Te joita ovatte koulukiusattuja, Miten olette asian käsitelleet?

että yhä Freudilainen ajatusmalli siitä, että lapsuuden jutut kostautuu aikuisena, pysyy sitkeästi hengissä. Huono äiti = huono elämä. Koulukiusattu = ikuinen surkimus.

Kyllähän se niin on, että fiksu ja tervepäinen aikuinen pääsee asioiden yli ilman vuositolkulla niiden jauhamista eri terapioissa. Omatoimisesti voi kirjastosta hakea luettavaa ja pohtia vaikka ihan omaa itseään pikkuisen syvemmältä.

Miksi pitää takertua menneeseen? Parisuhteessahan se on yhtä helvettiä, kerran kun sanoo väärän sanan, siitä muistellaan seuraavat 7 vuotta, vaikka joka päivä pyytäisi anteeksi. Ei ihme että on erotilastot huipussa.

Koulukiusaajat on lapsia ja lapsuuden ajan jutut koetaan lasten tunteina. Nykyään suhtautuisit eri tavalla, jos koulukiusaajat olisivat työpaikkakiusaajia. Eikö?

Jos hatuttaa, niin mene vaikka takomaan mäntyjä metsään.

Mä ymmärrän sua, mua kiusattiin lapsena useampaan otteeseen ja yläasteella jouduin koko luokkani hampaisiin vuodeksi. Siitä traumasta olen pikkuhiljaa selvinnyt ja rohkaistunut kun olen tarttunut positiivisiin kokemuksiin ja ihmisiin. Sellainen jälki tuosta massiivisesta kiusaamisesta on jäänyt, että jos on huono päivä, uskon ihmisten puhuvan minusta pahaa kun katsovat minuun päin. Kasvonpiirteeni ovat ehkä vähän kummalliset, uskon ihmisten arvostelevan niitä.. Ei tästä vaan pääse kokonaan eroon, vaikka pahin on takana. Hyvinä päivinä elän kuin kuka tahansa ja uskon ihmisten pitävän minusta :)

mutta ei se hirveästi ole mua ainakaan traumatisoinut, sillä mulla oli silloin myös muutama hyvä kaveri, eli en jäänyt silloinkaan asian kanssa yksin.

kotipihalla että koulussa yläasteella (lähinnä nimittelemistä ja haukkumista), mutta en ole kokenut sitä mitenkään elämääni hankaloittavana kiviriippana. Silloin harmitti, mutta yläasteella jo tajusin jättää nimittelyt ja huutelut omaan arvottomuuteensa enkä niistä välittänyt, opin ajattelemaan, että kun tyhmä tulee vastaan, viisaampi väistää. Mulla on aina ollut hyvä itsetunto ihan pikkulapsesta asti, kotona on kannustettu ja ihmissuhteet olleet hyviä, kavereitakin on ollut aina, silloin kiusaamisenkin aikana oli hyviä ystäviä, joiden avulla tietysti oli helpompaa kun ei tarvinut miettiä ja märehtiä niitä kiusaamistilanteita. Mua ei koskaan ahdistanut mennä kouluun, vaikka siellä sitä kiusaamista esiintyikin.

kavereita ja mun vanhemmat piti mun puolta.



Mun kiusaajat oli poikia, ja sen vuoksi mulla oli myöhemmin vaikeuksia solmia suhteita, pidin itseäni rumana, olin epäluuloinen miesten seurassa, en luottanut keneenkään. Sitten tapasin erään urheilumiehen, joka jaksoi piirittää minua viikkotolkulla vonkumatta heti sänkyyn, ja hänen mielestään olin kaunis sekä sisältä että ulkoa. Valitettavasti hänen elämäntilanteensa muuttui ja suhde päättyi. Minulla oli sen jälkeen pari hyvää suhdetta, ja naimisissa olen.



Nykyisin en piittaa paskaakaan siitä, mitä joku minusta ajattelee. Yksi hailee. Minä mennä porskutan ja sanon mielipiteeni asiasta kuin asiasta.

olin todella yksin. Tietenkin minua kiusattiin.

ei ollut tarpeeksi kalliita vaatteita, oltiin muutettu uudelle paikkakunnalle - Espoon tapiolaan. puhuin eri laista suomea



meiltä puuttui kaikki vempeleet mitä muilla oli.

ja vanhemmillani oli ongelmia, jouduin olemaan tuki äidilleni, vaikka koulussa oli ongelmia ja niistä en uskaltanut kotona puhua.

Sen mä vain kestin.

Tietenkin se on asia jonka kanssa joudun elämään. Mutta muutin lukion jälkeen kauas pois ja olen elänyt hyvän elämän. Maailma ei koostu heidän kaltaisista ihimisistä.

Itseäni kiusattiin vuosia, eikä itsetunto ole koskaan palautunut kokonaan. Elämäni on kyllä ollut enimmäkseen hyvää sen jälkeen, mutta ei se vuosien ahdistus ole mennyt jälkiä jättämättä. En uskalla monen ihmisen edessä tuoda mielipiteitäni esiin, kun minua niin kauan lytättiin. Ajattelen, että olen tällainen ja yritän hyväksyä sen, vaikka se millainen olen johtuukin osittain huonoista kokemuksista. Ehkä se on jättänyt minut myös niin epäluuloiseksi, etten luota mihinkään terapeutteihin :) En siis itse aio sellaiselle hakeutua.

Onneksi jossain vaiheessa löysin poikaystävän, joka nosti mun itsetunnon jostain pohjamudista terveelliselle tasolle :) Kehui ja suorastaan palvoi.



Edelleenkin huomaan kyllä "oireita" kiusaamisesta. Kaikki 7-16v pojat aiheuttavat jonkin sortin inhon väristyksiä. Ja pelkoa, että koska sieltä poikaporukasta lentää jokin sukkela letkautus tai lumipallo päin näköä. Ja olen tosiaan ihan tavallinen aikuinen nainen, 4 lapsen äiti. Ja taannoin luokkakokouksessa pelkästään erään entisen kiusaajani ääni sai mun niskakarvat pystyyn.



Sinänsä olen tyytyväinen, että minulla on myös poikalapsia. Ehkä heidän myötään edes jotenkin pääsen näistä "poikapeloista" eroon tai edes helpomman puolelle.

Oma poika on nyt juuri 10 v, siinä iässä jossa minua alettiin kiusata. En oikein osaa suhtautua muihin sen ikäisiin poikiin, mutta huomaan kyllä nyt, miten pieniä sen ikäiset silloin "isoilta" ja pelottavilta tuntuneet pojat ovatkaan...

kiusattiin ja itsetuntoni laski sen seurauksena nollalukemiin. Kaikki sosiaaliset tilanteet jännittivät yms. Mutta terapia auttoi! Sain itsetuntoni kohdalleen ja olen muuttunut melkein kuin eri ihmiseksi, sosiaaliseksi ja avoimeksi. Muutaman vuoden se tosin otti.



Suosittelen siis AP:lle terapiaa, se voi oikeasti auttaa :)

Kiusatuksi voi tulla myös vasta aikuisena. Olin töissä kirjastossa maaseudulla ja lasten kiusaama siellä, siis joidenkin. Meni kyllä työinto, vaikka seuraavassa työpaikassa ei vastaavaa ongelmaa ollutkaan. Esimies ei oikein mitään osannut asian eteen tehdä.



Voihan se terapia auttaa. Mitä kautta olet parisuhdeterapiassa?

traumoja.. enkä oo käynyt terapiassa. Uskon takia kiusattiin. Välillä oli hiljaistakin. Mut aika ajoin joku alotti kiusaamisen.

Terve itsetunto on ja kotona oli hyvä olla. Kai sen takiakin pysyi "järissäni".

ja loppujen lopuksi vain tulin siihen tulokseen ettei menneiden mukanaan kantaminen kannata.

Otin ja poltin kaikki muistot (luokkakuvat tms) mitä kouluajoilta oli.

Olen nykyään hyvissä väleissä muutaman entisen kiusaajani kanssa. He ovat pyytäneet anteeksi ja minä olen heille antanut anteeksi.

Yritin kouluaikoina itsemurhaa kaksikin kertaa ja olin muutaman kerran pakkohoidossa ja viiltelin säännöllisesti purkaakseni sitä sisäistä kipua. Kiusaamiseni oli sekä henkistä että fyysistä.

Ei ollut harvinaista että tulin kotiin mustansilmän tai murtuneen kylkiluun kanssa.



Hirveän usein tuntuu että kiusatuista tulee joko hiiriä(siis tuntuvat pelkäävän kaikkia ja porukassa ovat hiljaa), ilkeitä kaikille tai ns tunteettomia. Jotkut taas jaksavat vetää kiusaamiskokemuksensa aina uudelleen ja uudelleen esille.

Minulle ei muuta ole tuosta jäänyt kuin se, että olen vähän hitaasti lämpenevä uusille ihmisille ja en käytä lyhythihaisia paitoja, muutakuin kotona, arpien takia.

Ehkä voisi sanoa että olen vahvempi henkisesti tuon menneisyyden takia.