Elämä valuu hukkaan, ja mieskin valehtelee..

Kun mies tulee kotiin, istutte pöydän ääreen ja sovitte hommat täysin uusiksi. Mies ottaa vastuun lastenhoidosta työn jälkeen kahtena iltana viikossa ja toisena viikonloppupäivänä ja toisen viikonloppupäivänä teette koko perhe jotain kivaa. Ja sä hankit itsellesi elämän: harrastuksia yms.



Jos ei miehelle sovi, niin ero ja lapset isälle säännöllisin väliajoin.

Et oo yksin.

Jos lapset jo sen ikäiset, että voisi viedä kodin ulkopuolelle hoitoon, kannustan aktiivista työnhakua. Toki riippuu ihmisestä, mutta minulle ainakin työpaikka on tosi tärkeä henkireikä. Itse palasin työelämään aika nopeasti molempien lapsien lakisääteisen äitiysloman jälkeen. Tietysti helpompaa kun työpaikka oli odottamassa. Minä vain jaksan olla paljon parempi äiti lapsilleni, kun voin olla päivät töissä aikuisten parissa. Illat sitten viettää tosi mielellään lasten kanssa enkä niin kamalasti muuta harrastuksia ja omia menoja kaipaa. Minulla on tietysti ollut työpaikan suhteen tuuria, koska siellä on aivan mahtavat työkaverit. Vaikka työ ei aina olekaan niin mieluista (sen puolesta haluaisin vaihtaa), niin työkaverit tekevät siitä miellyttävän työympäristön.



Työ ei varmaan ole oikea ratkaisu kaikille. Ja töitä ei aina ole pienillä paikkakunnilla yhtä hyvin tarjolla. Mutta se on ainakin yksi vaihtoehto.

siis palasin töihin lakisääteisen vanhempainvapaa jälkeen, kun lapset noin vuoden ikäsiä - en heti äitiysloman loputtua

miehen kanssa on hyvin vaikeaa, koska tuntuu, että sanon mitä tahansa, sanon väärin, ja mies vaan hermostuu. Hänelle on parempi mitä vähemmän puutunu mihinkään, ja mitä vähemmän puhun hänelle. Tosin välillä sitten keksii sanomista siitä, kun ei puhuta juuri mitään, toisaalta on itse hyvin selvästi sanonut, että hänestä on parempi kun olen hiljaa.



Työstä..Meidän kaupungissa ei ole liikaa työpaikkoja, ja tuntuu toivottomalle löytää paikkaa, kun minulla kuitenkin on töitä, ja niitä riittäisi kyllä ihan niin paljon kuin pystyn tekemään. Vaikeaa siis etsiä muuta..Mutta tiedän, ettei tämä kotona työskentely paranna tilannetta. :(



ap

Sun pitää tehdä itse päätös muutoksesta, sillä miehesi ei näköjään ole siihen halukas. Jos miehesi ei halua osallistua, niin ei ero ole hullumpi vaihtoehto, kun käytännössä olet jo yksinhuoltaja. Ota vastuu omasta elämästä ja ala tehdä muutoksia, jotka ovat järkeviä ja realistisia. On parempi olla onnellinen yksin kuin onneton parisuhteessa.

Jos olet yrittäjä, voisitko jotenkin siirtää työtäsi kodin ulkopuolelle, erillisiin toimitiloihin?

sanot vaan, että systeemi menee tästä lähtien näin. Jos mies hermostuu tai ei suostu, niin sitten toteat, että sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero.

miehesi kanssa. Ehkä hän sitten herää. Ja jos hänellä on jo toinen odottamassa, niin ehkä hän vain on odottanut, että sinä haluat erota. Miehet kun ovat huonoja tekemään tällaisia ratkaisuja. Jos hän haluaa jatkaa yhdessä, niin omin voimin ette ehkä kykene välillenne muodostunutta kitkaa poistamaan, vaan tarvitsette ulkopuolista kuuntelijaa. Tsempppiä sulle! Myös minä suosittelisin vaikka osa-aikaisen työn etsimistä kodin ulkopuolelta. Ehkäpä jokin koulutus ensin (koulusta löytää hyvin kavereita) ja sitten uusille urille elämässä. Tsemppiä vielä uudestaan!

Ero tuntuu vaan niin surulliselle ajatukselle. Yksin olisin varmasti siitä huolimatta, ja toisaalta, lapset kuitenkin rakastavat isäänsä ja tätä kotia.

En mitenkään pystyisi jäämään tähän taloon yksin lasten kanssa, vaan koko elämä muuttuisi täysin. En vaan tiedä mistä ihmeestä löytäisin siihen voimaa, olen muutenkin niin yksin, ja tiedän, että tarvitsisin tukea. Olen aina ollut tukena ja apuna kavereilleni, kuunnellut ja auttanut sen minkä olen pystynyt, mutta tuntuu että kaikki on vaan käyttäneet hyväkseen avuliaisuuttani, eivätkä ole muuten seuraani kaivanneet. En osaa tyrkyttää, enkä haluakaan, itseäni kenenkään seuraan, mutta kaipaisin niin kovasti kavereita, ystävää jonka kanssa jakaa iloja ja suruja, ja ihan vaan arkielämää.

Ennen mies oli tämä tuki ja turva minulle, mutta nyt tuntuu, että kaikki on kadonnut meidän väliltä. Ehkä mies tosiaan haluaa erota, mutta olettaisin hänen kyllä sanovan sen, me kuitenkin ennen puhuttiin paljon ja juteltiin kaikki asiat selviksi, nyt vaan tuntuu että kaikesta tulee tappelu, ja siksi ollaan molemmat jätetty koko puhuminen.

Mies on ilmaissut mielipiteensä hyvinkin selvästi pettämiseen ja valehteluun ylipäätään, on joutunut entisessä parisuhteessaan petetyksi ja puhunut siitä minulle, kuinka ei koskaan halua tehdä sitä minulle, on sanonut useinkin, että haluaa ennemmin erota, kuin pettää, mutta toisaalta käytös ei aina puhu tuon puolesta, ja tokihan tiedän, että pettäjät kieltää kaiken viimeiseen asti.

Toisaalta, jos haluaisi eron, uskoisin, että ilmaisisi sen jollain tapaa, jos ei suoraan pysty sanomaan.



Tunnen olevani niin umpikujassa, en tiedä haluanko erota, haluanko jatkaa..



Minulla on kyllä koulutus ja periaatteessa voisin löytää jotain töitä kodin ulkopuoleltakin, mutta tuntuu toisaalta niin hullulle lähteä etsimään muuta, kun työpaikkoja on muutenkin vähän tarjolla ja minulla on jo työ. Ainoa huono puoli tässä tosiaan on se, että tämä on kotona, ja siksi hyvin yksinäistä :(

Olen kyllä leikitellyt ajatuksella kouluttautua vähän eri alalle, tai no, sama ala, mutta eri työ..sekin vaan tuntuu niin ylivoimaiselle, onko minulla riittävästi voimavaroja, energiaa, ja osaanko edes mitään muuta.. :(

vuokraa itsellesi työtila jostain muualta ja laita lapset hoitoon. Monilla paikkakunnilla on pienyrittäjille yhteisiä tiloja, mistä voi vuokrata työhuoneen. Samalla saisit toisista yrittäjistä "päiväkahviseuraa".



Kyselehän vaikka paikkakuntasi elinkeinoneuvojalta.

Kun mies tulee kotiin, lähde samalla oven avauksella vaikkapa kävelylle. Molemmilla on oikeus harratuksiin.

Mies oli hautonut eroa 1,5 vuotta ennen kuin pamautti päätöksensä että haluaa erota. Siinä vaiheessa hänellä oli jo uusi ihastus. Olin huomannut että hän oli etäinen, paljon poissa jne.



Olin ensin aivan järkyttynyt ja shokissa, mutta sitten tajusin että näin sen oli pakko mennäkin. Olin kyllä itsekin miettinyt eroa monesti, mutta en olisi tehnyt sitä ratkaisua kuitenkaan. Nyt kuitenkin tuntuu kuin taakka olisi pudonnut sydämeltä ja että olen saanut uuden mahdollisuuden toteuttaa unelmiani ja elää sellaista elämää kuin haluan. Ei enää ahdistusta ja jatkuvaa kiukkua ja toivomista että toinen osallistuisi enemmän ja olisi muutenkin kiinnostunut perheestä ja minusta.