Lue keskustelun säännöt.
Olen kyllä niin ylpeä ystävästäni joka on YH!
14.10.2010 |
Hänellä on yksi lapsi jota hän rakastaa enemmän kun ketään. näkee jo hänen katseestaan kun katsoo suloista lastaan.
hän on selvästi onnellinen vaikka kasvattaakin lapsen yksin. hän ei koskaan valita mistään vaan hoitaa hommat mukisematta.
lapsikin on niin tyytyväisen oloinen ja iloinen, harvoin näen hänen kiukuttelevan.
heidän kotinsa on upea, valoisa ja aina siisti.
lapsella ei koskaan ole likaiset tai epäsiistit vaatteet yllään.
hän on aina itse iloinen ja pirteä ja siististi puettu, ei ylipuettu eikä ylimeikattu. hän on luonnonkaunis.
hänellä olisi miehiä jonossa, mutta häntä ei kiinnosta nyt seurustella, hän haluaa olla lapsen kanssa. totesi minulle kerran kahvitellessa, että ei kaipaa miestä. lapsi on pienen hetken pieni ja haluaa kokea kaiken ja nähdä hänen oppivan ja kasvavan, ehtii myöhemminkin miettiä seurustelua.
tällaista näen harvoin ihmisestä. tyytyväinen äiti joka rakastaa elämäänsä.
tunnetteko ketään joka oikeasti on todella onnellinen ja on onnellinen mitä hänellä on eikä haikaile sitä mitä hänellä ei ole?
Kommentit (19)
No, ehkei sentään, vitsi. Mukava kuulla että joku on onnellinenkin elämäänsä. Ruikuttajiahan Suomessa riittää riesaksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja olen myös iloinen hänen puolestaan.
t. YH-äiti, jolle taas sopii seurustelu, kun on kerran sopiva miesystävä osunut kohdalle.
Kirjoituksen pohjalla on siis asenne, että ollakseen onnellinen naisella pitää olla mies. Että elämä ei voisi olla eheää perheessä, jossa on kaksi ihmistä?
Niinkö?
Olen elänyt 10 vuotta yksin ja minulla on 8 vuotias tytär. Elämäni on mahtavaa! Minua enemmänkin säälittää naiset, joilla on urpo, sivistymätön ukko ja kummatkin joutuvat luopumaan paljosta pysyäkseen suhteessa. Sitten kuljetaan pää alhaalla, kun ukko ei arvosta ja romantiikka puuttuu ja lapset ovat hankalia jne. ja valitetaan kaikille kun on niin raskasta.
Yksinhuoltajilla on oma tupa, ja oma lupa, sekä täydellinen itsenäisyys! Onni ei ole jostain muusta kiinni.
Yksinhuoltajuus on empansipoituneen naisen ylistys elämälle ja itsenäisyydelle!
surkea aloitus.
Ja tuntemani yh:t ovat järjestään munahaukkoja ja eksän rahoja kinuavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
surkea aloitus.
Ja tuntemani yh:t ovat järjestään munahaukkoja ja eksän rahoja kinuavia.
olet säälittävä. ap.
Kirjoituksen pohjalla on siis asenne, että ollakseen onnellinen naisella pitää olla mies. Että elämä ei voisi olla eheää perheessä, jossa on kaksi ihmistä? Niinkö? Olen elänyt 10 vuotta yksin ja minulla on 8 vuotias tytär. Elämäni on mahtavaa! Minua enemmänkin säälittää naiset, joilla on urpo, sivistymätön ukko ja kummatkin joutuvat luopumaan paljosta pysyäkseen suhteessa. Sitten kuljetaan pää alhaalla, kun ukko ei arvosta ja romantiikka puuttuu ja lapset ovat hankalia jne. ja valitetaan kaikille kun on niin raskasta. Yksinhuoltajilla on oma tupa, ja oma lupa, sekä täydellinen itsenäisyys! Onni ei ole jostain muusta kiinni. Yksinhuoltajuus on empansipoituneen naisen ylistys elämälle ja itsenäisyydelle!
Tuntemani pitkään yksin viihtyneet yh:t ovat kyllä melkoisia jääsahoja. Vanhemmat näistä taitavat olla hieman mökkihöperöitäkin ja kasvattavat peräkammarin poikia itseään hoitamaan. Yksinäisyys on ihmiselle pahasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksamisestani olen tosin paljon velkaa vanhemmilleni, jotka vauvavuosina toimivat "etävanhempina" ja hoitivat lasta, niin ettei elämäni ollut PELKKÄÄ yksinhuoltajuutta.
Mutta siis rakastan lastani, eikä hän ole koskaan ollut minulle rasite vaan voimavara. Olen opiskellut korkeakoulututkinnon yh-äitinä, onnistunut pitämään yllä hyvi sosiaalisia suhteita (vaikka toki se kavereiden tapaaminen on muuttunut lapsen saannin myötä) ja kuten mainitsit ystävästäsi, ei minullekaan ole ollut ylivoimaista huolehtia ulkonäöstäni, kunnostani ja esim. asuntoni siisteydestä ja sisustuksesta. Toisaalta laittautuminen ja sisustaminen, jopa siivous, ovat minulle harrastuksia, joista nautin, eivät pakkopullaa...
Nyttemmin olen uudessa liitossa ja avomiehestäni on vuosien saatossa sukeutunut lapselleni (nyt siis jo esiteini) todella läheinen isähahmo: he ovat aivan kuin paita ja peppu ja mies jakaa kasvatustaakan ja taloudellisen vastuun kanssani pitäen lasta kuin omanaan. Reilu kolme vuotta vietin kuitenkin totaali yh:na, kävin muutamilla treffeillä mutta en ollut valmis seurustelusuhteeseen. Koin, että halusin keskittyä vauvaani ja elämän rakentamiseen uudessa roolissani, äitinä. Rakkaus ja parisuhde tuli elämääni, kun olin siihen valmis. Miehiltä olen kuitenkin aina saanut mielenkiintoa ja terffiehdotuksia osakseni, eikä lapsen saanti sitä lopettanut.
Elämäntilanteita ja -malleja on niin moneksi. Tärkeintä on tyytyväisyys ja tasapainoisuus. Toki lapselle kahden vanhemman perhe on varmasti se paras malli - jos nämä kaksi vanhempaa muodostavat toimivan ja rakastavan kasvuympäristön! Yhden vanhemman perhe voi kuitenkin monissa tapauksissa olla se toimivampi, rakastavampi ja tasapainoisempi kasvuympäristö.
Niin, ja lapseni vaikuttaisi olevan elämästään selvästi nauttiva ja kotiaan/meitä perheen aikuisia syvästi rakastava, tasapainoinen, empaattinen, fiksu, suvaitsevainen ja sosiaalinen lapsi.
surkea aloitus. Ja tuntemani yh:t ovat järjestään munahaukkoja ja eksän rahoja kinuavia.
Minä puolestani tunnen myösas erään yh-äidin, joka on ap:n kuvaileman kaltainen. Lapsi on hänelle kaikki kaikessa, nainen on onnellinenja huokuu hänestä (eikä minkään lääkityksen voimasta) sekä ei kaipaa miestä elämäänsä. Hänellä myös erittäin kovia kokemuksia takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
fiksuja ja normaaleja naisia. En edes tajua, mihin tämä "yh on joku luuseri" -ajatus perustuu. Onhan niitä heissä siinä missä luuseriperheitäkin. Ei musta avioero tai leskeksi jääminen ketään tod. huononna. Ihan hullu ajatuskin.
fiksuja ja normaaleja naisia. En edes tajua, mihin tämä "yh on joku luuseri" -ajatus perustuu. Onhan niitä heissä siinä missä luuseriperheitäkin. Ei musta avioero tai leskeksi jääminen ketään tod. huononna. Ihan hullu ajatuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnellinen ihminen on hän, joka on löytänyt onnellisuuden ilman erityistä syytä.
että voi valita juuri sellaisen elämän- ja perhemallin kuin haluaa?!?
Jo on kumma, jos emansipaatio tarkoittaa yksinelämistä...Minä en ainakaan henkilökohtaisesti halua itsenäisyyttä sinun määrittämässi muodossa! - Itse kaipaan elämänkumppania, ihmistä, jonka kautta peilata omaa itseään ja joka jakaa käytännön asiat arjessa. Olen ollut yh ja täysin tyytyväinen elämääni; tiedän pärjääväni ja nauttivani elämästäni ilman miestäkin. Toisaalta parisuhde tuo jotain lisää elämääni, sellaisia asioita, joita haluan (kuten fyysistä ja henkistä läheisyyttä, jakamisen iloa, seuraa, romantiikkaa ja erotiikkaa). Mieheni ei kahlehdi minua eikä meillä kysellä tai jaella lupia. Sen sijaan minä VALITSEN joka päivä olla tämän ihmsen kanssa ja huomioida hänen läsnäolonsa tietyissä päätöksissäni - omissa päätöksissäni, joihin toiset ihmiset, etenkin läheiseni, kuitenkin vääjäämättä vaikuttavat.
Minusta on surullista, jos tasa-arvo käsitetään itseriittoisuudeksi tai eristäytymiseksi. Miten ihmeessä parisuhde tekee ihmisestä epäistenäisen? Tuolla logiikallahan ihmisellä ei pitäisi olla lapsia, läheisiä tai ystäviäkään, jotta ei vaan joudu muokkaamaan "omaa tupaansa ja omaa lupaansa" kenenkään muun hyväksi. Täytyisi olla täysin yksin, jotta on täysin itsenäinen?
Yksinhuoltajuus ja sinkkuus ovat oikein hyviä elämänmuotoja yksilön valintoina. Ne eivät kuitenkaan - kuten ei mikään muukaan perhemalli - saisi olla yleisesti jotain tiettyä henkistä tai yhteiskunnallista ominaisuutta (itsenäisyys/tasa-arvo) määrittäviä malleja! Jos vain yh voi edustaa tasa-arvoista ja itsenäistä naista, tulee yksinhuoltajuudesta samanlainen ulkoapäin määrätty elämänmuoto kuin ydinperheellisyys ja parisuhde on historiassa ollut.
Kysynkin, koska naiset todella vapautuvat? - Saavat HALUTESSAAN olla meikkaamista ja siivoamista rakastavia kotiäitejä ja halutessaan henkselihousuihin pukeutuvia ikisinkkuja, ilman että nämä valinnat lokeroivat heitä emansipoituneiden ja vanhoillisten leireihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksamisestani olen tosin paljon velkaa vanhemmilleni, jotka vauvavuosina toimivat "etävanhempina" ja hoitivat lasta, niin ettei elämäni ollut PELKKÄÄ yksinhuoltajuutta.
Mutta siis rakastan lastani, eikä hän ole koskaan ollut minulle rasite vaan voimavara. Olen opiskellut korkeakoulututkinnon yh-äitinä, onnistunut pitämään yllä hyvi sosiaalisia suhteita (vaikka toki se kavereiden tapaaminen on muuttunut lapsen saannin myötä) ja kuten mainitsit ystävästäsi, ei minullekaan ole ollut ylivoimaista huolehtia ulkonäöstäni, kunnostani ja esim. asuntoni siisteydestä ja sisustuksesta. Toisaalta laittautuminen ja sisustaminen, jopa siivous, ovat minulle harrastuksia, joista nautin, eivät pakkopullaa...
Nyttemmin olen uudessa liitossa ja avomiehestäni on vuosien saatossa sukeutunut lapselleni (nyt siis jo esiteini) todella läheinen isähahmo: he ovat aivan kuin paita ja peppu ja mies jakaa kasvatustaakan ja taloudellisen vastuun kanssani pitäen lasta kuin omanaan. Reilu kolme vuotta vietin kuitenkin totaali yh:na, kävin muutamilla treffeillä mutta en ollut valmis seurustelusuhteeseen. Koin, että halusin keskittyä vauvaani ja elämän rakentamiseen uudessa roolissani, äitinä. Rakkaus ja parisuhde tuli elämääni, kun olin siihen valmis. Miehiltä olen kuitenkin aina saanut mielenkiintoa ja terffiehdotuksia osakseni, eikä lapsen saanti sitä lopettanut.
Elämäntilanteita ja -malleja on niin moneksi. Tärkeintä on tyytyväisyys ja tasapainoisuus. Toki lapselle kahden vanhemman perhe on varmasti se paras malli - jos nämä kaksi vanhempaa muodostavat toimivan ja rakastavan kasvuympäristön! Yhden vanhemman perhe voi kuitenkin monissa tapauksissa olla se toimivampi, rakastavampi ja tasapainoisempi kasvuympäristö.
Niin, ja lapseni vaikuttaisi olevan elämästään selvästi nauttiva ja kotiaan/meitä perheen aikuisia syvästi rakastava, tasapainoinen, empaattinen, fiksu, suvaitsevainen ja sosiaalinen lapsi.
toivotan teille kaikkea hyvää!
ap
fiksuja ja normaaleja naisia. En edes tajua, mihin tämä "yh on joku luuseri" -ajatus perustuu. Onhan niitä heissä siinä missä luuseriperheitäkin. Ei musta avioero tai leskeksi jääminen ketään tod. huononna. Ihan hullu ajatuskin.
Kääntöpuolena sanoisin että yh:t ovat langenneet niihin häntäheikkeihin, pettäjiin, hakkaajiin ja alkkiksiin. Tietysti erehtyminen on inhimillistä.
Jokaisen kannattaa silti tarkkaan katsoa kenen kanssa perheen perustaa ja lapset hankkii. Ei elämäänsä tarvitse ajaa lähes umpikujaan oppiakseen asioita.
Itseni.
Olin eron jälkeen kaksin lapseni kanssa 7 vuotta. Minulla ei juurikaan ollut miehiä, vaikka kiinnostusta olisi ollut.
Lapseni kulki hyvissä vaatteissa, lomailimme ulkomailla, sisustin asuntoani (minä lunastin asuntomme eron yhteydessä) kauniiksi, jo työnikin puolesta satsasin ja satsaa omiin vaatteisiin.
Noiden vuosien aikana minulle pikkuhiljaa valkeni (monien itsetutkiskelukirjojen siivittämänä), että ole onnellinen siitä, mitä sinulla on. Kaipasin miestä sänkyyni ja sohvalle katsomaan leffoja ja jakamaan arkea. Mutta kun en tyytynyt puolikkaisiin, olin mielummin yksin. Päätin vakaasti, että olen onnellinen. Minullahan on ystäviä, perheeni, ihana kotini, hyvä työpaikka ja tuo suloinen, empaattinen ja rakas poikani. Mitä minä vielä tarvitsisin, että olisin onnellinen. En mitään.
Elämä ja kohtalo kuitenkin päättivät toisin... Tuli mies ja toinen lapsikin. Mutta minusta tuntuu, että en olisi ollut valmis ottamaan toista ihmistä elämääni, ennen kuin olin valmis rakastamaan itseäni ja elämää - sellaisena kuin se oli.
Sori pitkä sepustus...
Itseni.
Olin eron jälkeen kaksin lapseni kanssa 7 vuotta. Minulla ei juurikaan ollut miehiä, vaikka kiinnostusta olisi ollut.
Lapseni kulki hyvissä vaatteissa, lomailimme ulkomailla, sisustin asuntoani (minä lunastin asuntomme eron yhteydessä) kauniiksi, jo työnikin puolesta satsasin ja satsaa omiin vaatteisiin.
Noiden vuosien aikana minulle pikkuhiljaa valkeni (monien itsetutkiskelukirjojen siivittämänä), että ole onnellinen siitä, mitä sinulla on. Kaipasin miestä sänkyyni ja sohvalle katsomaan leffoja ja jakamaan arkea. Mutta kun en tyytynyt puolikkaisiin, olin mielummin yksin. Päätin vakaasti, että olen onnellinen. Minullahan on ystäviä, perheeni, ihana kotini, hyvä työpaikka ja tuo suloinen, empaattinen ja rakas poikani. Mitä minä vielä tarvitsisin, että olisin onnellinen. En mitään.
Elämä ja kohtalo kuitenkin päättivät toisin... Tuli mies ja toinen lapsikin. Mutta minusta tuntuu, että en olisi ollut valmis ottamaan toista ihmistä elämääni, ennen kuin olin valmis rakastamaan itseäni ja elämää - sellaisena kuin se oli.
Sori pitkä sepustus...
ihmiset kaipaa erilaisia asioita. pääasia että on onnellinen? ja jos ei ole tekee sen eteen jotain. eikö?
mukava kuulla, että sait miehen ja toisen lapsen elämääsi!
kaikkea hyvää teille!
ap
ja olin itkenyt sitä vuosia. Erosin, harrastin satunnaista seksiä ja tulin raskaaksi.
Se oli ainoa asia, jota ilman koin, että en voi elää. Mulla on parempi tukiverkko kuin yhdelläkään ydinperheellä, ystäviä, iso suku, hyvä duuni ja lapsi.
Mistäköhän mä nyt jään paitsi, että saan elää ja olla niinkuin haluan. Matkustaa koska ja milloin haluan.
Minua ei ole luotu jakamaan elämääni miehen kanssa. Olen liian itsenäinen. Enkä koskaan halua sitä menettää. Ei avioliitto ole kaikille se maailman tärkein asia.
tunnen yhden perheen, jotka tuntuvat olevan onnellisiä kokonaisuudessaan elämäänsä, lapsineen, töineen yms. Eivät ikinä ruikuta mistään.
Myös yhden äidin tiedän, jolla kylläkin on yhteishuoltajuus, mutta pääsääntöisesti lapset hänellä. Aina on sellainen peruspositiivinen, on kylläkin käynyt pohjalla joskus, johtuisko siitä?