Uusperhekuvioiden "uusäidit" järkyttäviä...

ja tää "ei ole sovittu". Usein äitipuolilla on huomattavasti suurempi hoitovastuu lapsipuolista kuin isäpuolilla.

aina kivoja. Esimerkiksi meillä minä olen miehen lasten kanssa hyvissä väleissä ja lapset (aika isoja jo) soittelee mulle höpöttelypuheluitakin ihan oma-aloitteisesti. En ole äiti tai edes yritä sellaiseksi. Enimmäkseen energiani menee kahteen yhteiseen pikkuiseen, mutta silti kai onnistun heillekin osoittamaan hyväksyntää ja lämpöä, koska pitävät minusta. (välillä tuntuu, etten ehdi juuri huomioida)



Sitten taas meillä ongelmana on ollut miehen eksän nyksä. Onneksi ovat eroamassa. Se mies on tehnyt lasten elämästä ajoittain helvettiä ja pyrkii joka tavalla osoittamaan, että lapset ovat nolla ja hänen omansa kaikki. Saattaa esim. kauppareissulla ostaa omalleen jätskin ja sanoo miehen ja eksän lapsille: "teidän äiti ei antanut teidän jätskeihin rahaa". Sitten nämä lapset katsoo vierestä, kun pikkuvelipuoli ja mies syövät jäätelöä...

Miettikääs nyt omia lapsianne. Ne riitelee, sotkee, kinuaa, herättelee pitkin öitä, sairastelee jne. On siis kaikinpuolin just niin vaativia kuin lasten kuuluukin olla. Sitä kaikkea jaksaa siksi, että lapset ovat rakkaita. Se korvaa kaiken.



No, ne lapsipuolet tekee tietysti kaikkea tuota samaa, koska ovat lapsia. Lisäksi voi olla kiukuttelua perhetilanteiden muuttumisesta, vastustus uutta aikuista kohtaan, teini-ikäisen suoranaista vi**umaisuutta jne. Miksi niitä jaksaisi? Ihan vain siksi, että on kypsä ja järkevä aikuinen? Joo-o, mutta kyllä se on jokaiselta kypsältä ja järkevältä aikuiseltakin aika paljon vaadittu jaksaa sellaista esim. joka päivä omassa kodissaan.



Lisäksi ne lapsipuolet vain ovat erilaisia kuin omat. Ovat tottuneet erilaisiin tapoihin ja ovat ihan temperamentiltaankin eri puusta tehtyjä. Joskus sitäkin voi olla vaikea ymmärtää.



Olen itse lähiäitipuoli ja teen kaikkeni sen eteen, että oppisin _rakastamaan_ lapsipuoliani kuin omiani.

Onneks mun lapsilla on ihana bonusäiti. :)

ja menin naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole omia lapsia. Tai ollut ennenkuin meille niitä yhteisiä tuli.

Ennen kuin yhteisiä lapsia syntyi miehellä oli todella hyvät ja lämpöiset välit minun lapseeni (yksi syy miksi häneen alkujaan rakastuin vaikka lukuisat muutkin seikat vaikutti :) ) He tekivät asioita yhdessä ja mies kohteli lastani aina rehdisti eikä ikinä kiusannut, haukkunut tms.



Yhteisten lastemme syntymän jälkeen tilanne muuttui jyrkästi: lapseni yrittää miellyttää miestäni: olla huomaamaton, hiljainen, tottelee heti kaikkia mieheni oikkuja ja silti mies suuttuu kaikista pienistäkin asioista: jättänyt lelun vahingossa lattialle, kun siivosi leluja laatikkoon illalla. Kaataa hermostuksissaan maitolasin ruokapöydälle jne. Vauva purskahtaa itkuun, kun leikkivät kahdestaan.

Yhteisiä lapsia mies kohtelee todella hyvin (ovat vielä vauvoja) mutta on todella mustasukkainen, jos halaan esikoistani tai vitsailen/juttelen niitä näitä hänen kanssaan ja osoittaa sen todella selkeästi. Minun lapseni saa aina kuulla kuinka on ihan idiootti ja vammanen ja kuinka mieheni toivoo, että jää auton alle ja kuolee tms. hirveitä juttuja. Joskus mies on ihan kiva lapselleni päivän tai pari ja sitten taantuu taas tuohon.

Itse olen tilanteeseen todella väsynyt ja tuntuu kuin olisin ansassa. En voi jättää lastani miehen seuraan edes kampaamoreissun ajaksi sillä hän saattaa suuttuessaan jopa satuttaa häntä, kun en ole paikalla (ja muutaman kerran on nostanut kauluksesta seinää vasten minunkin nähden mikä on ihan järkyttävää pienelle lapselle ja itsekin itkean, kun lapsi itkee).

En oikeasti tiedä kuinka toimia ja mitä tehdä. tällä hetkellä ajattelen vain, että jos tilanne jatkuu, niin eroan heti, kun lapset ovat tarpeeksi isoja päiväkotiin ja palaan töihin. Säästän jopa salaa avatulle tilille rahaa eroa varten. Mutta toisaalta tiedän mitä yksinhuoltajan arki on ja toivoisin voivani elää hyvässä perheessä, jossa on kaksi hyvää aikuista. Voi kun vain tietäisi mikä miehelläni on ja mikä on hänet saanut muuttumaan... Ehkä sitten tähän kamalaan tilanteeseen löytyisi ratkaisu.

Herranen aika!

Miten miehesi on selittänyt sinulle käytöstään?

Eihän tuollainen voi kertakaikkiaan jatkua.

Onko se uusi puoliso varmasti lapsia vastaan vai olisko sittenkin se isä.Mun tapauksessa kävi niin et selvis noin vuosi sen jälkeen kun miehen lapsi lakkas käymästä meillä (isä itse lopetti tapaamiset) et mies oli pistänyt mun syyksi kaiken.Eli väitti exälle etten minä halua lasta meille jne.ja noin lopetti tapaamiset kokonaan.Kyllä se on AINA isä jonka vastuulla noi tapaamiset on eikä sen uuden kumppanin mut jostain syystä ihmiset laittaa sen uuden vastuulle ihan järjettömiä paljon asioita.

Ei pitäisi yleistää.

Mutta sitä minä ihmettelen, että miksi aina se äitipuoli on yksin vastuussa, ja yksin syyllinen, jos suhde miehen edellisen liiton lapsiin ei toimi??!



Mikä on lapsen oma osuus ja vastuu asiassa?

Entäs lapsen äiti? Ja entäs isä itse?

Kuinka paljon muut ulkopuolist, mummot ja sukulaiset ja ystävät, tulevat ja puuttuvat, asettavat ehtoja, olettamuksia, vastuita niin tekemisistä arjessa kuin tunteistakin - mitä saa ja mitä ei saa, mitä pitää tuntea täysin vieraita ihmisiä kohtaan.



Pieniin lapsiin on helppo luoda suhde, lapset ovat yleensä avoimia ja valmiita hyväksymään uusia ihmisiä elämäänsä.

He eivät osaa ajatella, että isän uusi kumppani olisi kilpailija äidille, koska äiti on aina äiti.



Kun kyse on isommista lapsista, alkaa vastuuta käytöksestä ja suhteen vastavuoroisuudesta olla myös lapsella itselläänkin.



Minun omassa tapauksessani olin valmis luomaan hyvän kaverisuhteen miehen lapsiin. Toinen oli ekaluokkalainen, toinen pari vuotta nuorempi. Olin ilahtunut, että elämässäni oli taas pieniä lapsia - omani olivat jo isoja, vanhempi jo kotoa pois ja opiskeli.

Kummallisuuksia lapsissa oli, he esim. eivät leikkineet. Heidän ruokapöytätapansa olivat kuvottavan epäsiistit.

he eivät ilahtuneet mistään. Kun saivat jotain, lähinnä vain tuijottivat.

Kun heidän kanssaan kävi jossain lasten tapahtumassa tms. hulabaloossa, he olivat innolla siellä mukana, mutta eivät kertaakaan sanoneet, että on kivaa tms. ja tapahtuman jälkeen eivät ikinä muistelleet: milloin tullaan uudelleen, siellä oli kivaa, tms.

Kun lähdimme autolla jonnekin, he vain istuivat takapenkillä. eivät kyselleet, minne mennään, milloin ollaan perillä tms. eivät edes leikkineet ja laulaneet takapenkillä. Vain istuivat.



Tässä nyt karkeimmat, paljon muutakin oli, en ollut ikinä ennen tavannut tällaisia lapsia. Ja olin kuitenkin tutustunut ja nähnyt paljon lapsia.





Mies sysäsi kaikesta huonosta käytöksestä vastuun exälleen.

Mutta olihan hänkin vastuussa lapsistaan, heidän käytöksestään jne! Olihan hänkin siinä elänyt!



Olin kuitenkin täysin valmis suhtautumaan lapsiin hyvin, aikuismaisesti, ottamaan vastuuta osaltani jne.



Ajattelin, että ongelmat tasaantuvat kun aikaa kuluu ja lapset tottuvat minuun, tajuavat että olen ja pysyn siinä, hyväksyvät minut. ajattelin että lasten äiti tajuaa pikkuhiljaa, etten ole uhka, en vie hänen lapsiaan itselleni, en leiki äitiä hänen lapsilleen, jne.



Mutta kävi ihan toisin.

Lasten äiti oli todella systemaattinen, perusteellinen ja tehokas.

Lapset kohtelivat minua kuin ilmaa. Nauroivat päin naamaa. Eivät reagoineet kun puhuin. Kiusasivat, itkettivät, meidän yhteistä vielä aivan pientä. Se loppui, kun lapsi oppi puhumaan. Jäivät kiinni kun lapsi tuli kertomaan itkien milloin mistäkin; rikkoivat lelun, tönäsivät nurin jne. Ja näitä siis yhden tapaamisviikonlopuna aikana monta kertaa päivässä !!



Mies oli täysin sokea, selitteli ja ymmärsi. Miten ihmeessä isä voi hyväksyä, että hänen lapsensa kiusaa ja on ilkeitä paitsi vaimolle, myös lapselle, joka myös on hänen omansa!? Miksi "ensimmäiset" sisaret saa kiusata "jälkimmäistä"? Millä oikeudella? Silläkö, että ovat eroresuukoita? Se ei ole ollut minun syyni, en ole erosta vastuussa kuten ei meidän yhteinenkään.



Miten loputtomiin minun pitää sietää huonoa käytöstä, törkeyttä, omassa kodissani? Minuun itseeni kohdistuvaakin?



Jos suhde lapsiin olisi ollut vain ja ainoastaan minusta kiinni, se olisi todellakin toisennäköinen tällä hetkellä. Äidin paikkaa ei voi kukaan muu ottaa kuin äiti, mutta muunlaisiakin rooleja on olemassa.



Lasten oma äiti torpedoi kaiken jo etukäteen, ohjeistamalla lapset olemaan ilkeitä minulle ja kiusaamaan meidän yhteistä lasta. Äiti kertoi lapsilleen, että minä en sitten ole heidän äiti (minua ei tarvitse totella eikä kunnioittaa), ja että lasten isänkin todellinen ja oikea perhe on hän ja nämä lapset. Minä ja meidän yhteiset olemme miehelle pelkkää korviketta meneteyn perheen tilalle.



Tämä kaikki selvisi meille ns. jälkikäteen.



Ja miten minä yritinkään! Jos olisin tuon kaiken tiennyt silloin, olisin nostanyt kädet pystyyn ja toiminut aivan toisin.



Kaikesta huolimatta vielä senkin jälkeen yritin. Mutta jos minua ei ole olemassa teinille? Ei vastausta, ei reagointia.



Ja nyt, kun välit on täysin tulehtuneet miehen lapsiin - minähän se syyllinen olen! Välit on huonot minuun - ei äitiin, ei isään, ei mummoon tms., vaan minuun. Vastassa on viattomat ja vilpittömät, suloiset lapset - nyt jo teini-ikäisiä - ja vihainen äitipuoli joka sanoo, että minun kotiini ei ole asiaa. Tottakai silloin syyllinen olen minä, vika on minussa.



Kukaan ei koskaan ole pohtinut oikeasti biologisen äidin osuutta - eikä heidän isänsä merkitystä tilanteen kehittymisestä nykypisteeseen!



En ole elänyt umpiossa jossa olen vain minä ja miehen lapset. Jos, niin silloin vastuu voisikin olla ehkä yksin minulla. Mutta kun siinä ympärillä on omaa osuuttaan hoitanut tai ollut hoitamatta paitsi heidän oma isä, ennenkaikkea heidän oma äitinsä.. en ole yksin ja ainoana vastuussa tästä tilanteesta.

Edellinen vuodatus on vähän turhan pitkä. Sori.



Siksi lyhyt ja ytimekäs:



"ÄITIPUOLEN SYNNIT OVAT SAMAT KUIN KOKONAISENKIN. NE VAIN LASKETAAN ERI MENETELIMIN. EI JAKAEN, VAAN KERTOEN. Kristiina Ketola-Orava "



Luin tämä miehen tyttärelle, 12 v. Älykäs lapsi, kympin oppilas. Ihan testeissaä todettu ikäiustään kypsemmäksi. Olen tuntenut lapsen 6-vuotiaasta, ja kuunnellut niin mummon kuin miehenkin ylistysvirttä miten lapsi on älykäs ja fiksu.



Hän ei ymmärtänyt mistä tässä on kyse, hän ei tajunnut mitä tässä sanotaan. Ei ollenkaan.

Suomensin sen hänelle. Hän ei silti oikein tajunnut asian yhteyttä.



Mutta näin se menee.

myyräntyötä lapselle, että huh-huh. Lapsi ei saisi olla minun seurassani lainkaan etc



Kyllä ne ongelmat juontavat erittäin usein sinne lapsen äitiin ja tämän katkeruuteen, jonka tämä äiti purkaa omaan lapseensa.

myyräntyötä lapselle, että huh-huh. Lapsi ei saisi olla minun seurassani lainkaan etc Kyllä ne ongelmat juontavat erittäin usein sinne lapsen äitiin ja tämän katkeruuteen, jonka tämä äiti purkaa omaan lapseensa.

Niinpä.

Mutta kuka sanoisi, että isä on vastuussa lastensa käytöksestä - tai että se äiti itse on se, joka on onnistunut pilaamaan lapsen ja aikuisen (äitipuoli) suhteen! EI EI, äidithän aina rakastaa lapsiaan ja toimii aina oikein.. Vastuu on aina yksin sillä äitipuolella.

Kiva rooli.