Lue keskustelun säännöt.
Ei lähetä sit mihinkään, en hitto vie jaksa!!!
11.10.2010 |
Pari viikkoa ollut sairastelua, eikä olla päästy oikein mihinkään. Tänään ei olis kukaan kipiä. Ilmakin näyttää loistavalta.
Esikoisen lähetin kouluun, sit pienemmille aamupalaa. Ja pukemaan, jos vaikka puistoon lähettäisiin pitkästä aikaa. Tapansa mukaan 4,5v keskimmäinen pistää taas ranttaliksi. EN pue. No sit äiti pukee. Pienen painin ja taistelun jälkeen saan kirkuvalle pojalle paidan ja aluhousut jalkaan. Jätkä ei HALUA pihalle. Ja tekee sen hyvin selväksi. Se potkii, huutaa, kirkuu ja lyö. Puen kuopukselle vaatteet. Pitäs panna ulkovaatteet. Poika on sillä välin riisunut nekin vaatteet, jotka jo päälle sain ja katoaa ku pieru saharaan. EI HALUA!!!! No perkele. Älä sit halua. Mä en jaksa. Kohta kolme vuotta joka jumalan kerta sama taistelu. Ja sit kannan metrinen otassa pojan väkisin pihalle, että edes sisko vois joskus nauttia raittiista ilmasta. Poika ei nauti, haluaa takaisin sisälle. Ehkä korkeintaan kauppaan. Tai vaihtoehto 2: Odottelen etupihalla kuopuksen kanssa sen vartin verran, että poika saa raahattua itsensä kolmannesta kerroksesta alas.
Poikaa ei kaverit kiinnosta. Ei sillä sellaisia edes ole. Miten voisikaan olla, jos ei edes naapurin pojan nimeä halua tietää. Häipyy vaan omiin juttuihinsa. Ehkä joskus vahingossa innostuu juoksentelemaan puistossa joidenkin kanssa tms. Lähinnä istuu hiekkiksellä mättämässä hiekkaa omin nokkineen ja rakentelee autoille tietä. Kukaan ei saa tulla sotkemaan.
Ja kotiin tullessa sama saamarin tappelu. Ei "jaksa" kävellä portaita kolmanteen kerrokseen. Ei taho. Ei pysty. Ei kykene. Tulee joskus vartin päästä. Enää en kanna. Joskus tekee totaalistopin jo kauan ennen kotia. Puistoon meillä kilometrin verran matkaa. Joo, en jaksa kantaa 18-kiloista sitä puolta kilometriä. Eli poika rattaisiin ja sisko kävelemään. 1,5v meillä kävelee varsin reippaasti. Poika ei.
Ei sit mennä mihinkään, kohtahan tässä tarvii pistää kuopus päikkäreillekin. En jumankauta jaksa vääntää tänään, huomenna on pakko, kun on sovittu meno.
Meidän sohvalla temmeltää nyt myrkkynuolisammakko, ilman vaatteita ja kuopus yrittää rakentaa legopalikoista jotain. Jos sitä sit vaikka laittas jotain ruokaa ja mädäntyis kotiin...
Kommentit (15)
edes parina päivänä viikossa, niin saat kuopuksen kanssa elettyä normaalielämää välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tekee totaalistopin niin kaivat repusta kirjan ja istut alas jalkakäytävälle ja sanot: Jäädän sitten tähän, ei mennä ollenkaan kotiin ja alat tyynesti lukea lehteä tai kirjaa tai muuta.
Kotona kasaat vaatteet lapsen eteen ja jätät pukemaan. Jos karkaa, kannat kolem kertaa pinon ääreen, sitten lappaat vaatteet kassiin ja kannat alastoman lapsen ulos pukemaan.
Viime viikolla neuvolasta sain tarvittaessa kutsuttavien perhetyöntekijöiden numeroita. Voisivat olla pojan kanssa vaikka sen aikaa, kun käydään perhekahvilassa tai puistossa tai jossain edes tytön kanssa...
Miksi se kynnys on vaan niin korkea?
Mikä tuota poikaa vaivaa? Miksi meidän tytöt on avoimia ja sosiaalisia ulkoilmaihmisiä, mutta tuo ei?
matkoja ja ei sen takia halua ulos, koska tietää että kävellään kilometri puistoon ja takaisin. Mun poika ei myöskään jaksanut 4 vuotiaana. Vasta 6 vuotiaana alkoi jaksaa pitempiä matkoja ja silloinkin vielä valitti herkästi, että jalat väsyy. Nyt 7 vuotiaana jaksaa hyvin, eikä enää jalatkaan väsy niin helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koeta nyt vaan ymmärtää sitä hankalampaakin tapausta, kyllä se siitä vielä jonain päivänä sosiaalistuu, omaan tahtiinsa. Koeta olla hänelle ekstraystävällinen niin ne muutkin temppuilut vähenevät.
mielestä ei kuulosta ihan normaalilta, jos siis tuollaista aina. Mitä jos kokeilisit päivähoitoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käveli jo 3-vuotiaana pari-kolme kilometriä yhteen suuntaan. Ei tosin koskaan takaisin... :roll:
Itse olen tässä ymmärtänyt sen, että poikani heittäytyy hankalaksi lähtötilanteissa siksi että tietää että hermostun siitä. Tietää että saa minussa tietyn reaktion aikaan heittämällä kapuloita rattaisiin eli tietää tasan tarkkaan mitä nappia painamalla äidin saa hermostumaan jos itseä jokin hermostuttaa (liian nopea siirtymätilanne tai muuten vaan se ettei hän ole se joka päättää ulos menemisestä).
Suosittelenkin kokeiltavaksi seuraavanlaista strategiaa kun lähdette seuraavan kerran ulos : pysy täysin tyynen rauhallisena seuraavaksi pojan alkaessa tappelemaan vaatteista, kommentoi vain että aha, no ei sun tarvitse tulla, jää vaan yksin kotiin, me mennään sitten kahdestaan veikan kanssa. Yleensä tässä vaiheessa rupeaa pukemaan päälle tai joskus olen jopa laittanut oven perässäni kiinni, ollaan odotettu minuutti oven ulkopuolella ja johan on suostuttu pukemaan itse tai yhdessä.
Voit myös kokeilla sanoa käänteisesti, että sinä et SAA tulla ulos, sinä et SAA pukea päällesi. Tämä toimii myös silloin kun meillä kiukutellaan ettei haluta tulla pöytään syömään, sanon vain kovasti korostaen ja artikuloiden ettet saa tulla pöytään istumaan ja arvaa vaan meneekö sekuntia pidempään kun poika tulee hymyillen pöytään.
Että tämän luontoinen lapsi minulla, onneksi on toinenkin lapsi jolle elämä on helppoa eikä joka asiasta tarvitse tapella ja vääntää.
Tsempit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ihan tervettä sallia tuota. Pistä edes pk:hon virikehoitoon, saatte pienemmän kanssa edes elää normaalimmin.
missä on muiden aikuisten hoidossa? Ja osaako siellä käyttäytyä? Jos vastuas on ei, niin ota ihmeessä yhteyttä sinne perheneuvolaan, yksin tuota on vaikea lähteä setvimään. Jos kerhot sujuu mukavasti, voit ainakin lohduttautua sillä, että kapina kohdistuu vain sinuun...
Mutta oikeesti, jos elämä on usemmiten tuollaista, asiat ei ole hyvin. On meilläkin päiviä kun on tosi hankalaa ja tntuu että miks tää on aina tämmöstä, mutta kun rauhoitun ja mietin tajua, että pääosin asiat sujuu ja niitä kiukkuja on sitten vain murto-osan ajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos olen ekstraystävällinen pojalleni, niin se ei hänen kohdallaan toimi. Ystävällinen pitää olla, mutta vain asiasta voin kehua, ei keksimällä kehuttuja juttuja tai pojalla menee ihan överiksi ja kiukuksi.
Hänen kanssaan on pakko olla tosi napakka koko ajan asiasta kuin asiasta, pitää rajat tosi tiukasti jopa merkityksettömissä asioissa, muuten alkaa erittäin nopeasti kokeilemaan rajoja ihan pienimmästäkin jutusta ja kiukuttelee järjettömästi sekä hyppii silmille. Hyvin tehdyistä asioista kehun ja siitä poika pitää. Rutiinit on todella tärkeät, vapaapäivinä kaikki meneekin ihan läskiksi, viikonloput on helposti yhtä kiukuttelua. Pukeminen ja lähteminen sujuu loistavasti arkiaamuina, viikonloppuisin ei. Heittää kapuloita myös rattaisiin ehkä siksi että yksinkertaisesti voi tehdä niin, tietää että viikolla vien autoon vaikka ilman vaatteita.
Ei sit kerran vuodessa saa heittää hanskoja naulaan?
Poika olis itse ihan valmis jäämään yksin kotiin. Viime vuonna, kun joka aamu oli pakko lähteä viemään esikoinen eskariin, pyysi joka toinen aamu, että sais odottaa kotona sen aikaa... No, ei saanut. Joskus jätin kotiin ja käskin tulla perässä, odotin 20 minuuttia. Kun menin takaisin, poika leikki tyytyväisenä dinoilla lastenhuoneessa. Pari kertaa olen jättänyt parkkipaikalle istumaan ja mennyt itse nurkan taa. Sen verran piiloon, ettei poika mua näe, mutta mä näen missä poika on. Odotin vartin ja jätkä istui ku tatti keskellä pihaa. Istui niin kauan, että menin hakemaan pois...
Toisaalta, enpä mä kovin kaihoisasti muistele sitäkään aikaa, kun poika oli päiväkodissa (ennen pikkusiskon syntymää) Mä istun päällä ja puen. Hiton hienoo, mutku pakko oli mennä. Ja jätkä kiljui ku palosireeni siihen saakka, että päästiin päiväkotiin ja saatiin ulkovaatteet pois. Ja sama uudestaan kun hain pois. Ainakin naapurit tiesi milloin me mennään ja milloin me tullaan. Ei voinut olla kuulemattakaan.
Ehkä mä sit olen vaan niin kykenemätön kasvattamaan poikalapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä olisi voinut olla oma kirjoitukseni kolme vuotta sitten. Meillä oli ulosmeno myös aina tuollaista. Ihan aina. Myös luonne kuulostaa täysin samalta. Ihan kaikkea kokeiltiin. Yksin jääminen ei tosiaan ollut mikään uhka, ja jääräpäisyydessään ukko voittaisi kyllä maailmanmestaruuden. Hermot meni enemmän kuin kerran. Nyt kuusivuotiaana on lähteminen vähän helpompaa, mutta ei läheskään aina. Skarppi jätkä se on ja osaa olla muiden kanssa, mutta mieluiten olisi aina kotona ja puuhailisi juttujansa rauhassa. Kuopus on sitten aivan toista maata. Lähtee aina innolla ja on tosi omatoiminen. Yksilöitähän nuo ovat. En osaa muuta sanoa, kuin voimia. Ja ne hanskat saa todellakin joskus heittää naulaan oman mielenterveyden nimissä. Kaikki ei ymmärrä kuinka jumalattoman jäärä voi lapsi joskus olla.
tommosta se joskus on.zemii sulle!