Perunko häät vai mitä?

kun mentiin kirkkoa varaamaan, eikä siinä kaikki, sanoin sen myös miehelleni. Ensi vuonna tulee 10 v täyteen ja päivääkään en vaihtaisi pois.



Samaa kuin yllä, ota päivä kerralla ja rakastakaa toisianne.

t. yli 20 v naimissia ollut

ja pistä elämäsi risaiseksi.

Aina puhutaan siitä, että häiden alla tulee se paniikki, mutta kun nämä ajatukset puskivat pintaan jo reilusti ennen h-hetkeä. Mietin, onko avioliitollamme mitään mahdollisuuksia, kun erotilastot ovat niin synkät. Mietin, rakastanko miestäni niin paljon kuin voisin. Joskus mietin, mitä teen toisin "sitten kun menen taas naimisiin".



Hääpäivänä olin täysin tyyni ja onneni kukkuloilla heti, kun olin saanut hääpuvun päälleni. Hymyilin kuin hangonkeksi koko vihkimisen ajan. Hääpäivän jälkeen en ole ajatellut ikäviä. Tulevaisuudesta ei voi tietää, mutta naimisissa olo rakastamani miehen kanssa on ihanaa!

Aika tarkalleen kahden kuukauden päästä on hääni, häät joita on suunniteltu liki kaksi vuotta. Olen oikeastaan koko tämän ajan ollut "innoissani" tästä, saan naida miehen jota rakastan. Jota rakastan tänään, jota olen rakastanut jo viitisen vuotta, mutta mistä tiedän että rakastan häntä myös kymmenen vuoden kuluttua?

Aloin pohtia näitä asioita viikko sitten kun olin sovittamassa hääpukuani, ompelija sanoi minulle, että on ihana nähdä ihmisiä, jotka ovat valmiita lupautumaan toiselle ja rakastamaan toista ikuisesti. Tuo lause kolahti tajuntaani. Vietänkö todella "tuon" miehen kanssa loppuelämäni, enkä enään ikinä saa rakastella muiden kansa tai suudella muita? Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Sulhaseni on ihana, voin kuvitella, että hänetä tulee loistava aviomies ja loistava isä. Hän, normaalisti niin pihi mies halusi jopa kustantaa minulle todella arvokkaan hääpuvun. Muutenkin on satsannut häihin paljon. Toki hänessä ärsyttäviäkin piirteitä on, kaikissa ihmisissä on. Mutta en voisi edes kuvitella itselleni parempaa miestä. Ja ehkä juuri siksi ajatukseni tuntuvat niin ristiriitaisilta. Toisena hetkenä rakastan ja haluan tätä yli kaiken, toisena taas haluaisin juosta karkuun.... :(

Mielessäni on jopa käynyt häiden peruutus, tai lykkääminen, saisin miettimis aikaa... Tosin jos menen sanomaan miehelle, et en olekaan valmis, olen melko varma että se on suhteemme loppu. Hän pitäisi minua paskana ja omahyväisenä ihmisenä sen tempun jälkeen ja sitä varmaan olisinkin. :( En edes uskalla kertoa ajatuksistani kellekään tutulle, pelkään et minua pidetään hulluna, jos edes mietin häiden lykkäämistä. Kaikkien mielestä olen onnennainen, kun saan miehekseni juuri hänet....

Mitä minun pitäisi tehdä? Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia ennen häitä? Miten olette päässeet niistä yli?

Tuollaiset ajatukset käyvät varmasti mielessä monella. Ja vaikka avioliitto on periaatteessa elinikäinen, niin jos ei se kuitenkaan ole maailman kauhein asia erota, jos homma ei jostain syystä toimisikaan.

Hyvä, että mietit asioita, mutta jos miehesi on oikeasti noin hyvä, niin älä päästä irti! Oma mieheni on monessa asiassa paljon "huonompi" (jos noin voi sanoa), ja yhdessä ollaan silti.

ja todellisuus on vasta nyt iskeytynyt tajuntaan. Olisitte vain karanneet ja menneet kaksin naimisiin, niin ei tulisi tuollaisia turhia paineita.

Tuntuuhan se isolta askelelta, mutta käytännössä juuri mikään ei muutu naimisiinmenon takia, joten jos tähän saakka olet ollut tyytyväinen, olet sitä häiden jälkeenkin. Ei kukaan voi tulevaisuutta ennustaa ja sanoa, mitä elämä on 10 tai 20 vuoden päästä, joten mitä sitä turhia murehtimaan. Otatte päivän kerrallaan.

vaikuttaa kyllä enemmänkin sellaiselta viime hetken paniikilta, ei kukaan voi koskaan tietää, siis oikeasti tietää, että vielä 40 vuoden jälkeen haluaa sen saman ihmisen kanssa olla. Ihmiset muuttuvat niin paljon ajan kuluessa, useamman vuoden olet kuitenkin jo tulevan miehesi tuntenut, joten mitään suuria yllätyksiä (ja pettymyksiä) tuskin on tulossa. Mutta ei se häiden lykkääminen varmasti auta sinua siinä, että näkisit tulevaisuuteen, vai?

Eikä mitään sen vakavampaa.

ja muista ettei pappi kysy sinulta että rakastatko miestäsi loppuelämäsi, vaan TAHDOTKO rakastaa. Siis tahdotko? Avioliitto on pitkälti tahdon asia. Elämä on valintoja täynnä, kun haluaa jotain niin jostain pitää luopua. Ei voi saada kaikkea. Asioita pitää myös miettiä pitkällä tähtäimellä.

Ja joo, ihan normaalia on panikoida ennen häitä. Mä tosin menin naimisiin sillä periaatteella että onnistuu jos onnistuu ja jos ei niin erotaan. 13 vuotta on häistä enkä ole katunut :).

Mä kyllä ennen häitä ja alttarillakin olin hyvin onnellinen ajatuksesta, että saan viettää loppuelämäni tämän miehen rinnalla.



Näin ajattelen edelleen, aviovuosia takana 14 yhteisiä vuosia 17.

ajattelin siinä kävellessä, että tuliko tehtyä elämän suurin moka. MIKSi ihmeessä menen naimisiin juuri tuon miehen kanssa ja juuri nyt? Eipä siinä tilanteessa voinut muuta kuin jatkaan juhlia, kun sellaiset oli itse kutsunut.



No, nyt on oltu naimisissa 20 vuotta ja elämä on ollut kaikin puolin mukavaa ja sellaista, jota haluan elää. Toki on ollut huonoja aikojakin, mutta eipä sellaista avioliittoa olekaan, jossa ei niitä olisi. Nyt en kadu naimisiin menoa, enkä ole katunut tämän parin vuosikymmen aikana kuin pari kertaa suutuspäissä ;)



Eli todennäköisesti tajusit vasta nyt mihin olet todella sitoutumassa ja sen asian suuruus pelotti.



Samanlaisen tunteen saatat kokea, kun huomaat odottavasi lasta ja tajuat, ettei tätä enää voi peruuttaa. Itse muistan esikoita odottaessani lojuneeni ammeessa ja vatsaani tuijottaen tajusin, että nyt haluaisin perua koko jutun. Esikoisen kanssa sairaalasta lähtiessä mietin, voisinko jättää vauvan tuohon sängylle ja vain poistua sairalasta...



Se on pelkästään hyvä merkki siitä, että ottaa vastuuta päätöksistään, että ei syöksy mihinkään suorin vartaloin tajuamatta päätöstensä vastuuta ja "vakavuutta". Sitä vaan tajuaa yhtäkkiä kuinka paljon oma elämä muuttuukaan juuri tämän päätöksen takia. Kun tulevaisuuteen ei näe, se pelottaa.



Luulen,e ttä hetken päästä tunteesi katoaa ja vietät ihanat häät ja huomaat, että mies on juuri se, jonka halusitkin.

Hyvää hääpäivää teille!

jos tunnet ettet rakasta miestä nyt, silloin peru. Tulevasta ei voi kukaan tietää.

ajattelin naimisiin mennessämme, että tahdoin tehdä sen, koska mieheni oli sillä hetkellä Se Oikea ja naimisiin meneminen tuntui ihanalta ajatukselta, oikealta ja rakkautemme julistukselta. En ajatellut 10 tai 20 vuotta vuotta eteen päin kun vain sen osalta, että jos tunteemme ja yhteiselomme pysyy samanlaisena, kuin nyt, olemme edelleen yhdessä ja onnellisia. Kun eihän sitä voi tietää, jos toinen muuttuu vuosien saatossa joksikin muuksi, kuin jonka kanssa menit hääpäivänänne naimisiin. On aivan turhaa yrittää analysoida miten asiat ovat vuosien kuluttua.



Me olemme edelleen yhdessä ja onnellisuutemme ja rakkautemme on vain kasvanut vuosi vuodelta. Varmasti niin tapahtuu myös teille, jos kerran miehesikin on noin ihana, kun kuvailet. Hän on lupautunut antamaan sinulle sydämensä ja sen arvokkaampaa lahjaa et voi saada.



Se, että et enää suutele tai rakastele muita miehiä voi tuntua ahdistavalta, mutta ajattele haluaisitko todella luopua tästä nykyisestä miehestäsi vain sen vuoksi, että voisit käydä panemassa jotain toista? Tai siksi, että voisit vielä kokeilla seurustelua jonkun muun kanssa? Arki se tulee vastaan kaikissa suhteissa, mutta tosi rakkaus on harvinaista.



Juttele vaan rohkeasti tästä miehesi kanssa. Ei sinun tarvitse ehdottaa häiden lykkäämistä tai kertoa, että sinua ahdistaa, kun et voi enää harrastaa seksiä mniden kanssa. Et kai harrastaisi muutenkaan, vaikka et menisikään naimisiin vaan jatkaisitte vain seurustelua? Kerro miehellesi, että sinua pelottaa ja jännittää. Kysy onko hänellä yhtään paniikkia naimisiinmenon johdosta. Kerro, että jännittää, kun askel on aika suuri jne. Kerro, että haluat olla hänen kanssaan, ettei siitä ole kyse lainkaan, vain pelosta.



Itse kerroin miehelleni ennen häitämme, että minua pelottaa hänen näkevän minut häiden jälkeen kauhtuneena vaimona, rouvana.. Rouva kuulosti minusta silloin jotenkin kalkkeutuneelta ja näivettyneeltä, ei yhtään seksikkäältä, nuorelta. Nyt on ihanaa ajatella välillä, että olen mieheni Rouva :). Tavallaan kihelmöivää "kuulua" jollekin.



Kaikki menee kyllä mukavasti. Nauti nyt vielä näistä viime hetken hääsuunnitteluista. Kun kävelet kirkon käytävää alttarille, et näe ketään muuta kuin miehesi ja hän on silloin komeampi kuin koskaan aikaisemmin. Näin ainakin minulle kävi ja leijailin jossain käsittämättömässä onnen atmosfäärissä :). Siis tämä kaikkien niiden ikuisesti-yhdessä -murehtimisten jälkeen.



Ihania häitä teille! Ja Onnea!

Rakastan miestäni todella paljon, hän on se jonka kanssa haluan elää nyt, mutta tulevasta en tiedä... Ja se tulevaisuus juuri pelottaa. :( Kai sitä vain pitäs olla liikaa ajattelematta tälläisiä ja nauttia täsätä ajasta.



Häitä on ehkä jo suunniteltu liian pitkään, mutta haluan että kaikki on täydellistä hääpäivänä, siksi näitä on suunniteltu ja valmisteltu huolella. :) Ei varmaankaan toina puhua miehelle ajatuksistani, loukkaantuu vaan turhaan, vai?

Kiitos kommenteista, saitte mieleni jo himpun rauhallisemmaksi. :) On mukava tietää, et muillakin on ollut samanlaisia ajatuksia.