aika outoa, tuntuu tyhjältä sydämessä..

lapsi on, mies on, hyvä asunto on, työ on, tai no menen nyt opiskelemaan, kaikki siis hyvin... mutta silti tuntuu tyhjältä..

Tottakai lasta rakastan, olen nyt vähäsen väsynyt, ja välillä kärttyinen, mutta silti menen lapsen mukaan...

mitäköhän tarvitsen? Arvostan sitä mitä mulla on, tottakai..

Voisiko Hän näin kolkutella?

lapsi on, mies on, hyvä asunto on, työ on, tai no menen nyt opiskelemaan, kaikki siis hyvin... mutta silti tuntuu tyhjältä.. Tottakai lasta rakastan, olen nyt vähäsen väsynyt, ja välillä kärttyinen, mutta silti menen lapsen mukaan... mitäköhän tarvitsen? Arvostan sitä mitä mulla on, tottakai..

Voisiko Hän näin kolkutella?

ap

ap

oliko millainen murrosikä?

ei mikään paha...en kokeillu huumeita kertaakaan, tulin kotiin silloin kun piti, joskus humalassa, isä oli aikamoinen pomo talossa, äiti aivan ihana ihminen... silloinkin =)

ap

ja siksi on sydämmessä vajauden tuntua.

ei ihminen tarvi muuta, kun tasapainon itsensä kanssa. ei kilpailua tai älytöntä suorittamista. kun ikää karttuu hieman lisää löydät identiteettisi. nykyään ollaan aika helposti tyytymättömiä tilanteeseen, hyväänkin.

mietipä niin, että kuinka murheen murtama olisit jos menettäisit miehesi ja lapsen, ja sitä hetkeä kun saisit heidän takaisin.

ja siksi on sydämmessä vajauden tuntua.

1v 2kk... että en selviäisi toisesta nyt...

ap

ei ihminen tarvi muuta, kun tasapainon itsensä kanssa. ei kilpailua tai älytöntä suorittamista. kun ikää karttuu hieman lisää löydät identiteettisi. nykyään ollaan aika helposti tyytymättömiä tilanteeseen, hyväänkin. mietipä niin, että kuinka murheen murtama olisit jos menettäisit miehesi ja lapsen, ja sitä hetkeä kun saisit heidän takaisin.

että tiedän mitä pitää arvostaa! ja vaikka olenkin nuori, olen huomattavasti aikuisempi kuin ikäiseni... ja olen jo aika paljon kokenut, joten osaan arvostaa kaikkea mitä saan! en vaaan ymmärrä, että mikä puuttuu....

ap

huomioiko mies sinua tarpeeksi, onko teillä tarpeeksi rakkautta?



olisiko huomion, läheisyyden, eroottisuuden, rakkauden, naisellisuuden, huuman, intohimon ym puutetta?

Sitä välttämättä edes tajua itse. Se voisi selittää tyhjyydentunteen ja kykenemättömyyden nauttia elämän ihanista asioista.

Villit ja vapaat nuoruusvuodet alkavat olla ohi, ja elämä alkaa asettua sellaisiin uomiin, että sen pystyy näkemään tästä hamaan hautaan asti tietynlaisena. Siitä seuraa tunne, että "tässäkö tämä oli", ja siitä tulee eräänlainen tyhjyyden tunne. Eikö elämällä olekaan enää mitään annettavaa, näinkö mitätön se olikin, vaikka nuorempana sitä suunnitteli kaikenlaista suurta ja mahtavaa.



Ei siihen välttämättä tarvitse yhtään mitään, oikeastaan se on hyvä paikka opetella omaa pienuuttaan. Nuorempana kun sitä helposti kuvitteli olevansa maailman napa, jonka ympärillä koko maailmankaikkeus pyöri, ja yhtäkkiä tajuaakin olevansa vain hyvin pikkuruinen osa sitä maailmankaikkeutta, joka ei sitten pyörinytkään minun ympärilläni. Se oma pienuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin turha tai mitätön - jos tarkkaan ajatellaan, koko maailmankaikkeus koostuu aivan yhtä pikkuruisista osista, mutta ilman niitä pikkuruisia osia koko maailmankaikkeutta ei edes olisi. Toisaalta kannattaa muistaa sekin, että useimmat meistä, vaikka miten olemmekin kokeneet sen "tässäkö tämä nyt oli" -tunteen, olisimme ehkä sittenkin mieluummin eläneet elämämme juuri niin, että tässä se nyt oli - turvallisena ja ennustettavana. Elämä on kuitenkin sellaista, että kun vähiten odottaa, se yllättää.



Ja niin, kyllä sitä kutsutaan myös kolmenkympin kriisiksi. Se ei niinkään viittaa fyysiseen ikään, vaan lähinnä henkiseen, ja siihen, että tällaiset ajatukset alkavat pyöriä ihmisen mielessä silloin, kun ensimmäinen lapsi alkaa olla n. vuoden ikäinen. Tyypillisesti vanhemmat ovat silloin noin kolmekymppisiä. Mulla kolmenkympin kriisi paukasi päälle 20-vuotiaana, esikoiseni ollessa 1-vuotias, mutta nyt 25-vuotiaana ja muutaman elämän tarjoaman yllätyksen kokeneena kriisi alkaa helpottaa. Ehkä tämä ei sittenkään ollut vielä tässä.

Villit ja vapaat nuoruusvuodet alkavat olla ohi, ja elämä alkaa asettua sellaisiin uomiin, että sen pystyy näkemään tästä hamaan hautaan asti tietynlaisena. Siitä seuraa tunne, että "tässäkö tämä oli", ja siitä tulee eräänlainen tyhjyyden tunne. Eikö elämällä olekaan enää mitään annettavaa, näinkö mitätön se olikin, vaikka nuorempana sitä suunnitteli kaikenlaista suurta ja mahtavaa. Ei siihen välttämättä tarvitse yhtään mitään, oikeastaan se on hyvä paikka opetella omaa pienuuttaan. Nuorempana kun sitä helposti kuvitteli olevansa maailman napa, jonka ympärillä koko maailmankaikkeus pyöri, ja yhtäkkiä tajuaakin olevansa vain hyvin pikkuruinen osa sitä maailmankaikkeutta, joka ei sitten pyörinytkään minun ympärilläni. Se oma pienuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin turha tai mitätön - jos tarkkaan ajatellaan, koko maailmankaikkeus koostuu aivan yhtä pikkuruisista osista, mutta ilman niitä pikkuruisia osia koko maailmankaikkeutta ei edes olisi. Toisaalta kannattaa muistaa sekin, että useimmat meistä, vaikka miten olemmekin kokeneet sen "tässäkö tämä nyt oli" -tunteen, olisimme ehkä sittenkin mieluummin eläneet elämämme juuri niin, että tässä se nyt oli - turvallisena ja ennustettavana. Elämä on kuitenkin sellaista, että kun vähiten odottaa, se yllättää. Ja niin, kyllä sitä kutsutaan myös kolmenkympin kriisiksi. Se ei niinkään viittaa fyysiseen ikään, vaan lähinnä henkiseen, ja siihen, että tällaiset ajatukset alkavat pyöriä ihmisen mielessä silloin, kun ensimmäinen lapsi alkaa olla n. vuoden ikäinen. Tyypillisesti vanhemmat ovat silloin noin kolmekymppisiä. Mulla kolmenkympin kriisi paukasi päälle 20-vuotiaana, esikoiseni ollessa 1-vuotias, mutta nyt 25-vuotiaana ja muutaman elämän tarjoaman yllätyksen kokeneena kriisi alkaa helpottaa. Ehkä tämä ei sittenkään ollut vielä tässä.

lapsi ei ollut mikään vahinko ja biletys ei ole kiinnostanut piiitkään aikaan... joten ei kait sekään...

Mutta joku kysyi saanko mieheltä tarpeeksi rakkautta, huomiota... hmm.. saako kukaan nainen?