Avioliitto; kunnes kuolema meidät erottaa...
Ajatteletko avioliittoa niin, että se kestää kuolemaan saakka? Että olisi tavoitteena olla aviopuolison kanssa yhdessä loppuelämä?
Vai ajatteletko avioliittoa 'aika aikansa kutakin' -liittona? Jos se kestää loppuiän, niin kestää. Jos ei, niin sitten ei.
Me miehen kanssa kuulumme tähän 'aika aikansa kutakin' -ajattelijoihin. Emme luvanneet olla naimisissa kuolemaan saakka. Niin kauan vain, kun rakkautta ja tahtoa riittää.
Kommentit (48)
mun elämässä on vielä muutama terve vuosi sitten kun mies on kuollut ennen minua (?) ja olen viimeinkin omillani. Mies ei halua erota. Minä en ikinä enää ottaisi toista miestä vaivoikseni.
Sittemmin tulin järkiini ja totesin, että eihän tuota miestä kukaan kestä loputtomiin ;)
Edelleen olisin mielelläni naimisissa loppuelämäni nimenomaan tämän miehen kanssa, mutta tässä maailmaa ja ympäristöä katsellessani olen todennut, ettei se taida olla kovin todennäköistä. Lähipiirissämme on viimeisen 5 vuoden aikana ollut monta eroa, ja kuunnellessani eronneiden kertomuksia siitä, millaista avioliitossa oli ja miksi eroon päädyttiin, olen todennut, että meidän avioliittomme täyttää kaikki kriteerit, joilla liitto loppuu eroon jossakin vaiheessa. Olisi melkoinen ihme, jos tämä loppuelämän kestäisi.
Olemme luvanneet rakastaa ja tukea toisiamme hyvinä ja pahoina päivinä, elämämme loppuun saakka.
Olemme menneet naimisiin siinä uskossa että tämän ihmisen kanssa haluamme elää yhdessä koko lopun elämämme.
En todellakaan olisi mennyt naimisiin jos olisin ollut epävarma siitä, että onko tämä se puoliso jonka kanssa haluan jakaa elämäni loppuun asti.
Meillä on avioliittoa takana vasta 10 vuotta, mutta tähän mennessä ei ole ollut hetkeäkään jolloin olisin epäillyt avioliittomme tulevaa kestoa.
Ei mulle ole mitenkään huono vaihtoehto elää miehen kanssa loppuelämäni, jos elämämme jatkuu tällaisena. Jos tulis jotain ongelmia, sitten mietitään uusiksi
entä jos mies on väkivaltainen?
En olisi ikinä nainut välivaltaisuuteen taipuvaista miestä. Jos tulisi myöhemmin hulluksi, toimittaisin hoitoon tai vankilaan, väkivallan tason mukaan, mutta en todellakaan jäisi nyrkin ja hellan väliin.
Ja en usko että mies vain joskus myöhemmin alkaisi osoittamaan väkivaltaisuutta, ellei todellakin sairastu psyykkisesti. Kyllä ne välivaltaisen luonteen merkit olisivat nähtävissä jo suhteen alkupuolella, jos tutustutaan kunnolla.
Elämä on kuitenkin niin lyhyt, että ei viittisi alkaa pilaamaan sitä ikävillä eroprosesseilla. Omien vanhempien erosta on jo ihan tarpeeksi paljon ikäviä kokemuksia.
Yleensä sitä löytää kuitenkin samanlaisen tilalle mistä on ensin eroon päässy, joten todellinen vaihtoehto olisi vaan elää loppuelämä yksikseen.
Toistaiseksi ei muutoinkaan ole mitään syytä edes ajatella eroa, paljon mukavampaa kuin sinkkuilu, josta on ihan riittävästi myös kokemusta.
henkinen ja ruumiillinen väkivalta voi tulla elämän mukana yllättäen miehen piirteeksi- vaikka olsi nainut täydellisen miehen
Nyt on realismi jo saavuttanut minutkin. Ei KUKAAN voi luvata loppuelämää, yhdessä mennään niin kauan kun askeleet sopii samaan tahtiin.
Mutta mistäs sitä tulevaisuudesta tietää?
Uskon näin ja tosi monesta vaiheesta on eteenpäin ja yli päästy. Ymmärrän kyllä niitä, jotka eroavat, niin voi tässä elämässä käydä. Tuohon loppuelämäksi olen kuitenkin sitoutunut ja se on perimmäinen ajatukseni.
aika aikaa kutakin. Luulen että mies on enemmän tuota ykköskastia.
Voi olla että elämässä tulee joskus aika, jolloin kaipaan niin paljon itsenäisyyttä, että muutan omilleni, tai eroamme.
Ortodoksisen käsityksen mukaan avioliitto on ikuinen liitto, joka siis jatkuu kuolemankin jälkeen. Tähän me sitouduimme.
Sanoessani tahdon muutamia vuosia sitten miehelleni annoin lupaukseni koko lopulle elämääni. Uskon, että tulee varmasti aikoja, jolloin rakastaminen todellakin vaatii tahtoa ja suhde hoitamista. Mutta olen todellakin valmis siihen.
Oletteko miettineet miksi avioparilta kysytään, että "tahdotko rakastaa..?" eikä että "rakastatko..?" Ajattelen, että juuri siksi, ettei rakastaminen ole kaikkina aikoina välttämättä helppoa, vaan vaatii ponnisteluja ja tahtomistakin.
tavoite ja toive ois loppuun asti. Tietty on ihan mahdollista että toive ei toteudu, mutta noin lähtökohtaisesti haetaan sitä yhtä, pysyvää kumppania.
reilu 10 vuotta on yhdessä oltu ja lisää tuntuu tulevan. ;)
Haluan olla mieheni kanssa vanhuuteen saakka, kuolemaan. Mutta siihen on luultavasti vielä 50 vuotta ennenkö toinen vanhuuteen kuolisi.
Jos kuolisin huomenna niin toivon että mies löytää uuden rakkauden.
Ei toista omista, se on yhteinen elämä joka jaetaan.
Usko, toivo ja rakkaus. Niihin se perustuu ja joskus liitot hajoaa. Kun ei enää usko, toivo tai rakasta.
Se taitaa olla myös jonkinsortin itsesuojelua ajatella että "aikansa kutakin".
Minusta tuntuu että voin sanoa ei haittaa jos ukko ilmottaa, se on ny moro! Ja lähtee jonkun misun mukana. Kyllä se olisi pieni kuolema! Isäni lähtö olis pieni kuolema ja ajattelin silloin 9- vuotiaana miltä äidistä mahtaa tuntua kun isä vetää oven perässään kiinni, eikä enää tule.
Mitä jos se olisi tämä mies jota rakastan, jonka tuloa odotan töistä?
Mummoni ex-mies, pappani siis kuoli jonkunaikaa sitten ja ajatukseni oli ihan rikki: itkin äitiäni, mummuani, papan uutta naista. Kun ahutajaiset oli ohi huomasin etten ehtinyt ajattelemaan edes omaa surua.
Minussa on ollut aina tätä vikaa. Näen muitten surua: mummunikin joka menetti tämän miehen joskus.
Kaikki täältä kadotaan toisten elämästä joskus jotenkin. Kuolemaan tai eroon.
Minusta on itserakasta ajatella että hän on minun, koska oikeasti me vaan jaetaan elämää.
menee pieleen.
Jos mies ilmoittaisi, että se on moro! ja lähtisi jonkun misun matkaan, niin totta hitossa se sattuisi! Ja kovaa, pitkään, syvältä.
Me vain emme halunneet LUVATA kuolemaan saakka, koska sellainenhan on tosi epävarmaa. Haluaisin luvata vain sellaista, mitä voin 100% varmasti pitää.
Voin luvata rakkauteeni tahtoakin, mutta mitään aikarajoja en.
exäni ei. hän ajatteli "kunnes 14 v. nuorempi misu meidät erotta"
mutta toivon, että eletään yhdessä jatkossakin.
Meillä on ollut vaikeaa pitkiäkin aikoja ja mulla on ainakin nyt halu elää yhdessä, mutta mistäs tulevasta koskaan tietää. Sen tiedän kokemuksesta, että ihan helposti ei erota.