Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapset "nuorena" vai "vanhana"?
31.08.2010 |
Eli minkä ikäisinä itse saitte/olisitte halunneet saada lapsenne? Itse kallistun enemmän lasten hankkimiseen 20-25 vuoden iässä, että jaksaa sitten lasten kanssa peuhata ja pinna kestää ehkä hieman paremmin kun omat teinivuodet vielä "tuoreessa muistissa".
Äitini sai minut ollessaan 35 eikä 40 jälkeen pahemmin jaksanut kanssani harrastaa tai leikkiä ellei piirrettyjen katsomista lasketa. Pahinta oli kun äidiläni alkoivat vaihdevuodet samaan aikaan kun minulla puski pahin teini-ikä päälle ja kotimme oli jatkuvasti sotatanner.
Mietin myös palautuuko kroppa enää yhtä hyvin "vanhempana" raskaudesta kuin nuorena ja vaikuttaako ikä synnytyksen helppouteen? Esim. nuorena vaikeampi synnytys koska paikat vielä "epäkypsät" tms?
Kommentit (53)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin 24, seuraavia tuli 30 kieppeellä.
Iltatähti olisi joskus kiva!
Olisiko äitisi leikkinyt yhtään enempää kanssasi vaikka olis saanut sut 20 vuotta aikasemmin?
-Ei minun äiti ole ollut yhtään erilaisempi esikoiselleen kuin 15 vuotta myöhemmin kuopukselleen; ai mutta esikoista joutui hoitamaankin, sen jälkeen esikoinen hoiti meitä pienimpiä.
Minun äidillä on oma kuva siitä mitä äitiys on. Eikä siitä muuksi ole muuttunut, samoja virheitä toistanut.
Onkohan kuinka kadunnut tekojaan myöhemmin?
Omaan napaan katsominen on vaikeaa: arvostelu on helppoa.
T. äiti, joka on miettinyt kasvatusmenetelmiään ja niitä hionut lapsikohtasesti.
Minäkin olisin halunnut ensimmäisen lapsen 25-vuotiaana. Onnistui vasta 30-vuotta täytettyäni.
ja vielä pari vuotta sitten, kun olin vasta yhden pienen lapsen äiti, minäkin hehkutin näitä samoja perusteita: nuorena jaksaa paremmin, palautuu paremmin ja on kärsivällisempi. Sittemmin olen todennut, ettei elämä ole ihan niin yksioikoista, mutta nykyään minä olenkin kahden lapsen ja yhden rv 32 kohtuun kuolleen lapsen äiti.
Nuoresta iästä huolimatta olen suhteellisen lyhytpinnainen. Siinä missä naapurin äidit jaksavat kuunnella tuntitolkulla kiljuvia, riehuvia ja pomppivia kakaroitaan, minä en jaksa. Olen suuttunut ja hermostunut lasteni nähden, en kestä yövalvomisia järin hyvin, ja tarvitsen vähintään 8 tunnin yhtäjaksoiset yöunet ollakseni pirteä ja hyväntuulinen. Noin pitkistä yöunista pääsen nauttimaan keskimäärin kaksi kertaa vuodessa, joten suurimman osan ajasta olen ainakin lievästi kärttyinen, en todellakaan mikään pullantuoksuinen hymyilevä äiti. Peuhaan kyllä lasteni kanssa, mutta nimenomaan peuhaan - en järjestä ohjattuja askartelutuokioita, keksi temppuratoja ja virikkeellistä heitä tuntikausia lähipuistossa. Kun teen ruokaa, esikoiseni auttaa taitojansa vastaavilla tavoilla: kääntää hellan levyä pienemmälle, sekoittaa salaattiainekset ja joskus hämmentää kastikekattilaa. Kuopus leikkii lattialla kattilankansilla ja muilla turvallisilla astioilla/tavaroilla, joita olen sattunut kaapista hänelle löytämään. Samankaltainen toimintamalli pätee kaikkeen, en todellakaan tee mitään siksi, että lapsilla olisi kivaa, vaan lapset saavat itse keksiä riemunsa milloin mistäkin. Perhekahviloissa ja -kerhoissakin käyn lasten kanssa vain ja ainoastaan siksi, että tulen itse hulluksi ilman kontakteja muihin aikuisiin, lasten saama leikkiseura on pelkkää ylimääräistä plussaa. No, ainakin esikoisellani on valtavan hyvä mielikuvitus, hän saa jatkuvasti kehuja siitä, ja kuopuskin näyttää menevän samaa sarjaa, kun saa pitkiä leikkejä aikaiseksi kahta pilttipurkin kantta ja kauhaa käyttäen.
Mulla raskaudet kyllä pilasi kropan ihan totaalisesti, raskausarvetkin on sen verran rajut, että on oikeasti tultu uimahallissa sanomaan, että "mä en kyllä kehtais käydä uimahallissa tai vastaavissa ollenkaan, jos mulla olis tollaset arvet". Lisäksi mulla on vaurioitunut vatsalihasten alla sijaitseva lihaskalvo, ja sen vuoksi vatsani on, joskin vain lievästi, jatkuvasti pömpöllään, ja joskus ihmiset luulevat mun olevan taas raskaana. Olen molempia lapsiani imettänyt niin pitkään kuin he itse ovat halunneet, ekaa 8kk ja toista edelleen, ikää hänellä on nyt 1v5kk. Tissit on pelkkä muisto vain. Ennen ensimmäistä raskautta vaatekokoni oli 42, nykyään se on 32. Sinänsä tämän kropan kohtalo on minulle kuitenkin aivan yks hailee - eihän tämä täydellisenä säily kuitenkaan hautaan asti, rupsahtaa joskus joka tapauksessa, joten sama kai tuo on, vaikka rupsahtaakin vähän etuajassa. Enkä mä todellakaan ole ikinä ollut sen sortin naisia, jotka saisi miehiltä huomiota kroppansa ansiosta, joten tilanne tuskin tulee muuttumaan miksikään, vaikka tästä vielä joutuisikin miehen hakuun.
Synnytykseenhän jokainen nainen valmistautuu fyysisesti nimenomaan raskauden aikana, eli tuskin voi väittää, että nuorella äidillä olisi yhtään sen epäkypsemmät paikat kuin vanhemmallakaan äidillä. Raskaushan heillä molemmilla todennäköisesti on kestänyt ihan yhtä kauan, eli paikat ovat saaneet kypsyä yhtä lailla. Mun kaikki synnytykset on olleet helppoja, kestoltaan 4-8 tuntia (ponnistusvaiheet 3-18min.), sujuneet ilman mitään ongelmia, ja olen kaikista selvinnyt ilman repeämiä, välilihan leikkauksia ja tikkejä. Lapseni ovat olleet kuitenkin melko isoja, kaikki yli nelikiloisia, jopa kohtuun kuollut vauva oli syntyessään yli nelikiloinen, vaikka laskettuun aikaan olikin vielä 8 viikkoa. Olen palautunut ja parantunut nopeasti, ja imetys on lähtenyt hyvin käyntiin, turhankin hyvin oikeastaan.
Ikäni puolesta en varmaan voi vielä vannoa, ettei lapsia enää koskaan tulisi, periaatteessahan olen kuitenkin hedelmällisessä iässä vielä noin 20-25 vuotta. Suunnitelmissa ei kuitenkaan ole enempää, ja itse alan jo tottua ajatukseen, että kuopuksen muuttaessa pois kotoa olen itse vasta 45-vuotias - toisin sanoen ehdin ja jaksan vielä hypätä tansseissa, kansalaisopiston espanjankursseilla ja Aurinkomatkojen pakettimatkoilla niin paljon kuin sielu sietää :) Ja vaikka omat lapseni saisivat lapsia vasta lähempänä 30-40 vuotta, olisin kuitenkin todennäköisesti suht hyväkuntoinen, energinen ja jaksava 50-60 -vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sanon vaan et molemmissa on puolensa.
Pinnan kestävyydestä sen verran että itselläni se pinna kyllä kestää nyt vanhempana paremmin kuin silloin nuorena (ja kärsimättömänä :))
saada enää ainakaan miehen yli 45vuotiaana kun silloin ne vaan keskittyy työhönsä eikä ole enää niin kiinnostuneita lapsistaan.Toki poikkeuksia olen nähnyt ja kuullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhana parempi, mutta tämä pätee vain minuun.
Sain lapset 29- ja 43-vuotiaani.
Kokemusta ei muusta ole. vielä. Tiedä sitten jos joskus vielä sen iltatähden tekisi :)
Mutta meidän perheelle tämä sopi.
On päiviä jolloin tuntuu ettei vain kestä, mutta niitä on onneksi harvassa!
En ole ikinä sillä ajatellut tehdä lapsia nuorena, että jaksaisin paremmin ja olisin vielä nuori kun lapset ovat isompia. Ajankohta vain oli hyvä antaa lapsien tulla :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pinna kestää paremmin? Mä kuvittelisin että se on toisinpäin.
Kuten vanhemmallakin iällä. Riippuu niiiiin paljon ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen saanut kolme lasta ikävälillä 18-25 ja tyytyväinen olen tähän. Olen 36, kun esikoinen on täysi-ikäinen. Niihin aikoihin aion opiskella lisää ja alkaa luoda uraa: työikää on hyvin jäljellä. Haluaisin myös kokeilla asua ulkomailla ja muutenkin matkustella.
Kroppa on kestänyt synnytykset hyvin ja palautunut melko nopsaan. Kasvatusasioista olen kiinnostunut ja valveutunut. Keskityn äitiyteeni ja perheeseeni täysillä ja nautin joka hetkestä: niin hyvästä kuin huonosta.
Toisille taas on mukavampi ensin kokea asioita ja oppia ja sitten vasta perustaa perhe. Jotkut saavat lapsia ihan nuorina ja sitten myös "vanhoinakin". Eli aina on lapsi kotona. :) Ei näitä kannata hirveästi suunnitelma: elämä tuo kaikkea tullessaan ja ihmiset lopultakin sopeutuvat aika helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka en itseäni vanhana äitinä pidäkkään kun olin juuri täyttänyt 31 kun sain lapseni.
Juoksin parikymppisenä baareissa ja bielissä, nautin matkailusta ja elämän huolettomuudesta. Oli ihanaa kun ei tarvinnut olla tilivelvollinen kenellekkään ja sai nauttia vapaudesta.
Nyt olen 36v ja 5v lapsen äiti. Nautin rauhallisuudesta, kiireettämästä kotiäidin elämästä ja siitä että saan olla lapseni kanssa. Ystäviä tapaan säännöllisesti mutta matkustus ja biletys ovat taakse jäänyttä elämää tällä hetkellä.
Mihinkään en menovuosiani halausi vaihtaa, kun minusta tuli äiti, se on ihan sama vaikka lapseni olisi aikuinen siitä on silti aina huolissaan ja "vastuussa". Sen vuoksi onkin ihanaa että sain elää elämässäni ajan jolloin olin vastuussa vain itsestäni.
Seuraava "vapaa" ajanjakso tulee kun lapseni muuttaa pois kotoa, ehkä jo aiemminkin, kun lapsi alkaa olemaan aikuisuuden kynnyksellä. Itse olen silloin 49v kun lapseni on 18v. Monesti 50v sanovat että silloin se elämä vasta alkaakin :)
itse kuvittelen saaneeni elämältä parhaat puolet. Menovuodet on eletty, sen jälkeen perhe-elämää ja sitten taas on eri tavalla aikaa itselle, 50v ei ole liian vanha taas matkustelemaan eikä touhuamaan lasten lasten kanssa.
lapsia 21, 23, 25, 36 ja 38 vuotiaina. Sanoisin että nyt kypsemmällä iällä olen ollut kärsivällisempi ja pitkäpinnaisempi äiti kuin jaksoin nuorempana olla.
Tunnen jonkinlaista huonoa ommaatuntoa vanhempien lasten suhteen koska en jaksanut olla heidän kanssaan niin kuin tällä ymmärryksellä olisi mielestäni pitänyt.
Jjos olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt olisin lykännyt vanhempien lasten saamista 5-10v eteenpäin ja hoitanut opiskelut ja elänyt nuoruuden ennen perheen perustamista.
Olen tietysti onnellinen ja iloinen kaikista lapsistani mutta vanhimman murrosikä tuntui tulevan ennen kuin tunsin itse olevani kypsä siihen.
Lapsenlapsia en toivo saavani vielä moneen vuoteen, toivon että tyttäreni elävät ensin nuoruutensa, ja opiskelevat ennen kuin perustavat perheen.
Saatiin lapset reippaasti alle 30v ja nyt liki 40v äätettiin pukata iltatähti:)
Ensimmäisen sain 22-vuotiaana, toisen 34-vuotiaana.
Ensimmäisen kanssa jaksoin paljon paremmin, siis valvomiset ja muut olivat todella helppoja. Nyt toisen kanssa on elämäntilanne ja asenne ollut paljon seesteisempi
Välillä nykyään on sellaista väsymystä(siis olen 39v nyt), jota ei olisi parikymppisenä voinut ollakaan. Mutta toisaalta taas voin antaa lapsilleni eri juttuja kuin silloin.
Tapauskohtaista siis.
Toiveeni niin kauan kuin lapsien saamista olen pohtinut on ollut, että saisin lapseni alle kolmekymppisenä.
Oma äitini sai minut ollessaan 41-vuotias ja oli kyllä liian vanha. Uskon tuon kuitenkin olevan enemmän luonnekysymys kuin puhtaasti ikäkysymys. Onhan paljon nuorekkaita viisikymppisiäkin.
Myönnän myös sen vaikuttavan, että äitini kuoli jo 50-vuotiaana eli olin 9-vuotias silloin. Ja juu, tiedän kyllä ettei mikään takaa, että minä eläisin edes 50-vuotiaaksi (tai toisaalta saatan elää vanhemmaksikin). Mutta kyllähän nuo vakavat sairaudet yleistyvät korkemmalla iällä. Kuitenkin ajattelen, että lapset ovat jo parikymppisiä kun olen 50 jne...
Esikoinen 8kk. Miehen kanssa ollana oltu melkeen 10v yhdessä ja lähes puolet naimisissa.
Tavallaan aika olisi ollut otollinen aiemminkin, mutta ihan sopiva ikä tämäkin on ollut. Seuraava saisi melkeenpä tulla millon vaan.
Alue: Aihe vapaa
Nuorena jaksaa ja on edelleen itse nuori, kun omat lapset muuttavat pois kotoa. Itse tein lapseni pääosin alle 20v ja iltatähden hieman myöhemmin.
Nyt olen edelleen nuori/nuorekas. Lapset muuttaneet viimeistä vaille pois kotoa. Lapsenlapsiakin jo on. Muutama ystävä vasta ensiimmäistä tekemässä tai juuri ensimmäisen saaneena. Ja ikää heillä 40v molemmin puolin.