Hei te, jotka olitte lapsena kyläluutia. Oliko teillä ongelma vanhemmat?

mm. isäni vastuullisessa julkisessa ammatissa. Äitini kuitenkin oli paljon poissa kotoa, työn takia toisella paikkakunnalla, ja isäkin poissoleva joko ihan konkreettisesti tai usein ainakin henkisesti.



Luuhasin jatkuvasti naapurissa. Nyt olen tätä miettinyt, kun omat lapset ovat saaneet asiaa ajattelmaan.

mutta täytyy myöntää että pelkäsin vanhempieni riitelevän silloin kun minulla on kavereita kylässä ja se ahdisti. Siksi siis viihdyin paremmin kaverin kotona (ja vaikka hänenkin vanhempansa riitelivät suunnilleen saman verran kuin omanikin, se ei tuntunut pahalta tai haitannut siellä ollessa). Siellä sai myös kaikkia herkkuja, meillä ei ikinä ollut arkena (eikä paljon viikonloppuisinkaan) sipsejä, lohkoperunoita tai vaikkapa vanukkaita. Pidin heitä tosi rikkaina! =)

minä vaan olin hyvin sosiaalinen ja ainut lapsi perheessäni, kaipasin kovasti ikäistäni seuraa ja siksi olin varsinainen kyläluuta, usein jonkun kaverin luona kylässä, tai kaveri meillä:)

lapsesta yksi oli ns. kyläluuta, yksi "normaali" ja yksi erittäin paljon kotona viihtyvä. Ihan normaalit vanhemmat minun mielestäni. Oltiin ja ollaan yhä vaan erilaisia luonteita. Kyläluuta on yhäkin jatkuvasti matkailemassa ja asuu eri maissa. Kotona viihtyvä taas viihtyy yhä (nyt omassa) kodissaan, ei matkaile jne.

Kun olin lapsi, niin uusperheessämme oli riitoja. Äiti oli vuorotyössä ja jos yritti nukkua päivällä ja piti pientäkin ääntä, niin saattoi huutaa. Isosiskoani (siskopuoli) vähän pelkäsin. En viihtynyt kotona.



Olin sitten kavereilla tai heidän kanssaan ulkona.

ihan olivat tavallisia, kunnollisia ja rakastavia vanhempia. Mut me oltiin kaikki viikonloput ja loma-ajat aina mökillä, joten muina aikoina tuntui siltä, että arkena piti kaverien kanssa "ottaa kiinni menetetty aika". Lisäksi kavereilla oli enemmän ja hienompia ja jännempiä leluja kuin meillä kotona.

mutta ei mun vanhemmissa mitään syytä asiaan ollut.

Isä oli väkivaltainen alkoholisti.