuin " vain" tämän ystävän menetystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tuo prosessi on hänelle tervettä. Mielenterveysongelma sinänsä
jo aiheuttaa tietysti voimakkaampia reaktioita asioihin.
Minulta kuoli äiti ollessani kymmenen vanha. Senkin jälkeen olen menettänyt rakkaitani, mutta heidän kuolemansa ei ole tuntunut läheskään niin pahalta, ei oikeastaan miltään. Olenkin miettinyt, että ehkä äidin kuolema oli niin kauhea kokemus, että mikään ei kovin helposti enää meikäläiseen vaikuta. Välillä oikein huolestuttaa, että onko minussa jotakin vikaa, kun en osannut esim. rakasta pappaani surra, ajattelin vain hänen kuollessaan, että kuolema kuuluu elämään.
Eräs ystäväni taas edustaa aivan toista ääripäätä. Hän ei ollut koskaan menettänyt ketään rakastaan, ennen kuin hänen pappansa kuoli kesällä. Isku oli todella kova, ja hänen oli todella vaikea osata suhtautua ajatukseen, että pappa todellakin oli kuollut. Hän kun ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut kohtaamaan mitään vastaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko ystäväsi nähnyt hyvän tilaisuuden lypsää rauhoittavia lääkäreiltä tapahtuman avukka?
Älkää loukkaantuko epäilyistä...
Varsinkin jos on jo masennusta taustalla tai muuta mielenterveysongelmaa. Samaa on havaittavissa täällä av:lla tämän LI-hysterian kanssa, raukkaparat ensimmäistä kertaa tajuavat että voivat kuolla tosiaan joskus.
Ja kyllä, olen menettänyt parhaan ystäväni julmasti ja äkillisesti samoin perheenjäseniäni on kuollut (rauhallisemmin sairauteen), suruja on erilaisia, mutta ystävälläsi lienee nyt muutakin kuin vain ystävän menetyksen surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vasta suru todella iski. Edelleen suren häntä ja ajattelen päivittäin. Normaali arki sujuu ja on oikeastaan koko ajan sujunut. Lääkkeitä en ole tarvinnut. Pahimmat itkut itkin hautajaisissa ja niitä seuraavana päivänä ja vielä välillä tulee kyynel silmään. Lähinnä silloin kun olen yksin. Tietysti mammalla oli jo ikää 77-v, että ehkä siksi helpompi hyväksyä.
Sitä surua ja tuskaa ei oikein voi verrata läheisten isovanhempien
menettämiseen, koska vanhusten " kuuluukin" kuolla, nuorten " ei" .
Itsekin olen masennuksesta kärsinyt ja eritoten toisen ystäväni kuolema joka oli
itsemurha, oli todella vaikea paikka.
Monia päiviä meni, ettei oikein kyennyt mihinkään. Pitkään sitä itki ihan
päivittäinkin (ei aamusta iltaan kuitenkaan), mutta viikkojen ja kuukausien ja
nyt vuosien kuluttua voi vain kliseisesti sanoa, että aika auttaa (ja loistava
terapeutti ;).
Noin vuoden kuluttua kuoli toinen ystäväni leikkauksen jälkeisiin
komplikaatioihin ja tuntui kyllä todella pahalta ja epäreilulta, mutta itse olin
ehkä henkisesti paremmassa kunnossa enkä niin pahasti romahtanut kuin vuotta
aiemmin.
Edelleen tietysti ikävöin rakkaita ystäviäni, mutten enää edes päivittäin heitä
ajattele. Viikoittain monta kertaa kyllä. Etenkin kun kuulee itsemurhista tai
kuolemasta, niin surulliset tunteet valtaavat hetkeksi. Vuosipäivät (synttärit,
kuolemat) ovat myös aika herkkiä päiviä.
Nytkin kihoaa kyyneleet silmiin :).
Voih, toivon ystävällesi voimia ja ulkopuolista apua. Kuulostaa siltä, ettei hän
itsekseen kykene asiaa prosessoimaan. Onko hänellä terapiasuhdetta mihinkään?
Alkuun itkin päivittäin jonkun verran, nyt en enää juuri lainkaan. Mitään lääkkeitä en ole suruuni tarvinnut. Isäni avopuoliso sen sijaan syö rauhottavia edelleen ja on aika sekaisin välillä.