Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Selviäisittekö te tällaisesta lapsuudesta
05.08.2010 |
täysijärkisinä ja onnellisina? Kyse siis omastani. Ongelmat: isä juopottelee joka viikonloppu koko sen ajan kun asutte kotona, kännipäissään huutaa ja riitelee äidin kanssa öisin ja viskelee lautasia, sekä toisinaan lukittautuu vessaan uhkailemaan itsarilla. Ei kuitenkaan lyö ketään. Itse menette paikalle varmistamaan, ettei isä tosiaan tapa äitiä tai itseään. Isä saa raivareita liki päivittäin myös selvinpäin, mutta myös pyytää useimmiten raivareitaan anteeksi.
Alatte kymmenvuotiaina saada muistikuvia seks. hyväksikäytöstä, ja kun mainitsette tästä äidillenne, hän sanoo vain ettei mitään ole tapahtunut. Hän ei kuitenkaan vie teitä minnekään juttelemaan, joten mietitte asiaa itseksenne lopun nuoruuden. Mitään ei välttämättä ole tapahtunut, eikä varsinaisia todisteita asiasta ole.
Koulussa teitä kiusataan ja teillä on siellä vain yksi kaveri ikävuosina 10- 18. Tämä johtunee siitä että olette vaan aika omituinen ja todella ujo vailla mitään sosiaalisia taitoja.
Harrastuksia teillä ei ole, koska ette uskalla mennä niihin sosiaalisten tilanteiden pelkojen takia, joten olette aina vain joko kotona tai koulussa tai yhden kaverinne kanssa.
Ajattelin vaan, että olisiko minun pitänyt kyetä jotenkin järkeilemään itseni tasapainoiseksi aikuiseksi eikä tämmöiseksi pahasti mt- ongelmaiseksi? Koska vanhemmat ei ikinä tajunneet, että mulla mitään ongelmia on, eivätkä myöskään tienneet, että nuo riidat ja kännäys mitenkään haittaisivat minua, joten tekivät lienee parhaansa. Että olenko vain luonteeltani heikko, niin kuin jotkut sanovat.
Kommentit (23)
aika monen sanovan, että tuli totaalinen seinä vastaan ja umpikuja ja oli ihan pakko ruveta käsittelemään asioita. Ne muistot on niin tuskallisia, että niitä välttelee viimeiseen asti. Rupesin ottamaan selvää mielenterveyshäiriöistä ihan teorian tasolla, lisäksi törmäsin netissä vertaistukeen, joka oli ihan korvaamattoman tärkeää. Ts. vastaavan kokeneen kirjoituksia. Tässä vaiheessa olin jo periaatteessa siirtynyt toivottomien mappiin, eli mt-toimistossa kävin juttelemassa psykiatrisen sh:n kanssa lähinnä säilytyksessä. Siitä oli kyllä sitten sinänsä apua kun rupesin oikeasti työstämään asioita, vaikka se työstäminen ei tapahtunutkaan sh:n kanssa tai aloitteesta tai avulla. Oli kuitenkin joku jonka kanssa kelata asioita ja iloita edistyksestä.
Pari vuotta sitä prosessin intensiivisintä vaihetta kesti ja se oli ihan hurjan raskasta kyllä. Enkä usko että olisin edes selvinnyt siitä jollen olisi ottanut asioista selvää ihan koko ajan ja uskonut siihen mitä tein. Se usko oli kyllä koko ajan koetuksella mutta onneksi en lannistunut. Nyt alan jo olla työkykyinen, ekaa kertaa elämässä :). Tuo seksuaalisuuden puoli on vielä käsittelmättä, mutta tärkeintä nyt että selviän viimein näistä elämän perusjutuista kuten olemisesta ja työnteosta. Jo se on mahtavaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On olemassa ammattiauttajia. Kyllä se alkaa omaa syytä olemaan, jos jää onnettomaan lapsuuteen rypemään kymmeniksi vuosiksi.
Että mars vaan ammattiauttajalle ja asia on suit sait selvä. Pahiten traumatisoituneilla voi esim. olla niin hankala fobia kiintymyssuhdetta kohtaan (joka terapiasuhdekin on), että jo sen yli pääseminen on työn ja tuskan takana. Omasta kokemuksesta sanoisin, että asiantuntevan ja toimivan avun saaminen ei todellakaan ole itsestään selvää. Vasta viime vuosina on ruvettu kehittelemään sellaisia terapiamuotoja jotka oikeasti puree vaikkapa rajatiloihin. Ja diagnosointimenetelmät mt-toimistoissa välillä suorastaan puistattaa. Suoraan sanottuna puoskarointia. Asiakas tulee, täyttää lomakkeeseen kyllä/ei-väittämiä ja niistä sitten lasketaan diagnoosi ynnäämällä pisteet ja eikun lääkitys päälle. Tekis mieli itkeä.
Alue: Aihe vapaa
On olemassa ammattiauttajia. Kyllä se alkaa omaa syytä olemaan, jos jää onnettomaan lapsuuteen rypemään kymmeniksi vuosiksi.