Miten tukea masentunutta oikein?

masennuksen vakavuudesta ja masentuneen persoonallisuudesta



Patistaminen todennäköisesti aiheuttaa itsesyytöksiä ja itseinhoa, kun ei jaksakaan ja lisää siten masennusta.

siivoaminen on täysin toisarvoinen asia. Ja niin sen pitäisi olla myös masentuneen läheisille. Ihmisen hengissä pysyminen masennuksen yli on tärkeintä. Toimintakyky palautuu sitten pikku hiljaa lääkityksen ja terapian avulla, silloin masentunut jaksaa siivota ihan patistamatta.

on turhaa, mikäli masentunutta sotku häiritsisi kovasti, niin hän tod näk siivoaisi sen. Jos rahaa on niin voit ihan hyvin hommata siivoojan. Muillakin kuin masentuneilla on siivoojia, eikä se tee ihmisestä sen huonompaa.

eikä siivoaminen ketään tapa jos kerran jalat ja kädet toimii.



En ymmärrä sitä että täällä aina kirjoitetaan että masentunutta ei saa patistaa, h..ti pitääkö sen antaa vaan maata ja olla, silläkö se masennus paranee, se vaan tartuu läheisiikin.

eikä siivoaminen ketään tapa jos kerran jalat ja kädet toimii.

En ymmärrä sitä että täällä aina kirjoitetaan että masentunutta ei saa patistaa, h..ti pitääkö sen antaa vaan maata ja olla, silläkö se masennus paranee, se vaan tartuu läheisiikin.

sen kun patistatte niin näette toimiiko. Oma valinta. Jos masentunut kieltäytyy siivoamasta, niin mitä meinasit tehdä? Masennukseen kuuluu se, ettei jaksa tehdä yhtään mitään. Yhtä hyvin voisit sanoa, että töihinmeno ei masentunutta tapa, ystävien kanssa oleminen ei masentunutta tapa, iloisena oleminen ei tapa. Miksiköhän se sitten ei tee näitä kaikkia?

itsensä tappamiseenhan masentuneet usein päätyykin, jolloin masennus tappaa. Yksinkertaista, vai mitä. Mutta pääasia, että kämppä oli siisti niin kauan kuin eli.

Jos on joku perheen ulkopuolinen, niin ei noista toimenpiteistä oikein mikään ole sovelias. Mutta jos on puoliso, niin siitä vaan itse siivoamaan tai jos ei kiinnosta, niin hommaa siivooja.

että ei se patistaminen auta masennukseen, mutta jos saat siitä itse jotain tyydytystä, niin kai sinun on sitten patistettava. Minusta kannattaisi edetä sitä kautta, että saa tehtyä niitä kivoja asioita, ja vasta sitten kun ne alkavat tuntua joltain, niin myös ikäviä. Muuten elämä täytyy pelkistä ikävistä asioista, eikä jää energiaa yrittää etsiä niitä kadonneita ilon tunteita.

Siis en konkreettisesti siivoamisesta, mutta muuten.



Mun miehen suvussa on mielenterveysongelmia ja myös mun miehellä on säännöllisesti muutaman päivän "masennusjaksoja." Tiedän toki, että oikea masennut kestää pitempään, mutta oireet on samat. Mies vain nukkuisi ja makaisi, ei kiinnostu lapsista, ei yhtään mistään. Kun on saanut maata sen muutaman päivän, on taas ihan normaali. Kun on tuo vaihe menossa, valittaa kuinka kurjaa on ja mä en ymmärrä jne. Olen yrittänyt kysellä kuinka voisin auttaa, haluaako jutella jostain yms. Mitään oikeaa vastausta en saa, mutta silti valittaa etten mä ymmärrä.



Kuinka voisin osoittaa haluni auttaa? Valittamalla miehen kanssa vai patistamalla toimintaan? Puhua ei siis halua, vaikka olen yritänyt...



Ymmärrän siis toki eron oikean masennuksen ja mieheni tilan välillä, mutta tosiaan kun suvussa on vaikeita mielenterveyssairauksia, koen tilanteen aika raskaaksi. Ja pelkään, että liika paapominen vain pahentaa tilannetta.

Esim, että jos masentunut päättäisi tehdä jotain kotitöitä joka päivä. Ihan vähän edes, niin ei tarvitse sitten kokea huonoa omaa tuntoa.

ja ettei sitä kotia tarvitse kerralla siivota vaan vain vähäsen kerralla. Sen mitä jaksaa ja hyvältä tuntuu. Jos edes jotain tekee, niin tulee parempi mieli.



Se kyllä lisää masennusta, jos masentunut yrittää enemmän kuin kykenee. Ei sen kodin tarvitse olla aina edustus kunnossa.

Minkä ikäinen lapsi on?



Eli on vähän eri asia minkä asteinen puuttuminen on äidiltä sopivaa, jos lapsi on parikymppinen tai nelikymppinen. Itse nelikymppisenä en kyllä pitäisi siitä, jos äiti puuttuisi mun elämään, kun mulla on oma perhekin huolehtimassa osaltaan. Mutta parikymppisen sinkun kohdalla ei ole niin omituista, jos äiti käy vähän siivoilemassa.

masennuksen joten yritän nyt miettiä niitä asioita omalta kohdaltani. En tiedä, onko mitään konkreettisia neuvoja mutta tässä jotakin.

Missään nimessä ei patistamista, koska se sulkee masentuneen entistä tiukemmin omaan kuoreensa. Sama juttu ainaisella utelulla onko kaikki hyvin, etkö voisi puhua jne. Masentunut puhuu kun siltä tuntuu.

Aina voi toki sanoa, että voi vaikka soittaa, ihan milloin vain, jos siltä tuntuu. Itselläni oli ainakin kovin helpottavaa tietää, että oli yksi ihminen jolle soittaa kun ahdistus kävi liian suureksi.

Voi aina yrittää saada masentunutta vaikka lenkille. Usein masentuneet eivät jaksa mitään, heillä ei vain ole voimia, mutta joskus sitä vain yrittää saada ajatukset päästä pois. Siksi minäkin lähdin usein keskellä yötä ulos kävelemään. Olo tuntui aina hieman helpommalta.

Vaikka ainakin itse halusin olla yleensä yksin, oli seura silti mukavaa, vaikka mieluiten istuin hiljaisuudessa. Ei vain jaksanut puhua. Kunhan joku oli läsnä.



Tosiaan, ei oikein ole mitään sellaista, mitä voisi tehdä, koska kaikki lähtee masentuneesta itsestään. He haluavat apua, mutta eivät kuitenkaan (välttämättä) halua ottaa sitä vastaan.

Kuvitteleeko joku, ettei se itse tajua? Tuo on just sitä, mikä saa itsesyytökset vain kovenemaan, kun itsekin on jo turhautunut, kun ei saa edes vähän tehtyä joka päivä. Ja sit vielä muutkin tulee sanomaan, että sun pitäis saada edes vähän tehtyä. Ja joku sitten kuvittelee tuollaisella jotenkin auttavansa!



Masentunut on masentunut - ei tyhmä.