Lue keskustelun säännöt.
Arka ekaluokkalainen
31.08.2010 |
Mitä ihmettä mä teen ton erittäin ujon ja aran ekaluokkalaisen poikani kanssa. Eskari oli myös yhtä takkuamista, kun ilmeisestikin eroahdistus vaivasi. Eskariin poika meni, kun oli pakko, mutta aika usein takertui minuun erotessa ja itkukin saattoi tulla. Välillä meni paremmin. Lähdettyäni viihtyi kyllä eskarissa. Ketään parasta kaveria ei ollut, meni lähinnä porukan mukana, mutta ei tuntunut edes kaipaavan kaveria, kun pikkuveli oli samassa päiväkodissa ja leikkivät yhdessä ulkona. Kotipiirissä on yksi hyvä kaveri ja veli siinä lisänä. Nyt koulun alku on ollut tosi rankkaa. Poika ei haluaisi käydä sielläkään vaan olisi mielummin kotona. Koulussa on edelleen hyvin hiljainen ja ujo. Kokee varmasti stressaavaksi koulun meluisan ympäristön, suuret ihmismassat jne. Kavereita ei oikein ole ainakaan vielä. Mua surettaa ja itkettää pojan puolesta niin hirveästi. Tiesin tämän jo kauan sitten, että hänen elämänsä tulee menemään näin. Poika oli jo vauvana hyvin paljon minussa ja isässään kiinni ja on aina ollut luonteeltaan arka ja ujo. Totuus on se, että sellainen lapsi ei pärjää tässä suorituskeskeisessä ja kovassa maailmassa :-( Onko kenelläkään ollut samanlaista? Minusta tuntuu, että lähipiirin lapset on kaikki niitä helppoja, supersosiaalisia tapauksia, joilla ei ole "tikkua sormessa" suurempia vaikeuksia missään.
Kommentit (21)
kuin että kyllä se siitä. Mä olen itse niin just tollanen ollut kuin kuvailit! En voi uskoa että musta on tullut niin normaali, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen aikuinen kuin olen! Olen esillä työssänikin ja nautin siitä. Seitsemänvuotiaana en voinut edes koskaan vastata puhelimeen, niin ujo olin. Kouluun meno välillä kauheeta. Mun annettiin kasvaa just sellasena kuin olin, ja omaan tahtiini! Se on niin tärkeetä, ettei lasta hoputeta,ja vaadita liikoja kokoajan! Yläasteella aloin päästä kuorestani, ehkä jo ala-asteen lopulla. Kärsivällisyyttä! (Ja ps, oma taaperoni on ihan samanlainen, sylissä kokoajan, hoitoon ei jää kenellekään... koitan muistaa oman polkuni hänenkin kanssaan...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että näin sun pojalla on alusta asti mennyt. Pitää uskoa muutokseen. (Sori, mun lapsilla ei vastaavaa ongelmaa ole ollut), mutta itselläni kyllä. Muutimme juuri ennen eka luokan alkua, niin arvaa onko mukavat muistot? Traumoja varmaan vieläkin :/
Kai olet opettajan kanssa puhunut asiasta? Mielestäni nämä nykyajan ala-asteen opet on tosi kivoja ja ymmärtäväisiä. Jos et ole vielä puhunut, niin heti rohkeasti vaan yhteyttä opeen. Poikani ope sanoi, että kun eka luokka alkoi, he seuraavat välituntitapahtumia juuri siksi, että kukaan ei jää yksin ja jos jää, yrittävät tuuppia näitä yksinäisiä yhteen tms. Kysyin asiasta, koska omien traumojeni takia, pelkäsin jotain tällaista.
Älä sure kotona yksin, toivottavasti opettajasi voi auttaa.
Sun pojastasi voi vielä tulla suurmies, hehän ovat usein olleet niitä massojen ulkopuolella olevia lapsena, tsemppiä. Ja vaikkei tulisikaan, niin mukava elämä muuten.
Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat. Poika oli minussa kiinni ihan pienestä asti. Koko eskarisyksy oli aivan järkkyä eikä pojalla ole koskaan ollut ketään bestistä. Poika on introvertti, kuten isänsäkin, ja se on ollut minulle välillä vaikeaa hyväksyä.
Olen nyt kuitenkin pikku hiljaa alkanut vähemmän stressata asiasta. Niin kauan, kun poika on suht tyytyväinen (=on seuraa välkkisin ja välillä kotonakin), niin kaikki on ok. Hänellä on myös 2 vuotta nuorempi veli, joka on hänelle kaikki kaikessa. Eli aivan yksin ei hänkään ole.
Välillä kyllä pelottaa pojan tulevaisuus, sillä huomaan kyllä, kuinka hän edelleen aristelee uusia, sosiaalisia tilanteita. Miten hän pärjää yläkoulussa tai sitten aikanaan ihan uudessa opiskelupaikassa? Entä armeijassa...? Näitä minä joskus yön pimeinä tunteina ajattelen ja sydäntä kouraisee...
kommentoi vielä. Se mitä meidän poika haluaisi tehdä on, että saisi olla kotona, aina vain kotona :-) Koulusta opettaja on ihmetellyt sitä, kun poika ei puhu hänelle kuin kuiskaten. Luokkakavereille ei kuulemma ollenkaan. Selektiivistä mutismia opettaja ehdotteli diagnoosiksi. Otin yhteyttä perheneuvolaan ja sieltä olivat myös sitä mieltä, että valikoivasta puhumattomuudesta voisi olla kyse. Lastenpsykiatri kuitenkin sanoi, että ei lähtisi kiirehtimään asiaa vaan antaisi pojalle aikaa ja paljon hyväksyvää huomiota ja rakkautta. Kovin rauhallisesti siellä siis suhtautuivat asiaan, mutta minua huolettaa niin hirveästi, niin hirveästi! Ikinä en ole kuullutkaan tuollaisesta puhumattomuudesta, mutta googlettamalla tietysti viisastuu :D Sen olen huomannut. Mutta jotenkin tämä oma huoli on vain niin suuri musta möykky sydämessä. Mitä tästä elämästä vielä tulee...
tuttua tuo kaikki mistä kerrot murehtineesi! Aivan sama minulla, yö on mitä parasta aikaa kehitellä kauhukuvia mielessään :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyseessä ei siis ole arka lapsi vaan jotenkin häiriintynyt lapsi! Tuskinpa täältä löytyy ketään, joka voisi sinua auttaa. Hae nyt apua vaan sieltä psykiatriselta puolelta.
kyseessä ei siis ole arka lapsi vaan jotenkin häiriintynyt lapsi! Tuskinpa täältä löytyy ketään, joka voisi sinua auttaa. Hae nyt apua vaan sieltä psykiatriselta puolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyseessä ei siis ole arka lapsi vaan jotenkin häiriintynyt lapsi! Tuskinpa täältä löytyy ketään, joka voisi sinua auttaa. Hae nyt apua vaan sieltä psykiatriselta puolelta.
kyseessä ei todellakaan ole häiriintynyt lapsi. Hyvin moni valikoivasti puhumaton tulee aivan täysin tavallisesta perheestä. Itse olen ollut lapsena mitä ilmeisemmin valikoivasti puhumaton lapsi. Silloin ei pienellä paikkakunnalla asiaan kiinnitetty huomiota, olin vain sellainen kuin olin. Muistan, että en uskaltanut puhua ennen kuin 3-luokalla opettajalle ja kavereille. Sen jälkeen olen puhunut normaalisti. Päätin vain, että nyt alan puhua ja niin tein. En osaa sanoa yhtään mitään syytä, että miksi puhumattomuuteni alkoi. Ainoa syy minkä keksin oli muutto uudelle paikkakunnalle eskari-iässä. En todellakaan koe itseäni häiriintyneeksi :O Onneksi vanhempani ja opettaja antoi olla minun sellainen kuin olen. Nyt olen erittäin ulospäinsuuntautunut ja jopa puhelias.
Samanlainen ekaluokkalainen on meilläkin, tyttö kyseessä. Ymmärrän häntä erittäin hyvin, koska olin itse aivan samanlainen lapsena ja nuorena. Normaali aikuinen minustakin silti tuli, joten siinä mielessä en ole (vielä) toivoton.
Koulun alku on vaan meilläkin ollut ihan kauheaa. Ensimmäisen viikon tyttö itki aamusta iltaan ja illasta aamuun. Vieläkin toistelee jatkuvasti, että "sinne on vaan pakko mennä". Säälittää kauheasti.
Meidän lapsi on erittäin arka tutustumaan uusiin kavereihin. Samalla luokalla on eskarista yksi kaveri, johon hän tukeutuu, mutta tällä kaveri on toinen, "parempi" kaveri. Koetan rohkaista tyttöä juttelemaan muidenkin kanssa, mutta sitä hän ei tee millään. Kaipa tämä tästä ajan kanssa helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teillä meni eskari? Oliko siellä yhtään helpompaa kuin koulussa? Meillähän myös se oli takkuista.
t. ap
samanlaista tokaluokkalaisen kanssa. En tiedä miten tästä eteenpäin. Ainoa asia mikä lohduttaa on se, että aikoinaan päiväkodin täti kertoi, että hänen oma poikansa alkoi sopeutua kouluun vasta 3-luokalla ja on ihan normaali mies ;) Ja meillä oli siis myöskin päiväkodissa vaikeista vaikeinta koko ajan mitä lapsi siellä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teillä meni eskari? Oliko siellä yhtään helpompaa kuin koulussa? Meillähän myös se oli takkuista. t. ap
Meillä oli eskari päiväkodissa, jossa lapsi oli ollut jo pari vuotta ennen eskaria. Eskari meni suht hyvin, koska paikka oli tuttu. Mutta vielä eskarivuonnakin vähänkin pitempien lomien jälkeen kesti aina useamman viikon, että lapsi sopeutui uudelleen arkirytmiin, eikä joka päivä itkenyt, ettei halua mennä päiväkotiin. Itkeskeli päiväkodissakin.
Meidän lapsi on aikuisten seurassa reipas, mutta toisten lasten kanssa on ongelmia.
päiväkodissa (ja jo vauvana muuten takertuva ja arka) , mutta pikku hiljaa alkoi helpottaa ja nyt lapsi on reipas eskarilainen. Ehkäpä teilläkin lapsi kasvaessaan vähitellen "reipastuu", joten muutos on ihan mahdollinen eikä lapsesi tulevaisuudesta tarvitse olla niin huolissaan kuin miltä nyt tuntuu.
Jos poikasi luokalla olisi joku kiva kaverikandidaatti, jota voisi pyytää teille leikkimään ja siten voisit helpottaa pojan ystävystymistä?
Poikasi on ilmeisesti vasta vuoden käynyt kodin ulkopuolella hoidossa ja solmimassa suhteita muihin lapsiin, ehkä hän tarvitsee vielä kannustusta ja apuakin näissä asioissa?
Jos pysyt, yritä näyttää siltä että uskot ja luotat poikasi kykyyn pärjätä koulussa ja sen ihmissuhteissa, niin poikakin saisi lisää itseluottamusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä lapsi meni päiväkotiin 4,5 vuotiaana. Eka vuosi oli aivan hirveä. Joka päivä itki ja huusi hoitoon jäädessä lähes koko vuoden ajan. Tädit vaihtuivat aika usein ja ryhmä oli iso. Toinen vuosi meni paremmin, mutta edelleen takuten kuten eskarikin.
t. ap
kyseessä ei siis ole arka lapsi vaan jotenkin häiriintynyt lapsi! Tuskinpa täältä löytyy ketään, joka voisi sinua auttaa. Hae nyt apua vaan sieltä psykiatriselta puolelta.
Mutta annas olla, kun omalle kohdalle napsahtaa niin muuttuu ääni kellossa.
Nimim. kokemusta on.
kauhean vaikea ymmärtää miksei joku lapsi sopeudu päiväkotiin tai kouluun. En ymmärrä vaikka miten yritän. Meillä on lapsia aina viety aktiivisesti muiden lasten joukkoon ja mitään ongelmia ei ole ollut koskaan sosiaalisissa taidoissa tai emootioissa. Veikkaan, että ongelmat johtaa aina sylttytehtaalle eli vanhempiin.
kauhean vaikea ymmärtää miksei joku lapsi sopeudu päiväkotiin tai kouluun. En ymmärrä vaikka miten yritän. Meillä on lapsia aina viety aktiivisesti muiden lasten joukkoon ja mitään ongelmia ei ole ollut koskaan sosiaalisissa taidoissa tai emootioissa. Veikkaan, että ongelmat johtaa aina sylttytehtaalle eli vanhempiin.
Kaikki ihmisethän on sitten prikulleen samanlaisia...
Voihan sille nimiä antaa, mutta se ei tee siitä sairautta.
aiemmin ja jossain määrin on varmasti totta. On varmasti hyvä, että asia on huomioitu ja jotkut voivat tarvita apuakin siihen. Toiset taas "toipuu" itsekseen kun saavat olla mitä ovat.
Hyväksy lapsesi sellaisena kuin hän on äläkä vertaa häntä muihin. Kysy lapselta mitä voisit tehdä että hän viihtyisi koulussa, kotiin jääminen ei siis ole vaihtoehto. kenenkään elämä ei mene niin kuin vanhemmat kuvittelet, poikasi löytää vielä oman tiensä kunhan sinä tuet häntä. Ja kysy lapselta päivän kulusta, älä johdattele äläkä oleta, hän on ehkä sopeutunut sinne paremmin kuin sinä luulet.