Mä en ymmärrä miehiä, tai en ainakaan omaani.

olla joskus viikonloppu ihan yksin.Tekee sielulle ihanaa!Voi olla vaan ja haaveilla.Ei paineita.Arki kun on puurtamista,yöks.

kun nalkuttaa tyhjästä. Ja nalkuttaa AINA, kuulemma. niin, ja pihtaa lisäksi joskus useammankin päivän. eli siis aina pihtaa ja nalkuttaa.



meinaan laittaa ukon vaihtoon, etsii sitten jonkun "normaalin" joka ei nalkuta siitä kun ei koskaan auta kotihommissa, sotkee vaan ja on joka viikko baarissa ja lisäksi harrastuksissa parina iltana viikossa.

Esimerkiksi minkä tahansa arkitilanteen organisoiminen. Otetaan nyt vaikkapa ruoka + kauppareissu ja kello niin paljon la-iltana ettei meinaa ehtiä kauppaan. Johon siis mentävä koko perheellä kun tarkoitus hommata ulkoiluvehkeitä myös miehelle itselleen sekä lapsille.



Minä kartoitan äkkiä tilanteen, että kuinka on mahdollista saada koko pesue ruokittua ja tehtyä sitä ennen ruoka ja vielä pakattua kaikki autoon ja ehditään vielä ajoissa kauppaankin. Heilun tietysti kuin heikkopäinen ja teen montaa asiaa kerraallaan. Mies kuitenkin kyseenalaistaa ihan kaiken, tekee kaikkea mikä edesauttaa että lasten on vaikea keskittyä syömiseen jne. jne. Kysyn välillä että haluaako hän ollenkaan kauppaan, että voihan hän etsiä tarvitsemansa itse myöhemmin. Mutta ei, mukaan tahtoo hän. Myös sählätä tahtoo ja vaatii perustelut ihan kaikelle, eikä suostu pysymään tiletäkään pois vaikka pyytäisin että korjaisi astiat sillä aikaa kun puen lapset.

Miksei neidille sitä pipoa joka oli pyykkinarulla, miksi juuri tämä, miten niin ei voi lähteä pelkällä t-paidalla herra 5v., sekoittaa ihan koko pakan ja saa lapset pois tolaltaan ja kesken sekasorron häipyy vessaan p:lle, se hyvä siinä, että ehdin suoria pesueen sillä välin ruotuun. Tätä ennen tietysti järjestää ruokailusta varsinaisen sirkuksen ja kritisoi ja on huonona mallina jne. jne. Mies kuitenkin osaa halutessaan käyttäytyä pöydässä ja olla esimerkkinä, auttaa tilanteissa ja olla aikuismainen ja hyödyksi. Osaa myös pukea lapset ja tietää että takki tarvitaan jne. Mutta kun tulee "poikkiteloinvaihe", niin on kuin yksi iso kakara muiden joukossa. Joka päivä yleensä jossain kohtaa, joko aamulla tai illalla tähän hienoon ominaisuuteen miehessä väkisin törmää ja se saa pinnan kireälle tilannettakin pidemmäksi aikaa.



Tekee kyllä hyvin myös osuutensa kotihommista, oikein hyvinkin, mutta aina jos on aistittavissa aikataulullisesti kriisiä, sairastun, olen raskaana, muuten stressiä, lapseet kiukkuaa jne. niin silloin heittäytyy kiusanhengeksi ja taakoista raskaimmaksi kaiken päälle. Muka ihan viattomana ja syyttämönä. Sitten kun tilanne on ohi, avaudun ja keskustelen asiallisesti ja kuulemma aina aivan turhasta ja olen käsittänyt kaiken iiihan väärin. Kun pitäisi puhaltaa erityisesti yhteen hiileen tai olla avuksi, niin silloin on vihon viimeinen tolvana. Muuten osaa kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaan, kysyä ja sanoa, huomioida tilanteita, mutta jos on yhtään stressiä ilmassa minuun kohdistuen, niin asettuu kaikessa ihan poikkiteloin.



Ja olen kokeillut eri lähestymistapoja niin tilanteisiin kuin asiasta myöhemmin puhumiseenkin. Mutta kun ei niin ei. Olisi helppo heivata koko äijä jos se olisi aina tuommoinen, mutta kun on se välillä normaali.

Sinne kauppaan voi mennä ihan ajoissakin... Ennakoi noita ongelmatilanteita, jotta niitä ei pääse tulemaan usein. Tuo on kamalaa koko perheelle.

Kyllä minä aika hyvin ennakoinkin, mutta ko. esimerkki oli tilanteesta jossa alunperin oli tarkoitus että vain minä lähden lasten kanssa. Mietittiin siinä että mitäs lapset kaupasta tarvitsevatkaan ja samalla mies intaantui että hänkin tarvitsee ulkoiluvarusteita ja lähtee nyt mukaan. Tuokin kuvaa hyvin juuri sitä luonnetta, siinä on joku merkillinen kaiken läpäisevä itsekeskeisyys, aina tulee se "minä" sieltä esiin ja ensimmäiseksi vaikka olisi kyse mistä.



Parhaimmallakaan ennakoinnilla en voi välttää lapsiperheessä kaikkia tilanteita joissa tulee sählinkiä, esim. aamu-uhmista tms. satunnaista. Saati sitten omia sairastumisia tms. jolloin mikään ei mieheltä muka suju vaikka oikeasti sujuu kyllä jos tahtoo.



Pahinta ei tässä ole käytännön tilanteet, vaan se yliolkaisuus mitä saa osakseen kun miehelle puhuu ja vääntää rautalangasta että miten toisen toivoisi toimivan ja koittaa selittää miten se loukkaa kun on samasta asiasta joutunut vuosia vääntämään. Välinpitämätön suhtautuminen ja yliolkaisuus loukkaavat, kuten myös se että olen jo alkanut vähän epäillä että mies saa jotain kieroutunutta hyvää mieltä siitä kun saa hankaloitettua perheen elämää. Joskus tuntuu kun kuuntelee sivusta miten mies on lasten kanssa, että oikein lietsoo lasten välille kiistoja, eikä sitteen yhtään auta katkaisemaan niitä. Ehkä se on jäänyt joltain persoonan alueelta lapsen tasolle ja suhtautuu hetkittäin kuin olisi itsekin lapsi lasten joukossa ja kuin omat lapset olisivat sisaruksia. Prässitilanteissa hakee minun huomiota väkisin olemalla hankala tms kenties, jos on vaikka saanut niin itse lapsena huomiota kotoaan. Olen tätäkin koittanut joskus esittää ja kuulemma varmaan on näinkin, mutta että ei hän enää tietenkään ikinä toimikaan näin...