Lue keskustelun säännöt.
Puhutteko äitinne kanssa omasta parisuhteestanne?
08.10.2010 |
Minä en koskaan ole voinut puhua, koska äitini suhtautuminen on niin vaivaantunutta ja noloa. Hän haluaa esimerkiksi kuvitella että seurustelussa kumpikin menee omaan kotiin yöksi.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
valitettavasti enää en voi, hän on kuollut. Kaipaan välillä kovastikin, että saisin jutella hänen kanssaan.
Mutta eipä me paljoa puhutaan mistään muustakaan kuin ihan vain hyvää päivää kirvesvartta -tyyppisesti. Ei olla läheisiä.
myös paras ystäväni. Aina kuuntelee, rauhoittelee, näkee asiat valoisammin kuin minä eikä koskaan tuomitse. Eikä kuitenkaan hauku miestäni.
sitä puhumisena. Käytännössä menee niin että mutsi kaklattaa ja haukkuu mun miestä, jota ei ole koskaan voinut sietää. Viikko sitten oli viimeksi vakuuttunut siitä että hänen lastenlastensa elämä on jo valmiiksi pilalla kun puolet lasten geenistöstä on mun mieheltä peräisin. Mahtaiskohan olla sitten tyytyväinen, jos puolet geeneistä oliskin avioliiton ulkopuolelta? :=)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka äitini on parisuhdeterapeutti.
En ikinä. Ne asiat eivät kuulu äidille, kuten ei aikanaan hänenkään parisuhteensa isääni kuulunut minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en puhu äidilleni juurikaan parisuhteesta. Sillä on niin negatiivinen asenne kaikkeen parisuhteeseen tai miehen kanssa elämiseen, että mitään rakentavaa keskustelua siitä ei saa.
Mielellään maalailee piruja seinille...
Sen on todella vaikea uskoa, että joku todella voisi elää rakastavassa parisuhteessa...
Mutta kun äiti on itse ollut täysin tunteeton kasvatuksessa niin miksi minä kertoisin hänelle tunteistani?
Jos äiti ei selvänä osaa kertoa että ollaan lapset tärkeitä ja hänelle rakkaita niin minä en hänelle avaudu.
Olen 30- vuotias ja minulle on yksi lysti mitä mieltä äitini on ollut poikakavereistani.
10 vuotta tosin ollut tämän siippani kanssa mutta elämä on!
Itse äitinä rakennan suhdetta lapsiinni. Päivittäin kerron tunteistani, oli ikävä jos oltiin erossa vaikka yökylän vuoksi.
Vaivautuneisuus ja nolous saattaa olla sinun omia tuntemuksia.
Ehkä asioista voisi puhua erilailla?
Jotkut asiat saat pitää yksityisinä, mutta pelisäännöistä kannattaa sopia. Minusta tuossa ei ole noloa jos sovitaan saako poikaystävä tulla yöksi vai ei.
Omaa kantaa voi tuoda esiin ja perustella. Minä pidän sitä kypsyyden merkkinä. Se mikä joskus oli kiellettyä voi minusta muuttaa muotoaan. Tätä on kasvaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja syy on se, että ite oon saanut kuunnella hänen kitinäänsä isästäni vuosia ja vuosikymmeniä, kunnes kaksi vuotta sitten sain sanottua, että nyt ei enää YHTÄÄN. Ite on ukkonsa valinnut, pistäköön ite sen pihallekin jos on liian vaikeaa. Mut että minä en kuuntele sitä.
Muutenkaan meillä ei ole läheiset välit, vaikka ikäeroa on vain 19 vuotta. Mutta olemme ihmisinä niin erilaisia, etten halua kertoa hänelle mitään henk.koht. asioitani.
kun erosin lasteni isästä, hän alkoi syyllistää minua kaikesta, syytti itsekkääksi jne...ei ainakaan parantanut tilannetta.
Vikaa tietenkin itsessänion, kun en voi unohtaa. Mutta en voi mitään sille, että kadehdin niitä, joiden vanhemmat tukevat heitä. Itse haluan olla sellainen vanhempi.
Vierailija - 8.10.2010 10:40 (12/15)
En
en puhu äidilleni juurikaan parisuhteesta. Sillä on niin negatiivinen asenne kaikkeen parisuhteeseen tai miehen kanssa elämiseen, että mitään rakentavaa keskustelua siitä ei saa.
Mielellään maalailee piruja seinille...
Sen on todella vaikea uskoa, että joku todella voisi elää rakastavassa parisuhteessa...
Näin mullakin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutenkin kärjistää ja vääristelee asioita
mustamaalaa ja mollaa ihmisiä
valehtelee
Ei tarvitse muutenkaan puhua henkeviä,
ei hänellä ole koskaan ollut sympatiaa saatika empatiaa ketään kohtaan.
Äitini on just sellainen pikkusievä, onko tukka hyvin tuulihattu
Tai toki jotain pintapuolista tulee puhuttua, mutta oikeista asioista ei.
Äiti on uskovainen, melko vanhoillinen, kovin erilainen ihminen. Ei olla samoilla leveleillä valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. En puhu parisudeasioista (saati seksistä), en alkoholin käyttöön liittyvistä asioista, en raha-asioista, en perheen suunnitteluun liittyvistä asioista, enkä ylipäätään ongelmistani. Soittelemme muutenkin aika harvoin, tekstiviestejä lähettelemme kyllä välillä.
Meidän tapamme katsoa maailmaa on aika erilainen. Vanhempani ovat syvästi uskonnollisia ja olen elänyt lapsuuteni erilaisten "sääntöjen" ympäröimänä. En halua loukata heitä, helpompaa on vain olla puhumatta tietyistä asioista.
Välillä katselen kaihoten ystäviäni, joilla on läheinen suhde äitiinsä. Toisaalta ajattelen, että kaikista asioista en missään tapauksessa haluaisikaan puhua. (esim. seksi)
En puhu. En usko äidin oikein ymmärtävän, jos "avautuisin" hänelle. Hän ei varmaan osaisi suhtautua, ja yrittäisi vaihtaa puheenaihetta. Hän kokisi asian vaivaannuttavana ja ajattelisi, että yksityisasiamme eivät kuulu hänelle. Olen 31 ja äitini 58.
Mieheni on äidilleni mieleinen vävy, siitä ei ole epäilystä. Ja lapsista voimme jutella ummet ja lammet.
Minä puhun äidilleni ja äitini puhuu minulle.
Voi juontaa juurenssa siihen kun minä vuosia sitten kuumetin ja panostin niin isääni ja äitiäni heidän erosta. Oli minulle lapsena sellainen tilanne että en ikinä oikein pääsyt yli kun minusta tuntui että molemmat "valehtelivat", eli jättivät asioita kertomatta vaikka olin jo vuoden huomannut että kaikki ei ole kohdallaan, ja äitini sitten antoi loppulta koko oman puolenssa tarinasta...
Tämä teki sen että pystyin taas luottamaan äitiini ja sitä kautta aloimme jakamaan niin hyvät kuin huonot asiat elämässä. On ihanaa että on ihminen joka kuuntelee tuomitsematta ja antaa toisen puhua. Minäkin toimin nykyään äidilleni kaukupohjana jos jokin vaivaa häntä :) Ystävät ovat hyviä mutta heilläkin on oma elämänsä.
Ikää on minulla 23 ja äidilläni 49
Kaikki äidit vei tykkää vävyistään kuten ei kaikki äidit miniöistään.
[quote author="Vierailija" time="02.06.2013 klo 09:13"]
En puhu. En usko äidin oikein ymmärtävän, jos "avautuisin" hänelle. Hän ei varmaan osaisi suhtautua, ja yrittäisi vaihtaa puheenaihetta. Hän kokisi asian vaivaannuttavana ja ajattelisi, että yksityisasiamme eivät kuulu hänelle. Olen 31 ja äitini 58.
Mieheni on äidilleni mieleinen vävy, siitä ei ole epäilystä. Ja lapsista voimme jutella ummet ja lammet.
[/quote]
Meillä aivan sama homma.
Jotain toki tulee aina kerrottua, mutta suhteellisen pintapuolisesti ja ongelmista ei oikeastaan lainkaan. Mulla on ystävät parisuhteesta avautumista varten, äidin rooli on tärkeä, mutta erilainen.
[quote author="Vierailija" time="08.10.2010 klo 10:57"]
Ja syy on se, että ite oon saanut kuunnella hänen kitinäänsä isästäni vuosia ja vuosikymmeniä, kunnes kaksi vuotta sitten sain sanottua, että nyt ei enää YHTÄÄN. Ite on ukkonsa valinnut, pistäköön ite sen pihallekin jos on liian vaikeaa. Mut että minä en kuuntele sitä.
[/quote]
Mulla on ihan sama juttu. Vanhemmillani on pakkoavioliitto eivätkä he siedä yhtään toisiaan, mutta erotakaan ei voi. Niin kauan kuin muistan, on äiti haukkunut isääni ja uikuttanut, kun elämä on mennyt pilalle. Olen monta kertaa sanonut, että voin lähteä hänen seurakseen etsimään vuokra-asuntoa ja auttamaan erossa, mutta heti alkaa "en minä, en minä" -mantra.
Olen sanonut myös lukemattomia kertoja, etten enää halua kuulla sitä valitusta, mutta ei se vaan lopu. Nykyisin pistän puhelun poikki jos se valitus alkaa. Äidillä on siskojakin, mutta heille pitää vissiin esittää jotain eikä siten voi puhua tosiasioista.
Joskus sanon äidille omasta miehestäni mukavia asioita, mutta koskaan en pui parisuhdettani hänen kanssaan.
mutta en kerro asioita, jotka ovat pielessä tai miehen suhtautumisista tiettyihin asioihin. Muuten äitini vaan stressaisi ja menettäisi yöunet, kun ajattelisi, että erotaan. On taipuvainen hieman ylireagointiin...