Kiitos

olenko outo, kysyy ap

Onko sinun helppo kiittää? Opetatko lapsiasi kiittämään? Kysyn siksi, koska olen huomannut, että minun vaikea kiittää toisia sanomalla Kiitos. Osoitan kiitollisuuten muutoin. Sana on kyllä mielessä, mutta se on vaikea sanoa. Toisekseen kuulostaa teennäiseltä (kiitosta vaan) jos sen sanoo ilman tunnetta, jopa ivalliselta. Olen opettanut lastani, että pitää sanoa kiitos, mutta en ala tivaamaan sitä jos lapsi esim. lahjan saatuaan on niin innoissaan ettei sana kiitos tule heti suusta. On ollut inhottavaa seurata kun äiti tivaa: Mites sanotaan? moneen kertaan lapselta joka on ihan nolona jo. Mieluummin keskustelemme asiasta myöhemmin.

Etko ole koskaan ollut niin hyvillasi jostain etta kiitos tulisi suustasi aivan automaattisesti?

Taitaa taas olla kysymys suomalaisesta tapakulttuurista, lapsia ei opeteta sanomaan kiitos, ole hyva jne. Rakastan sinua se vasta vaikea onkin.

Kun lapsi vasta opettelee puhumaan nuo kohteliaisuus sanat pitaisi heti ottaa kayttoon eika odottaa johonkin maagiseen ikaan milloin lapsi on "valmis" ne oppimaan.

2v lapsemme saa huomattavasti kehuja kun on niin kohtelias ja kiltti...



En ole kyllä koskaan ajatellut että kiitoksen sanominen on vaikeaa. Meillä jos lapselle tuo joku lahjan niin lapsi silmät kiiluen kiittää eikä odottele, että äiti patistelee kiittämistä...

ja samaa odotan omilta lapsiltani.On kyllä pienestä asti opetettu että esim.ruuasta kiitetään ja ei siitä tartte enää erikseen mainita vaan tulee ihan automaattisesti

että kiitos on kiv juttu...leikeissään eri lelut kiittelevät kovasti..jotenkin hellyyttävää :). Samoin meillä keuhn kyllä kun tyttö kiittää saadessaan jotain.

AP, ymmärrän mitä tarkoitat..tunnistan itseni 10 vuotta sitten samasta tianteesta. Mulla oli ihan todellinen ongelma näyttää muutenkaan tunteitani. Lisäksi valehtelin ihan tyhmistä asioita, valkoisia valheita. Samoin tuppasin puhumaan selän takana muista ihmisistä :(. Jonain päivänä havahduin ja tein täyskäännöksen. Ja tänäpäivänä osaan kiittää, pyytää anteeksi (joka myös ollut joskus ylivoimaisen vaikeaa), puhun muista siten, että pystyn seisomaan sanojeni takana myös näiden ihmisten edessä tarvittaessa. Kai sitä aiuistumiseksi sanotaan ;). Mutta tuo on jo paljon että tunnistat tuon ongelman.

Kiitos tulee ihan luonnostaan pienistäkin asiosta ja sen lapsikin oppii ihan opettamatta vanehmpien esimerkistä. Lapset ovat saaneet myös päiväkodista kiitosta kohteliaisuudesta, kun ihan luonnostaan käyttävät sanoja kiitos, ole hyvä ja anteeksi.

On ollut inhottavaa seurata kun äiti tivaa: Mites sanotaan? moneen kertaan lapselta joka on ihan nolona jo. Mieluummin keskustelemme asiasta myöhemmin.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä ettei se ole erityisen kiitollista kuunneltavaa kun äiti tivaa lapselta väkisin kiitosta. Tuskin siitä tulee kenellekkään erityisen hyvä mieli. Omien lasten kohdalla pyydän kiittämään kun saavat lahjan (jos joskus unohtavat). Jos poikkeuksellisesti eivät syystä tai toisesta tahdo sitä heti sanoa niin annan tilanteen rauhoittua ja pyydän vähän myöhemmin että käyvät sanomassa erikseen kiitoksen lahjan tuojalle. Näin kiitos on minusta aidompi kun sitä ei väkisten väännetä toisen edessä vaan lapsi sanoo sitten kun hänellekkin se sopii.

Lapsuuden kodissani ei käytetty kiitos sanaa juuri koskaan. Mutta koti ja kasvatus oli toiset huomioon ottavaa ja hyvää. Koulussa sain välillä palautetta kun muistin aina kiittää. Vähänkö hymyilytti kun opettajat olettivat että X:n kotona varmaan kiitetään aina. Ei mutta on opetettu ajattelemaan omilla aivoilla eikä ole pakotettu kiittämään.

Ja olen ollut hyvilläni ja sana jopa tulee automaattisestikin, mutta ivallisuudella tarkoitan sitä, että kiitetään jostain "tyhjästä" tai, että sanaa käytetään liikaa, jolloin se on kiitti vaan tai niinku anteeksi nykyään sori vaan, sillä ei siis kuitenkaan tarkoiteta mitään, sanotaan vain kuin kaupankassa (hei, kiitos, olehyvä). Jotkut kaupankassat tosin tuntuvat sanoissaan ihan aidoilta, mutta eivät kaikki.



Ja lastani opetan kiittämään, mutta en nöyryytä julkisesti. Omassa kodissa oli kahtalaista käytöstä kiitos-sanasta. Odottavatko yleensä ihmiset kiitos-sanaa, joka asiasta? Riittääkö se vaikka sillä ei mitään tarkoittaisikaan? Taidan olla melkoinen juntti.

ap

Ja olen ollut hyvilläni ja sana jopa tulee automaattisestikin, mutta ivallisuudella tarkoitan sitä, että kiitetään jostain "tyhjästä" tai, että sanaa käytetään liikaa, jolloin se on kiitti vaan tai niinku anteeksi nykyään sori vaan, sillä ei siis kuitenkaan tarkoiteta mitään, sanotaan vain kuin kaupankassa (hei, kiitos, olehyvä). Jotkut kaupankassat tosin tuntuvat sanoissaan ihan aidoilta, mutta eivät kaikki. Ja lastani opetan kiittämään, mutta en nöyryytä julkisesti. Omassa kodissa oli kahtalaista käytöstä kiitos-sanasta. Odottavatko yleensä ihmiset kiitos-sanaa, joka asiasta? Riittääkö se vaikka sillä ei mitään tarkoittaisikaan? Taidan olla melkoinen juntti. ap

Ihan vieras ajatus. Itse kiitän usein, minusta on ihan luontevaa kiittää pienestäkin asiasta. Kohteliaisuutta ja ystävällisiä tapoja saisi olla enemmänkin, minusta Suomessa ollaan nykyään liian epäkohteliaita ja tylyjä. Olen sitä mieltä, että lapset kuuluu ehdottomasti opettaa kiittämään ja pyytämään anteeksi myös. Oma esimerkki on tietysti tärkein tässäkin:)

Kiitän aina sekä tuttuja että tuntemattomia enkä todellakaan koe sitä ivallisena. Kiittäminen on mielestäni myös yksi tapa huomioida toisen tekemä työ ja motivoida jatkamaan, niin isoissa kuin pienissä asioissa.

Asiakaspalveluammatissa toimiessani kotona opituista käytöstavoista on ollut mittaamaton apu ja hyöty.

Minä myös vaivaannun itse jos kiitetään aivan suunnattomasti jostain pienestä, mitättömästi. Voi miten ihana kiitos kauheasti... tätäkään en luonnollisesti itsekään hallitse, ellen siis ole todella sitä mieltä. Rehellinen kiitos riittäisi minulle jos olen lahjanantaja. Ja totean yhä, että sanon myös itse kiitos, mutta näen asiassa enemmän. Ja jos vaikka ilahdun oikein kovasti kerron syyn miksi ilahduin. Lapsenikin sanoo kiitos ja anteeksi, eli ongelmani on vain se mitä sanotaan, milloin sanotaan ja miksi.



Ja kiitos voi mielestäni olla ivallinen, ikäänkuin toinen olisi odottanut enemmän..

Niin ja lasta tietysti pitää kiittää myös, mutta omaa lastanikin kiitän kun siihen on oikeasti aihetta (toki pienestäkin pientä lasta) ja kun tiedän, että hän itsekin on mielissään onnistumisesta. Mutta jos kiitos on lausuttu ohimennen, katsomatta, onko sillä merkitystä?

mutta mun mielestä parempi niinpäin. Kiitän sekä lapsia että aikuisia, jos on aihetta (=saan jotain, joku on kiltti tai reilu tai auttaa) Ja vajaa 2-vuotias osaa myös kiittää ruoasta/juomasta/lahjasta. Siitä tulee hyvä mieli saajalle ja antajalle, mikä siinä on niin vaikeata?