Mulla on niin tylsää ja yksinäistä, että haluaisin itkeä.

niin minullakin,yksin istuskelen kotona,lapsi sairaalassa :(

että välillä itken väsymyksestä ja unelmoin päivästä (tai varsinkin muutaman päivän putkesta!) jolloin meillä ei kävisi ketään perheen ulkopuolista! (taitaa kaks päivää olla maksimi moneen vuoteen, ettei meillä ole käynyt ketään, ja pahimpina päivinä käy kolmetkin vieraat. Ei me ketään kutsuta, sukulaiset/tuttavat/kaverit ovat vaan ottaneet tavaksi, että meille voi aina tulla kun huvittaa)

että välillä itken väsymyksestä ja unelmoin päivästä (tai varsinkin muutaman päivän putkesta!) jolloin meillä ei kävisi ketään perheen ulkopuolista! (taitaa kaks päivää olla maksimi moneen vuoteen, ettei meillä ole käynyt ketään, ja pahimpina päivinä käy kolmetkin vieraat. Ei me ketään kutsuta, sukulaiset/tuttavat/kaverit ovat vaan ottaneet tavaksi, että meille voi aina tulla kun huvittaa)

Aina kun en tahdo jaksaa edes lasten kavereita, joita kuitenkaan ei tarvitse syöttää tai kahvitella..

lasten vieraita klo 20 asti joka pv

on tänään ihanaa. Muutin miehen kanssa yhteen.

Kaikki me olemme omalla tavallaan yksin, mutta samanhenkiset tekevät liittoja (jopa avio-sellaisia) kohdatessaan toisensa. Vapaaehtoistyöhön sinulla kenties riittäisi aikaa? Haluaisitko olla vanhuksen juttelukaveri? Haluaisitko opiskella kieliä, taidetta, elokuvia, kirjoittamista? Rohkeutta mukaan, yrittäminen palkitaan, ja teet sen toisenkin yksinäisen ja tylsistyneen onnelliseksi.

Harrastan teatteria. Laulan kahdessa kuorossa. Pidän yhteyttä kolmeen yksinäiseen joka päivä Skypellä pari kertaa. Hoidan vanhaa äitiäni. Siinä mun tekemiset.

muuten tunnet olevasi henkisesti tyhjän päällä. Minä sain elämän "ymmärrykseni" zenbuddhalaisuudesta (ei uskonnollista herätystä, ei buddhaa tms.). Jotenkin mä vain käsitin, että elämä on tässä ja nyt, ja teen suunnattoman vääryyden itseäni ja kaikkia muitakin kohtaan, jos en ota elämää kärsimyksineenkin vastaan silloin kun se on (toki kehittymisen varaa asenteessani on - ja paljon).