Hei eronneet pienen lapsen äidit...

että usein asiat lutviintuvat :)



Hanki ensitöiksesi hyvä turvaverkko, sillä sitä tulet tarvitsemaan. Yritä erota miehen kanssa väleissä jotta ottaa osaa lapsen huoltamiseen ja hoitamiseen myöhemminkin. Älä murehdi rahasta, asunnosta tai muusta materiaalisesta - kyllä yhteiskunta elättää jos omat varat loppuvat.



Kaikkea hyvää sinulle ja vauvallesi!

Ap

Sitten kun viha iskeytyy päälle, voit soittaa hänelle ja urputtaa vapaasti. Vuorotellen sitten puhutte järkeä toinen toisillenne esim tilanteessa, jos et halua lapsesi näkevän isäänsä. näitäkin tilanteita voi tulla vihapäissään. Silloin on todella hyvä, jos saa neuvon, että mieti, kuka kärsii eniten, jos suhde rikkoutuu.



Onko sinulla omaisuutta? säästöjä?



t: kokemusta on

Erosin keväällä lasten isästä, pari kertaa vk käyn töissä iltasin ja arkisin opiskelen.

Rahallisesti ei mitenkään herroiksi elellä mutta nyt itseasissa menee rahallisesti paremmin kun ei ole miestä niitä rahoja ryyppäämässä.



Hyvin on mennyt,tottakai koville otti kun ei ne aikoinaan yhdessä tehdyt haaveet toteutunutkaan ja yritin viimeiseen asti taistella että asiat oltaisiin saatu paremmallle tolalle.Ensimmäiset 2 vk oli kaikista vaikeimmat,sitten alkoi helpottaa.Sen jälkeen tuli vihaa ja katkeruutta kaikesta paskasta mitä mulle tehtiin suhteen aikana.

Asiat on nyt hyvin,on ihanaa palata koulusta kotiin kun ei tarvitse enää stressata "haittatekijästä" ja pystyn yksin huolehtimaan kaikesta,tiedän mikä tulee hoidettua ja tiedän minkä hoidan myöhemmin...parempi se kuin se jatkuva arvailu.Vkl menee ihanasti,saan olla lasten kanssa ja tehdä omia juttujanikin kun lapset sen verran jo isoja että eivät "koko ajan helmassa" riipu :)



Olen jopa treffeilläkin käynyt ja nyt jo parisen krt tavannut ihan kivaa miestä..aika näyttää mitä tästä tulee mutta nyt on ihanaa nauttia perhosista vatsassa...en olisi uskonut että enää koskaan tulen tätä kokemaan mutta niin vain kävi.



Kyllä sä selviät!!!Alku on tosi rankkaa mutta kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä kavereihin ja puhua pääsi tyhjäksi.En olisi ikinä pahimmasta vaiheesta selvinnyt ilman kavereitani.

Raha jutut sä saat selviksi ajan kanssa,heti kun ero on 100% varma ja mies kirjoilla muualla niin laitat asumistukihakemukset vetämään,soitat lapsiasiamiehelle ja varaat ajan elatustukikeskusteluun,laita toimeentulohakemuksen sossuun jos tarvetta,soita laskuille lisää maksuaikaa tai sovi että maksat osissa.



Tsemppiä ap,muista että toi pahaolo kestää vaan hetken!

Raskasta on ollut. Mutta siltikin nautin joka hetkestä ihanan lapseni kanssa. Mutta vaativaa se on, kun kokoajan pitää "olla valmiina" ja älytön univelka painaa päälle.



Hanki vertaistukea, sitä minäkin tarvisin, on kiva kun elämässä on toinen ihminen samassa tilanteessa.



Kai mies aikoo olla kuitekin apuna vauvan hoidossa? Se nimittäin tulee tarpeeseen. Ja turvaverkot, onhan niitä?



Mitä riitaisampi ero, sen hankalampaa ja kuluttavampaa.



Minun lapseni isä on täysin kypsymätön, lähti kun perhe-elämä ei ollutkaan kiva ja minä kannan vastuun, hän käy vain sillointällöin vauvan kanssa leikkimässä ja on muka "isä" ja mustamaalaa minua kun ei kestä peiliin katsoa. Siksikin tämä oma eroni on ollut todella raskas ja kuluttava. Olisi toivonut, että jos toinen tuollaisen päätöksen tekee, yrittäisi sitten kuitenkin tehdä asiat mahdollisimman helpoksi kaikille osapuolille ja olla tukena minulle, koska sitä kauttahan myös lapsi voi paremmin kun äiti voi paremmin. Mutta tämä kypsymätön ihminen ajattelee vain omaa napaansa.



Tuntuu, että on niin tuhlausta käyttää ainutlaatuista vauva-aikaa erokipuiluun... Onko teillä mitään mahdollisuutta jatkaa? Jos yhtään haluja löytyy puolin ja toisin - yrittäkää! Vauva-aika on suhteelle raskasta, mutta elämä tasaantuu.

Naimisissa ollaan oltu reilu viisi vuotta mutta nyt meni eropaperit postiin.



Olen tämän vuoden lasten kanssa kotona ja ensi syksynä palaan opiskelemaan.



En minä tiedä miten selviää. Siis jos ei hirveän ylellistä elämää vaadi niin kyllä vanhempainpäivärahalla/kotihoidontuella/opintotuella+-lainalla ja asumistuella selviää. Ei Suomessa nälkään kuole ja katto järjestyy aina pään päälle. Henkisestä puolesta en sitten osaa neuvoa...



Minäkin asun vielä uudella paikkakunnalla josta en tunne ketään. Exäni on käytännössä ainoa tuttuni 100km:n sisällä.



Talvesta ajattelen vain että täytyy jaksaa päivä kerrallaan kevääseen. Yritän olla ajattelematta sitä sen enempää. Tuskin onnistuu, mutta ehkä edes hetkittäin?

itse erosin muutama kuukausi sitten piiiitkästä avioliitosta, lapsia kolme. Miehessä ei sinänsä mitään kamalaa vikaa, mutta meidän yhteiselo kävi vaan niin mahdottomaksi, että pää meinasi hajota. Eroa harkitsin vakavasti pari vuotta.



Toimin päättäväisesti ja vauhdilla kuin robotti, parissa kuukaudessa oli asunto myyty, uusi vuokrattu, muutettu jne. Kertaakaan en kerinnyt pysähtyä ja miettiä. Muuton jälkeen tuli hetkeksi tunne, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään, mutta se tunne meni ohi saman tien.



Mies haluaisi edelleen takaisin, minä en. Olen tyytyväinen päätökseeni, vaikka vasta nyt 2 edellistä viikkoa olivat henkisesti aika raskaita...nyt on hyvä ja rauhaisa olo.



Minä en tunne vihaa enkä muitakaan negatiivisia tunteita exää kohtaan, joten siinä mielessä helppoa. Exä kyllä tuntee raskaita tunteita ja paljon. Päätin vain, että tällä kertaa en säälin vuoksi ala asioita perumaan. Ja on minullakin oma syyllisyyden taakkani kannettavana, joten ei se jättäjänkään rooli aina niin helppo ole.

niin kuin kirjoitinkin tekstissäni. Mistäpäin olet? Minä olen Oulun lähistöltä.

Ja mitäpäin ap on? Josko meistä löytyisi vertaistukiystävää jollekin.. :-)

T: 6

Naimisissa ollaan oltu reilu viisi vuotta mutta nyt meni eropaperit postiin. Olen tämän vuoden lasten kanssa kotona ja ensi syksynä palaan opiskelemaan. En minä tiedä miten selviää. Siis jos ei hirveän ylellistä elämää vaadi niin kyllä vanhempainpäivärahalla/kotihoidontuella/opintotuella+-lainalla ja asumistuella selviää. Ei Suomessa nälkään kuole ja katto järjestyy aina pään päälle. Henkisestä puolesta en sitten osaa neuvoa... Minäkin asun vielä uudella paikkakunnalla josta en tunne ketään. Exäni on käytännössä ainoa tuttuni 100km:n sisällä. Talvesta ajattelen vain että täytyy jaksaa päivä kerrallaan kevääseen. Yritän olla ajattelematta sitä sen enempää. Tuskin onnistuu, mutta ehkä edes hetkittäin?