Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kaipaan diagnoosia, ongelmana empatian tunteminen
06.09.2010 |
Eli: olen TODELLA herkkä ihminen, itken herkästi ja niin edelleen, välitän läheisistäni ja suren jos heille tapahtuu jotain ikävää. Mielestäni olen tässä suhteessa ihan normaali.
Ongelmani on että en tunne kovinkaan paljon sääliä, jos lapsella on hätä. Sen sijaan, jos eläimellä on hätä, olen todella alla päin. Esimerkiksi; saatan lukea uutisista juttuja näistä pedofiileistä ja asia on mielestäni kamala, mutta mitään raivoa, vihaa tai surua en koe. En oikein edes mitään ällötystä. Asia on mulle enemmän sellainen vastenmielinen vaan.
Sen sijaan, jos vaikkapa näen ulkona koiranpennun, joka on yksin, tai kuolleen kissan, tai mitä tahansa tällaista, alan helposti itkemään ja tulen todella surulliseksi. Kun näin sen videon, missä jotkut venäläiset miehet olivat laittaneet aasin laskuvarjolla alas lentokoneesta, melkein tärisin raivosta ja monta päivää ajattelin vain sitä aasiparkaa.
Mikä mussa on vialla?
Kommentit (5)
Myöhemmin sitten on yhtälailla lastenkin hätä sattunut.
Ei taida sulla vielä olla omia lapsia?
En sinänsä nyt ole asiasta niin hirveän huolissani koska tunnen suojeluvaistoa eläimiä kohtaan. Mielestäni olisi huolestuttavaa jos en tuntisi sitä mihinkään suuntaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta nuo ap:n tunteet kuulostavat myös normaaleilta lapsettoman ihmisen ajatuksilta. Lapsen tunteisiin, kipuun ja kärsimykseen on mahdollista sopeutua vasta kun on itse äiti.
Vaikka nyt saisin sata kiloa paskaa niskaani, niin olen oikeasti tätä mieltä :)
Tunnen perheitä, joissa on adoptio-tai sijoituslapsia ja näissäkin perheissä vanhemmilla on jopa ulkopuolisen silmissä erilainen suhde lapsiinsa kuin useimmilla biovanhemmilla. (tätä en sanoisi tietenkään ikinä ääneen...).
Pystyt samaistumaan eläimen tuskaan koska pystyt kuvittelemaan sen oman lemmikkisi samassa tilanteessa. Kuinka peloissaan oma lemmikkisi olisikaan ollut vastaavassa tilanteessa. Ihan sama oliko lemmikkisi koira vai marsu mutta silti.
Koska sinulla ei ole vielä lasta et pysty samalla tavalla peilaamaan jonkun toisen lapsen tuskaa. Sinulla ei ole tuttuja kasvoja joihin istuttaa mielessäsi se sama tuska ja kauhu. Et tiedä miten oma lapsesi reagoisi peloissaan ollessaan joten et osaa suhtautua toisen lapsen pelkoon.
Hyvä että ymmärrät ongelmasi.
Eläimet mielletään jotenkin "puhtaiksi", viattomiksi ja arvokkaammiksi kuin lapset, saati sitten aikuiset ihmiset.
Miksi oikeastaan emme kykene tuntemaan empatiaa kanssaihmistä kohtaan? Koska jotenkin alitajuisesti pidämme heitä petollisina ja epäilemme, etteivät he ansaitse myötätuntoa.
Joten veikkaan, että sinulla ap on taustalla myös jonkinlaista pettymystä ihmissukuun. Onko taustalla lapsuuden traumoja?
Tai sitten simppelisti OMAT VANHEMMAT eivät ole tunteneet riitävää empatiaa ja luoneet lämmintä suhdetta lapseensa eli ap:hen. Kun ap oli pieni, saiko hän syliä aina halutessaan, pitivätkö vanhemmat varauksetta hänen puoltaan vai yritettiinkö hänestä koulia reipasta selviytyjää, jota kiellettiin kitisemästä turhista?
Eläin koetaan sen sijaan meistä erilliseksi ja turvalliseksi empatian kohteeksi.
Alue: Aihe vapaa
Myöhemmin sitten on yhtälailla lastenkin hätä sattunut.
Ei taida sulla vielä olla omia lapsia?