Avioliitto; kunnes kuolema meidät erottaa...
Ajatteletko avioliittoa niin, että se kestää kuolemaan saakka? Että olisi tavoitteena olla aviopuolison kanssa yhdessä loppuelämä?
Vai ajatteletko avioliittoa 'aika aikansa kutakin' -liittona? Jos se kestää loppuiän, niin kestää. Jos ei, niin sitten ei.
Me miehen kanssa kuulumme tähän 'aika aikansa kutakin' -ajattelijoihin. Emme luvanneet olla naimisissa kuolemaan saakka. Niin kauan vain, kun rakkautta ja tahtoa riittää.
Kommentit (48)
jos kerran ajattelee siten, että ei aio olla siinä kuolemaansa saakka?
Me lähdimme siitä lähtökohdasta, että naimisiin mennään vain kerran, ja ennen avioliiton solmimista kävimme pitkällisiä keskusteluja näistä asioista. Sitä ei tarvinnut pohtia, rakastammeko toisiamme todella, koska tietysti rakastamme, mutta juuri sitoutumishalusta ja päätöksestä olla toisen kanssa keskustelimme paljonkin. Molemmilla on takana pitkiä suhteita, joissa on kyllä ollut rakkautta, mutta kumppania ei ole nähty sellaisena, jonka haluaisi rinnallaan jököttävän vielä kiikkustuoli-ikäisenäkin.
Ei se ihme, jos niin moni liitto päätyy eroon, jos noin kepoisin perustein avioon mennään ["voihan tää olla virhe, mutta tahdotaan nyt sitten"..]
että jos nykyinen meno jatkuu ja miehen unelmana on samantyylinen vanhana eläminen kuin omilla vanhemmillaan, en näe meitä vanhana yhdessä.
kuolema meidät erottaa. Miehen alkoholismin asteesta päätellen siihen ei ole enää pitkä aika.
Mutta eipä vaan ole kestänyt. Elämässä voi tapahtua niin paljon ja ihmiset muuttuvat. Ei oikeasti voi tietää, pystyykö siinä liitossa kuolemaan asti olemaan.
Menevätkö kaikki naimisiin vain siksi, että sitten se on vasta kuolema, joka erottaa?
Tuskin. Siihen liittynee taloudellisia, juridisia ym. syitä.
Minulle avioliitto ei ole mikään pyhä instituutio, vaan ikään kuin perheen yhteen sitova asia. Se joko kestää loppuiän tai sitten ei.
Kukaan ihminen ei ole minulle sellainen, jonka vuoksi uhraisin oman elämäni.
kysyttiin, tahdotaanko kunnes kuolema erottaa.
Nyt on jo 21 vuotta porskuteltu.
en olisi mennyt naimisiin jos olisin ajatellut että ollaan tässä nyt niin kauan kun huvittaa mut tuskin tää kestää
mut en nyt mikään marttyyri kuitenkaan ole, eroaisin tietysti jos tulisi väkivaltaa tai jotain muuta ylitsepääsemätöntä ongelmaa.
aina kuolemaan asti. Sitä ollaan luvattu ja siitä pidetään kiinni.
Aina ei pysty sanomaan toiselle, että rakastan sua. Silloin kysytään tahtoa rakastaa.
Kriisi jos toinenkin on selvitty näin 14 v
loppuelämäänsä viettää?! Ei ihmistä ole luotu yksiavioiseksi.
naimisiin kunnes kuolema meidät erottaa - ajattelulla. Eipä erottanut, vaan tuomari erotti.
Olin ajatellut, että hyväksyn sen, millaiseksi mieheni muuttuu (pl.väkivaltaisuus summuut). Mutta hänpä ei hyväksynyt sitä,kun minä muutuin.
Siinä vaiheessa omalla tahdolla ei ole merkitystä, kun mies tahtoo toista.
Toki elämässä voi sattua mitä vaan ja ihan täysin 110 % varma ei voi kukaan elämästään etukäteen olla.
sitoutuuko kumpikin samalla tavalla. Toinen voi ajatella, että kuolemaan asti, toinen että niin kauan ku hyvältä tuntuu..
onneks me ajatellaan mun miehen kanssa samalla lailla, että kunnes kuolema erottaa. Ja jokainen päivä tuntuu vaan mukavammalta ja paremmalta, naimisissa ollaan oltu 4,5v
mutta jos mieheni muuttuisi radikaalisti enkä voisi enää hyvin eikä rakkautta olisi, niin eroaisin. Ihan helpolla mä en eroa, mutta jos tiettyjä asioita tapahtuisi, niin se olisi samantien selvä.
No en minäkään hakkaavaa miestä katselisi!
Tässä annan raamatullista kasvatusta lapsilleni; tehkää muille kuten haluiasitte muiden tekevän sinulle. Harva haluaa että joku antaa turpaan mulle perjantaina töitten jälkeen.
Se on toivoa että toinen ei enää vedä lättyyn.
Minä olen suhteessa mieheeni kuolemaan saakka.
Voihan se olla että jotain tapahtuu: loppuu usko, toivo tai rakkaus.
Kuolema on ainoa varma mitä on. Haluan olla kuolemaan saakka rakkaani kanssa. Epävarmaahan se on käykö niin.
Ei elämä tunne aikarajoja, kuolema voi tulla vaikka tänään.
Toivottavasti silloin kun me ollaan vanhoja ja harmaita niin saadaan miehen kanssa olla samassa huoneessa vanhainkodissa. Se on jota toivon! Mutta elämää on siinä paljon sitä ennen.
Eíkä eron tartte tulla miehen puolelta tai toisen olla väkivaltanen. Oltiin alle 2- kymppisiä kun miehen kanssa alettiin seurustella ja mielenkiinnolla odotan millaista meidän elämä ja suhde on kun ollaan 70- vuotiaita ja eläkkeellä!
20
tahtoa riitti pitkään
tai no 15 vuotta kuitenkin,
sitten se tahtominen loppui:
En halunnut olla kakkonen heti alkoholin jälkeen.
Toisen kerran olen avioliitossa nyt.
Uskon, että tällä kertaa tahto riittää,
vaikka vasta neljättä vuotta mennään yhtäjalkaa!
Kaikki on ihan erilaista tämän ihmisen rinnalla.
Välillä oikein miettii mitä kaikkea sitä piti "ihan normaalina" , kun ei paremmasta tiennyt!
Tosin sillä tahdolla on tähän sopimukseen kumpikin sitouduttu, että vaarina ja mummona voitais keinutuoleissa kertoa vielä toisillemme, mihin toisissamme rakastuttiin.
niin, että lapsenlapsilla oisi pysyvä ja rakastava mummila, jossa molemmat isovanhemmat asuu. (meidän kummankin vanhemmat ovat eronneet :-( )
Me luvattiin tahtoa aina kuolemaan saakka.
Vierailija - 29.10.10 11:46 (ID 11412787)
Siitä on nyt 14 v.
niihin "kunnes kuolema meidät erottaa." Rakkaus on tahtomista!
Mutta en tuntenutkaan miestäni. Naimisiin meneminen alkoi kaduttaa jo puolen vuoden jälkeen ja viimeiset 4,5 vuotta olen vain tuskaillut sitä, koska lapset ovat riittävän vanhoja kestämään eron että pääsisin pois.
Tällä hetkellä näen aivan mahdottomana että eroaisimme mutta olen myös realisti - en tiedä mitä elämässä tulee tapahtumaan ja miten me muutumme vuosikymmenien kuluessa.
Sen kuitenkin tiedän, että mies on elämäni rakkaus ja olemme todella, todella onnellisia yhdessä. Olemme myös hyvin sitoutuneita ja tulemme tekemään kaikkemme, jotta aivan kaikki mahdollinen eron välttämiseksi olisi tehty.
En kuitenkaan pidä järkevänä omalla tai muidenkaan kohdalla jatkaa liittoa, jos siitä ihan oikeasti on rakkaus, luottamus, kunnioitus, kaikki kadonneet varmasti ja pysyvästi. Elämäänsä ei pidä uhrata, mutta vaikeuksista ja huonoista ajoista voi myös selvitä! Sen pitää olla lähtökohta!