kannattaako suhdetta jatkaa
jos mies ei kykene hyväksymään mun lapsia (aiemmasta liitosta) saman katon alle? Kahden aikuisen suhteena todella hyvä, mutta lasten kanssa ei toimi. Yhdessäoloa takana nelisen vuotta.
Kommentit (9)
edes yrittää, jos nyt jo asennoituminen tuo. Lapset ensin!
Olen itse elänyt uusperheessä, jossa isäpuoli ei hyväksynyt meitä vaimonsa aiemman avioliiton lapsia.
Se oli ihan päivittäistä sorsimista ja jahtaamista.
Sitten sorminen vain pahenee.
Jos mies ei hyväksy lapsia, niin anna olla.
naiset ryhtyy miehen kanssa suhteeseen, jos mies ei hyväksy lasta.
Näin nimittäin kaksi eri "perhemallia" kaupan kassalla.
1. Yhteisestä kärrystä jaotellaan, kumpi maksaa mitäkin (ottaisivat saman tien kärryt). Mies vielä nakkasi alle euron maksavan lastenhammastahnan kaaressa omalta puoleltaa naisen puolelle.
2. Yhteisestä kärrystä ladattiin kamat hihnalle. Nainen meni lappamaan kamoja muovipusseihin ja antoi miehelle 2 x 20 euroa kassalla, mies siis odotti siinä maksumiehen paikalla, mies otti toisen rahan ja nainen sit laittoi toisen takaisin kukkaroonsa. Näillä oli vielä pienempi poika mukana ja tää poika kyseli vielä suklaita katsellen ja kutsui miestä nimeltä ja kysyi, mikä ilta "Laura" tulee miehen hoitovuorolle. Mies sanoi, että vasta keskiviikkoiltana, että ei osteta vielä suklaata. Sitten poika kyseli äidiltään, kutsui äidiksi, että saako mennä ajamaan sellasella autolla, mikä toimii eurolla. Tämä perhe lähti silteen, että poika piti miestä kädestä kiinni.
Jotenkin vaikka ihan vilaukselta ulkopuolinen katsoi tilanteita, niin selkeästi huokui, miten toinen mies ei varmaan ainakaan sisimmässään ole hyväksynyt naisen lasta, toisessa tapauksessa mies käyttäytyi ihan luonnollisesti, eikä millään tavoin näyttävät ulospäin, ettei lapsi olisi mieluinen tai ehkä oikesati on jopa sisimässään hyväksynyt lapsen.
Kummanlaisen itse valitset lapsillesi "isäpuoleksi", on sun valinta.
mies ei hyväksy, että naisella on ollut elämää ennen häntä ja että sen elämän tuloksena on lapsia, josita pitää pitää huolta.
Jokaisen äidin elämässä PITÄÄ lasten olla ensisijaisia ja hänen pitää pysytä ajattelemaan kaikki asiat heidän etunsa mukaisesti. Varsinkin sellaiset, jotka vaikuttavat heidän jokapäiväiseen elämäänsä ja heidän itsetuntonsa ja-luottamuksensa kehittymiseen.
Mieti, miltä sinusta tuntuisi asua ihmisen kanssa joka, ilmaisi eleillään, ettei pidä sinusta eikä halua sinun kanssasi elää.
Kyllä kannattaa miehen kansa kydä vakavat keskustelut ja miettiä sitten, voiko yhteiselämä jatkua
toi ensimmäinen esimerkki jossa mies nakkasi lastenhammastahnatuubin, olisi voinut olla minun ex. Vaikka oli meillä oli yhteiset lapset, niin minun piti äitinä maksaa kaikki lapsiin liittyvä.
(eli ei välttämättä pelkästään uusperheen ongelma)
ja aion jatkaa. En lapsen kustannuksella, todellakaan, mutta kahden aikuisen suhteena.
Itselläni siis yksi lapsi, miehellä ei lapsia. Tiedän, ettei hän liiemmin välitä lapsista eikä oikein jaksa niitä, ei ymmärrä, ei kiinnosta ymmärtää eikä jaksa sitä meteliä ja riekkumista. On ihan suoraan sanonut. Asumme erillään ja näin asiat tulee pysymäänkin. Mietin myös itse jossain vaiheessa että onko mitään järkeä jatkaa, mutta koska kummallakaan ei ole hinkua asua yhdessä ja viettää aikaa 247 muutenkaan yhdessä (yksinäiset sudet...), niin miksipä mä sitten ihan kokonaan yksinkään jättäytyisin, kun parisuhde muuten kuitenkin toimii.
Vietämme joskus aikaa kolmestaankin, ei mies siis mitenkään inhoa lastani, mutta mielellään menee sitten välillä omaankin asuntoonsa lepuuttamaan "hermoja"... :)
Jos yhteen asuminen tulisi joskus ajankohtaiseksi, niin siinä vaiheessa suhde varmaan päättyisi (mutta miksipä se tulisi). Mä en usko että ottaisin edes riskiä että lapsi saisi ikinä tuntea itseään ulkopuoliseksi, tai niin, että lapsi jollain tasolla kiintyisi mieheen, joka sitten yhtäkkiä päättäisikin, ettei tämä ole häntä varten. Lapsi on saanut kokea yhden eron, se riittää.
Jos teillä on puheissa saman katon alle muuttaminen ja miehen asennoituminen on selvää, niin miettisin kyllä vakavasti, ryhtyisinkö kokeilemaan...
Tyttö on siis joka toisen viikon isällään, joka on meidän parisuhdeaikaamme, lisäksi vietämme yhdessä iltoja ja öitä sekä siis yhteisiä viikonloppuja kolmestaan, mutta arki-illansuut on mun ja tytön.
Mies kyllä tahtoisi olla lasteni kanssa kuin omiensa, loma-aikoina siinä hyvin onnistuukin. Ei siis hyljeksi tms. Sitten kun on työstressiä ja väsymystä, niin mun lasten säännöt hänen talossaan ovat kohtuuttomat (saa olla, jos on hajuton, äänetön ja mielellään näkymätön sekä siivoaa jälkensä siistimmäksi kuin huone oli ennen kuin sinne meni) ja lapseni nykyään eivät oikeastaan halua miehen luokse mennäkään.
Mies haluaisi lähteä esim. mökkeilemään isolla porukalla (molempien lapset mukaan), mutta itse en innostu kun luulen sen olevan lopulta enemmän stressiä kuin rentoutumista.
Halua siis olisi olla ns. oikein mun lasten kanssa, kyky vain loppuu kesken. Omiin lapsiinsa kykenee suhtautumaan rennommin, mun lasten kohdalla kontrollifriikkiys nousee pintaan.
Siksi kai tämä niin hankalaa onkin. Tällä hetkellä suhde on kahden aikuisen yhdessäoloa. Mun makuun liian harvoin ja jos tätä on seuraavat 10 vuotta (nuorimmaiseni silloin 18v) niin en tiedä riittääkö se mulle. Niin paljon ku miestä rakastankin.
et sä niitä lapsia mihinkään voi heittää, ne on vaan kasvatettava ja jos se ei miehelle käy, niin sut menettää...
mulla oli vähän samanlainen tilanne, mutta suhde loppui ihan muista syistä. mutta hankala juttu.