Lue keskustelun säännöt.
Kun oma äiti pyrkii hallitsemaan aikuisen elämää. Miten ootte asian ratkaiseet?(ov)
21.08.2010 |
Mulla on siis vaikea äitisuhde. Äitini pyrkii hallitsemaan koko perheemme elämää, arvostelee valintojamme, puuttuu lasten asioihin, ihan kaikkeen mahdolliseen.
Näinhän on ollut kyllä jo lapsuudestani asti. Äitini on ollut yksinhuoltaja jo minun ollessa alle kouluikäinen. Isosiskosta ja meistä äidin kanssa on kasvanut vahva kolmikko mutta nyt äidin puuttuminen elämäämme on alkanut vaivata mua ihan riesaksi asti...
Olen aina ollut ns. kiltti tyttö ja hoitanut kouluni, opiskeluni, työni yms. niin, ettei niistä ole ollut äidille harmia. Sekään ei kuitenkaan ole oikein koskaan riittänyt ja lisäksi olen aina saanut kuulla, miten olen "liian kiltti enkä osaa pitää puoliani". Nyt viimeisten vuosien aikana, olen alkanut kiinnittämään huomiota myös siihen, mitä minä oikeesti haluan. Se ei sitten kelpaakaan äidille, koska ilmeisesti tuo puolien pitäminen koskee kaikkia muita paitsi hänen kanssaan toimiessa. Joka ikisestä asiasta tulee riita ja sanominen. Nykyään en sitten äitini mielestä ole koskaan tyytyväinen mihinkään. Teen tällä hetkellä tutkimustyötä ja välillä sen vuoksi tulee pitkiä päiviä ja jopa stressiä. Äitini ei voi ollenkaan ymmärtää mm. tätä. Pitäisi kuulemma löysätä eikä aina yrittää olevansa paras. Ihan niinkuin tutkimustakin kannattaisi tehdä jotenkin puolivaloilla?! Nuorempana, kun minä olin pullea ja siskoni hoikka, sain kuulla miten sisko on nätti ja kaunis hoikkana ja mun pitäisi vähän laihduttaa. No nyt kun asia on toisinpäin, että sisko on pyöreä ja minä hoikka, niin mähän olen ihan liian laiha ja siskolla paljon kauniimmat pyöreät kasvot... Porkkanan kuorin väärinpäin ja mansikatkin laitan pakastimeen ilman sokeria, keitetty punajuuri kuuluu kuoria vasta kylmänä eikö kuumana niinkuin minä teen... Että tässä näitä tyhmistäkin tyhmempiä esimerkkejä arjesta, joita kuulen koko ajan. Isompia juttuja on mm. se, että äitini painostaa minua eroamaan miehestäni. Hän ei myöskään voinut koskaan hyväksyä, että me halusimme enemmän lapsia kuin kaksi. "Ylimääräiset" lapset onkin sitten tietty vahinkoja...
Tuntuu siis, että joka asiasta tulee äidin kanssa riitaa tai erimielisyyttä. Asia ei varmaan haittaisi, jos emme olisi äitini kanssa niin tiivisti tekemisissä. Hän auttaa meitä arjessa tosi paljon. On ihan itse lupautunut siihen hommaan. Lisäksi hänelle maksetaan siitä ihan kohtuullinen korvaus, muistetaan kiittää, "lahjotaan" merkkipäivinä ja autetaan taloudellisesti muutenkin silloin, kun siihen on tarvetta. Mulla on vaan jatkuvasti paha mieli siitä, että äitini mielestä teen kaiken väärin. En haluaisi myöskään olla kiittämätön paska, joten olen tätä asiaa paljon miettinyt myös peiliin katsomalla. Sieltäkin löytyy varmaan vikaa... Mutta toisaalta taas mulla on mielestäni kohta nelikymppisenä oikeus omiin valintoihin ja oman perheeni asioihin.
Jos jollakin on kokemusta samasta, niin mielelläni kuulisin miten ootte asian ratkaisseet!
Kommentit (37)
No, se oli virhe, että äitimme auttaa teitä. Se antaa mahdollisuuden puuttua tekemisiinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja edelliseen vielä jatkan, että lapsuuden perheessä meillä oli kaikki hyvin, mutta ei juuri mitään aikatauluja. Vanhempani ovat yöeläjiä. Eivät siis kulje missään juhlimassa, vaan esim. marjastavat, kalastavat ja minun äiti käy lenkillä iltamyöhällä ja saattaa laittaa pyykkejä ja puuhastella keskellä yötä.
Minäkin valvoin aikaisemmin myöhään, ja jotenkin jälkikäteen ajateltuna elämänrytmi oli ihan sekaisin. Kun löysin mieheni, hän ihmetteli kovasti tätä asiaa. Ja hänen kanssaan opin säännöllisemmän elämänrytmin ja huomasin olevani pirteämpi ja oikeasti pysyin terveenä. Minun vanhemmat ja siskoni arvostelevat miestäni tästä, että on niin pikku tarkka ja kun meille ei voi soittaa enää illalla jne. Oltiin usein jo nukkumassa, kun minun äiti tai sisko soitti. Sanoin lopulta, ettei saa soittaa enää yhdeksän jälkeen, kun ne puhelut oli yleensä sellaisia, että tarkoituksena kertoa koko viikon kuulumiset ja rupatella, ja meitä ärsytti, kun oltiin jo nukkumassa. Tästä huomattelevat koko ajan, että kun ei voi edes soittaa teille.
Kun ollaan kylässä mummollassa järjestävät ohjelmaa aina illalle, niin että me joudutaan vähän kesken kaiken poistumaan. Olen yrittänyt sanoa, että tehdään ajoissa asioita, että kun meillä lapsi menee nukkumaan ( ja tosiaan itsekin mentäis mielellään). Sitten loukkaantuneena ihmettelevät että eikö nyt edes mummolassa vois vähän joustaa, ja ollaan oikeasti jo useampi tunti joustettu, ja näen jo että lapsi ihan yli väsynyt.
Heh, ihan naurattaa. Minä olen 45 ja vasta nyt itsenäistyn vahvasta isästäni, joka tietää absoluuttisen totuuden.
olen huomannut, että minua pystyy hallitsemaan, kun minussa saa herätettyä syyllisyyden. Jotenkin luen vihasi lisäksi tekstistä myös syyllisyyttä. Ja väitän, että kun pääset irti väärästä syyllisyydestä pohjia myöten, niin äitisi ei enää ärsytä sinua.
Näin omasta kokemuksesta vain ajattelen...
Keskittyisit enemmän omaan perheeseesi kuin äitiisi ja lapsuutesi perheeseen.
Katkaise napanuorasi äitiisi ja itsenäisty hänestä, sitten kokonaisuus helpottaa, koska lapsen itsenäistyminen on luonnollista. Monelle itsenäistyminen voi tulla vasta vanhemmiten, muta pääasia että käyt ko.prosessin läpi itse. Nuo teidän välit eivät ole arvoisenne, etkä varman halua näyttää huonoa esimerkkiä lapsillenne. Sinun ja äitisi suhteessa ei ole arvostusta. Voin kuvitella kuinka äitisi "kuluttaa" teitä vaikka samaan aikaan paljon auttaakin. IKävä ristiriita. Sinä, eikä teidän perhe ole mitään velkaa äidillesi elämästä. Jos äitisi on mielestäsi hyvä mummo ja hoitaa lapsiasi siten kun sinä ja miehesi haluatte, pitäkää hänet elämässä mutta vähemmällä. Sinä ja miehesi olette perheenne aikuiset jotka päättävät, ei äitisi!
Ja sillä miten päin kuorit kotonsi porkkanat tai ylipäätään missä päin hyvänsä punajuuret tai muut soppa-aineksiet, ei ole mitään merkitystä. Tuommoisista asioista ei saisi toiselle nalkuttaa, jos ei ole muuta sanottavaa. Äitisi ei ole sivistynyt ja takertuu nyt teihin omiin lapsiinsa vanhetessaan, vedä raja ennen kuin menee huonommaksi.
Tuttua tekstiä,anoppini toimii noin mutta meidän perhe on muutamien syiden (esim. asuminen hiukan kauempana) takia hiukan etäämmällä. Miehen toiset sisarukset kärsivät kaiketi tästä ongelmasta, tosin saavat aivan valtavasti apua mummolta. Olen tästä hiukan katkera, mutta toisaalta kun tietää, mitä kaikkea muuta paketti sisältää, niin olen tyytyväinen omaan tilanteeseemme. Mummo tietää siis kaiken (terveysasiat, raha-asiat, parisuhdeasiat, menemiset ja tulemiset), puuttuu lasten kasvatukseen ja tilittää ongelmista esim. minulle. Mummon seinäkalenterissa oli miniän neuvola-ajatkin (että jos unohtaa niin ainakin anoppi muistaa :)
Narsistiseen käytökseen olen minäkin päätynyt, en ehkä narsismiin sinänsä. Toisaalta mummo saaattaa olla varsinainen drama queen, järjestää kummallisia kohtauksia, jos häntä ei oikealla tavalla huomioida. Olen usein huomannut miettineeni, että hän ehkä kokee olevansa se suvun prinsessa, jota kukaan ei huomaa/huomioi. Valtavalla puuttumisella hakee huomiota ja rakkautta itselleen, saamatta sitä.
Luonnehdintoja narsistisesta käyttäytymisestä olisi kiva kuulla tällaisissa ihmissuhteissa- asia on mietityttänyt minua jonkin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso selaili tyynen rauhallisesti lehteä kun tein anopille erittäin selväksi ettei hänellä ole mitään oikeutta haukkua, arvostella tai lytätä lastaan eli puolisoani. Myöhemmin totesi että nykyään hän jopa voi olla äitinsä kanssa tekemisissä, anoppi pitää visusti huolen siitä ettei anna minulle aihetta nöyryyttää häntä.
Hei
Kiitos hyvästä avauksestasi.
Minulla vähän samanlaisia juttuja vanhempieni kanssa, mutta ei kyllä noin pitkälle meneviä. Joudun myös muistuttamaan, että olen yli 40-vuotias jne.
Huomaan omasta kokemukstani, että se mikä ärsyttää, on omat tunteeni vanhempiani kohtaan. Yritän vähän selittää. Joku tuossa aiemmin jo puhuikin syyllisyydestä ja luulen, että siinä on avain.
Mikä on se tunne, joka meissä herää, kun emme teekään vanhempien tahdon mukaisesti? Tai kun meille sanotaan, että valintamme ovat vääriä?
Voisiko olla kyse siitä, että meissä herää ahdistus siitä, että äidille/isälle/siskolle tulee paha mieli. Ja että meidän on tavallaan pakko aiheuttaa heille sitä pahaa mieltä, jotta voimme elää niin kuin itse haluamme.
MUTTA, onko meillä vastuuta toisen ihmisen tunteista? Ei. Meidät on kyllä saatettu opettaa siihen, että "äidille tulee paha mieli, jos et ole kiltisti" tms. Vanhempamme ei myöskään suhtaudu meihin kuten muihin aikuisiin, vaan edelleen kuten lapseen. Miksi näin on? Tämä kuulostaa hassulle, mutta niin kauan kuin emme uskalla irrottautua, meitä tullaan kohtelemaan kuin lapsi, KOSKA koemme edelleen olevamme vastuussa kaikesta vanhemmillemme. Koemme ehkä jopa, että olemme vastuussa heidän onnellisuudestaan (!).
On kuitenkin niin, että meidän pitää vain kestää se, että toiselle tulee paha mieli. Miksi se on meille niin vaikeaa, sitä en tiedä. Mutta jonkin tunteen se meissä herättää. Ehkä ajatus rangaistuksesta, jonka saamme jossain muodossa, esim. jonkinlaisena hylkäämisenä tms.
Uskon, että tällaisten kysymysten pohtiminen voisi viedä eteenpäin.
Joku tehtävä siinä meille kuitenkin on, että joudumme tämän eteen. Joku kysymys omanarvontunteesta, irtipäästämisestä, häpeästä tms.
Mielestäni on jossain määrin "turhaa" pohtia, missä kohtaa joku sen rajan ylittää (mitä vanhempamme saavat sanoa tms.), vaan tärkeämpää miettiä niitä syyllisyydentunteita, joita meissä herää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja perheeni olemme tehneet näin. Kyläilyjä puolin toisin muutaman tunnin mittaisia silloin tällöin. En soittele äidilleni kuin harvoin, silloinkin kyselen hänen asioitaan. En kerro omistamme. En siis raportoi kaikkea jolloin hän ei pysty asioihin puuttumaankaan. Nuo vierailut sujuvat hyvin. Toisaalta meillä ei ole lainkaan hoitoapua. Mutta olemme sen hyväksyneet ja olemme mieheni kanssa vahva tiimi.
Toisaalta sitten veljeni raportoi kaiken äidilleen ja äitini päsmäröi hänen ja vaimonsa elämässä päivittäin...
Isäni on aivan kauhean säästäväinen ja opin jonkunlaiseen kurjuuteen lapsuudessani. Kun sitten muutin toisaalle opiskelemaan, päätin, että minä itse päätän, mikä on sopivan hintaista minulle ja mikä ei. Tunsin kauan syyllisyyttä, mutta se hälveni vähitellen. Oivalsin, ettei rahankäyttöni millään tavalla kuulu isälleni eikä minun tarvitse hakea hyväksyntää säästäväisyydelläni. Koville se kyllä otti, sen muistan. Mutta päätös ja toiminta on auttanut myöhemmin elämässä kovastikin, muissa ihmissuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä anna sen puuttua. Älä anna sen tyrannisoida enää.
Ehkä siis ainakin yksi neuvo; lastenhoito on järjestettävä jotenkin toisin ja se muu apu. Älä anna sen enää tehdä noin! Mummo mummon rooliin, niin että hän tulee teillekin tullessaan vain _kylään_ ja käyttäytyköön siis sen mukaisesti. Teidän perhe, teidän tavat, teidän valinnat.
Ja siis painostaa teitä eroamaan? Vaikka itse olet tyytyväinen, etkä erosta siis itse puhu? Kuule, miksi ihmeessä alkuunkaan kuuntelet tuollaista? Ohjaa mummo vaikka surutta samantien pihalle, jos vielä puhuu tuollaisia! Miltä se mahtaa miehestäsikin tuntua, ja lapsistanne! Mä en sietäisi päivääkään tuollaista, ja sen myös erittäin selvästi sanoisin -ihan kenelle vaan joka yrittäisi käyttäytyä noin, yrittäisi tyrannisoida. Kyllä toisia ihmisiä pitää kunnioittaa! Tuo käytös ei minkään lastenhoitoavunkaan varjolla ole mielestäni oikein.
Tuo että itse oikein tarjoutuu "auttamaan" on vain tapa hallita sinua. Eli kun on korvaamaton on tavallaan ostanut oikeuden arvostella sinua.
Ja kun on mukana arjessasi, on aina mistä naputtaa, koska myös on perillä asioistanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo että itse oikein tarjoutuu "auttamaan" on vain tapa hallita sinua. Eli kun on korvaamaton on tavallaan ostanut oikeuden arvostella sinua. Ja kun on mukana arjessasi, on aina mistä naputtaa, koska myös on perillä asioistanne.
Ja juuri tuo mua onkin hämännyt... Äiti itse tarjoutuu auttamaan mutta silti samalla käyttytyy jotenkin marttyyrimaisesti. Koko touhusta paistaa välillä läpi se, että hän ei tee sitä ihan täydestä sydämestään. Eli kai se sitten on just tota, että pystyy noin hallitsemaan mein elämää
:(. Ei vaan ole itselle tullut ennen mieleen.
Pitää varmaan tälle kyllä tehdä loppu, koska tämä oikeesti vaikuttaa meidän elämään ja varsinkin mun mielialaan tosi paljon. Lapsetkin kärsii, koska äitini harrastaa myös mun mustamaalaamista typerimmistäkin asioista niille tyyliin: "Syödään salaa nää herkut ja laitetaan puuron päälle paljon sokeria ilman, että äiti näkee, koska se ei tykkää ja kuitenkin aina suuttuu ihan hirveesti, jos sattuu kuulemaan/näkemään"...
Jossain vaiheessa oon myös miettinyt, että ehkä äitini on sairastunut dementiaan tms., kun käyttäytyy niin arveluttavasti. Mut ehkä se sitten vaan on ihan tosi ilkee ja hallitseva persoona. Kurja vaan ajatella niin omasta äidistään :(!
Ja muuten mun mies on maailman paras deletoimaan kaikki ikävät asiat mielestään, joten häntä tää ei haittaa. Ei ole koskaan suuttunut anopilleen, vaikka aihetta olis ollut kyllä vaikka kuinka paljon/usein.
Kiitos vastauksista!
Mun äiti pyrki hallitsemaan liikaa sekä piti liikaa yhteyttä (aina piti olla aikaa kuunnella hänen neuvojaan/huoliaan/itkuaan).
Suosittelen samaa kuin muutkin. Lastenhoitoapu ja mahdollinen kodinhoitoapu muualta, ja äitisi normaalille mummon paikalle. Vaadi häneltä samaa käytöstä kuin muiltakin kotisi vierailta. Ei toisille saa/voi mennä ehdottamaan avioeroa. Tee äidillesi selväksi, että yleiset käytössäännöt koskevat myös häntä.
Suosittelen lukemaan narsismista. Ei sillä, että epäilisin äitisi olevan narsisti, vaan sillä, että narsismia koskevissa kirjoituksissa on paljon asiaa liittyen ihmisiin, jotka pyrkivät liiaksi hallitsemaan toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovat samanlaisia, edelleen pyrkivät hallitsemaan minun ja perheeni valintoja vaikka olen yli 30-vuotias, naimisissa ja lapsiakin on. Vanhempieni luota olen muuttanut pois parikymppisenä ja siitä alkaen elättänyt itseni, silti vain yrittävät kontrolloida tekemisiäni. Muutama vuosi sitten tein päätöksen, en hermostu enää kun aloittavat jankkaamisen jostakin asiasta. Kuuntelen mielipiteen ja vaihdan aihetta. Jos vielä jatkavat jankkaamista, teen rauhallisella äänensävyllä selväksi etten aio keskustella siitä enempää. Ja jos tämä ei vanhemmilleni sovi, voivat he poistua tai itse lähdemme. Olen huomannut että kun en itse ala inttämään vaan totean kerran nuo yllämainitsemani asiat, loppuu jankuttaminen yleensä siihen. Kerran olen pyytänyt vanhempiani poistumaan kotoani ja kerran olen itse lähtenyt pois. Kaikkiin tämä keino ei tietenkään tepsi.
Tietysti otan neuvot vastaan jos on sellainen asia, ettei itsellä on tietoa ja toinen vanhemmistani osaa asiasta kaiken. Mutta jos aletaan jankuttamaan asiasta josta heillä ei mitään tietoa, esim. isäni joka ei koskaan ole lastenhoitoon osallistunut, alkoi kommentoimaan vauvanvaunuostoksia (häneltä olisi pitänyt kysyä minkä merkkiset saadaan ostaa). Se meni jo turhan paksuksi.
että minäkin olen sitä mieltä että hommaatte lastenhoitoapua jostain muualta ja vähennätte joksikin aikaa tapaamisia.
"Lapsetkin kärsii, koska äitini harrastaa myös mun mustamaalaamista typerimmistäkin asioista niille tyyliin: "Syödään salaa nää herkut ja laitetaan puuron päälle paljon sokeria ilman, että äiti näkee, koska se ei tykkää ja kuitenkin aina suuttuu ihan hirveesti, jos sattuu kuulemaan/näkemään"...!
Ikävää
Sinuna ottaisin ystävällisen, mutta jämäkän asenteen ja kertoisin hänelle tunteistani. Että sinusta tuntuu, että hän usein arvostelee sinua (kerrot konkreettiset esimerkit, niin kuin tässäkin, joten tunteillasi on fakta-pohja) ja että hän pyrkii hallitsemaan sinua ja perhettäsi. Kerro, että haluat tämän loppuvan, koska aikuisena elätte juuri sellaista elämää kuin haluatte. Itse sanoisin suoraan, että jos tämä ei onnistu, tulemme ottamaan etäisyyttä. Kerro konkreettisesti myös, missä haluat hänen muuttavan toimintaansa.
Ja minustakin olisi hyvä, ettette ottaisi niin paljon apua vastaan äidiltäsi.
Haluan rohkaista sinua puhumaan!! Sillä voi päästä tosi pitkälle! Mutta varaudu kaikkiin mahdolloisiin reaktioihin, ja muista, että sinä et ole vastuussa äitisi tunteista! Sinä olet vastuussa omasta osastasi ja perheenne elämästä, et hänen tunteistaan. Hän itse on niistä vastuussa.
Toi on aivan törkeetä, miten hän mustamaalaa sinua lastesi kuullen! Jos kuulisin sellaista, niin puuttuisin siihen saman tien, vaikka lasten kuullen, ja sanoisin, että lopeta. Että sinä et täällä määrää, vaan kasvatusvastuu on meillä, johon sinä et voi puuttua muuttamalla "sääntöjä".
En ymmärrä sitä, miksi ei koskaan voi olla sovussa perheensä kanssa, vaikka käydä kirpputorilla.
Ei vain onnistu.
Alkaa välitön jankkaus perheeni tilasta , parisuhteestani.
Vieläkö joku mummo haluaa tietää.miksi heidän kanssaan ollaan tekemisissä niin harvoin!
Siksi että aloitetaan jankkaamalla jankkaus.jostain asiasta.
Ei sellaista kukaan normaali ihminen kuuntele jos ei ihmisellä ole mitää. muuta kerrottavaa.
On turha naukua kylään tai valittaa vanhuuttaan jos itse on piru merrassa.
Minulla on saman tyylinen tilanne. Minun sisko ja äiti ovat yli huolehtivaisia, ja minulla on tunne, että haluavat minulle hyvää. Ovat auttaneet minua kumpikin vaikeissa elämäntilainteissa ja samoin minä heitä. Haluaisin olla heidän kanssaan läheinen ja jakaa asioita, mutta heidän käytös aiheuttaa sen, etten voi tehdä niin.
En pidä kumpaakaan pahana ihmisenä, mutta aivan liian varovaisina ja hysteerisinä kaikkeen muutokseen. Varsinkin siskoni yrittää puuttua jokaisen valintaani ja muutokseen elämässäni. Ja on yleensä isoissa asioissa eri mieltä kanssani, ja yrittää painostaa "muka niin etten huomaa" minua valitsemaan toisin. Muun muassa päätin vaihtaa yliopistoa, kun löysin elämäni miehen toisesta kaupungista ja olin ollut todella tyytymätön kouluuni. Siskoni yritti painostaa minua vaan jatkamaan vanhassa koulussa ja maalasi koko ajan piruja seinälle, ettei suunnitelmani onnistu. Pääsin kuitenkin sisään uuteen kouluun ja valmistuin hyvillä papereilla ja miehenkin kanssa ollaan yhdessä edelleen.
Kun ilmoitin, että olen raskaana olisi siitäkin pitänyt hänen mukaansa varotella etukäteen. Itki uutista aivan hysteerisenä, ja selitti jälkikäteen että oli vaan niin huolissaan. Meillä tuli mieheni kanssa vaikea kausi, sillä meillä tuli tiukkaa taloudellisesti ja oli liikaa stressiä töiden kanssa. Kun kerroin huolistani siskolleni ja äidilleni, kääntyi se minua vastaan sitten lopulta. Nyt kumpikin ovat mieheni seurassa vaisuja ja rivienvälistä tulee koko ajan ohjeita miten nimenomaan mieheni olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä toisin.
Vaikeuksien jälkeen löydettiin toisemme aidosti uudestaan. Tehtiin isoja elämän muutoksia, hyvin perustein, mutta ne tuntuivat olevan siskolleni ja äidilleni liikaa. Ovat koko ajan vaisuja eivätkä ole kuulevinaan, kun kerron miten helpompi nyt olla. Päätettiin pitää sapattivuosi ulkomailla, ja sehän sitten olikin viimeinen tikki. Meillä tosi hyvät ja huolellise suunnitelmat. He suhtautuvat asiaan torjumalla sen kokonaan. Minulle tosi raskasta, että pian oikeasti muutetaan, ja he eivät tiedä juuri mitään, kun en voi asiosta heille kertoa. Siskoni syytti minua siitä etten kerro, mutta hän itse ei ota vastaan ollenkaan mitä yritän sanoa. Hermostuu ja menee vastarintaan, ja alkaa luetella miksi ei itse ikinä tekisi noin.
Koen hyvin raskaana, ettei minulla tunnu olevan oikeutta päättää omista asioistani ja omasta elämästäni. Äitini tuo aina voimakkaasti esiin mikä hänestä hyvää ja arvokasta elämää, mutta unohtaa kuunnella mikä minun mielestäni. Samoin siskoni kertoo esimerkkejä kavereidensa elämästä, ja niitä minulle ohjeina, vaikka kyse aivan eri ihmisistä. Tunnen että sivuuttavat aina sen minkä yritän aidosti sanoa ja kertoa.