Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Selviäisittekö te tällaisesta lapsuudesta
05.08.2010 |
täysijärkisinä ja onnellisina? Kyse siis omastani. Ongelmat: isä juopottelee joka viikonloppu koko sen ajan kun asutte kotona, kännipäissään huutaa ja riitelee äidin kanssa öisin ja viskelee lautasia, sekä toisinaan lukittautuu vessaan uhkailemaan itsarilla. Ei kuitenkaan lyö ketään. Itse menette paikalle varmistamaan, ettei isä tosiaan tapa äitiä tai itseään. Isä saa raivareita liki päivittäin myös selvinpäin, mutta myös pyytää useimmiten raivareitaan anteeksi.
Alatte kymmenvuotiaina saada muistikuvia seks. hyväksikäytöstä, ja kun mainitsette tästä äidillenne, hän sanoo vain ettei mitään ole tapahtunut. Hän ei kuitenkaan vie teitä minnekään juttelemaan, joten mietitte asiaa itseksenne lopun nuoruuden. Mitään ei välttämättä ole tapahtunut, eikä varsinaisia todisteita asiasta ole.
Koulussa teitä kiusataan ja teillä on siellä vain yksi kaveri ikävuosina 10- 18. Tämä johtunee siitä että olette vaan aika omituinen ja todella ujo vailla mitään sosiaalisia taitoja.
Harrastuksia teillä ei ole, koska ette uskalla mennä niihin sosiaalisten tilanteiden pelkojen takia, joten olette aina vain joko kotona tai koulussa tai yhden kaverinne kanssa.
Ajattelin vaan, että olisiko minun pitänyt kyetä jotenkin järkeilemään itseni tasapainoiseksi aikuiseksi eikä tämmöiseksi pahasti mt- ongelmaiseksi? Koska vanhemmat ei ikinä tajunneet, että mulla mitään ongelmia on, eivätkä myöskään tienneet, että nuo riidat ja kännäys mitenkään haittaisivat minua, joten tekivät lienee parhaansa. Että olenko vain luonteeltani heikko, niin kuin jotkut sanovat.
Kommentit (23)
Älä kuuntele tollasia luonteen heikkoudesta puhujia. Tarvisit jonkun mannerheimin ristin siitä ansiosta että olet selvinnyt. Ja ne luonteen heikkoudesta puhuvat on eläneet suhun verrattuna varsinaisen vellihousuelämän. Tai ovat itse niin vaurioituneita, että saavat hepulin pienimmästäkin "heikkouden" ilmauksesta toisessa ihmisessä. Lyönpä vetoa, että jälkimmäinen sakki ryntää seuraavaksi tähän ketjuun haukkumaan sua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en kokenut koskaan vanhempien tai muidenkaan alkoholismia, enkä myöskään hyväksikäyttöä.
Sen sijaan koin, että minusta ei kukaan oikeasti ja aidosti välitä.
Siksi ajauduin aikuisiällä epätoivoisiin ihmissuhteisiin, takerruin vääriin ihmisiin ja sallin heidänkin kohdella minua miten haluavat, koska enhän minä ole minkään arvoinen. En siis saanut lapsena kokea arvostusta omana itsenäni.
En halua myöskään hakea sitä arvostusta väärin keinoin, enkä tunne siihen mitään tarvetta.
Olen luonteeltani kiltti ja teenkin töitä hoitoalalla, jotta voisin auttaa muita.
-selvisin 8v koulukiusaamisesta(haukkumisesta,fyysistä satuttamista yms)
-isäpuolen puolelta koin seksuaalista ahdistelua 8vuoden ajan,ehdotuksia,kosketuksia,yrityksiä(sain tapeltua vastaan)
-kukaan ei välittänyt/rakastanut
kukaan meillä ei juonut yhtään alkoa mutta toi oli mun elämää.
no turha sitä murehtia, pilaisin sillä vain koko elämäni. se on osa minua,mutta miksi sen pitäisi määrätä/hallita/pilata koko elämä? ei tarvitse mennyt on mennyttä,nyt on nyt, ja huomenna on tulevaisuus johon itse voi vaikuttaa :)
esittämäsi perhetilanne on vain pintaa. Tarkoitan, että nuo asiat eivät selitä ongelmiasi. Ongelmasi juontuvat jostain muualta: siitä, että sinut hylättiin, jouduit olemaan näkymätön lapsi, sinulle ei annettu sitä, mitä tarvitsit, sinua ei kuunneltu. Henkinen väkivalta on se, mikä tuottaa ongelmia, ei ulkoiset tekijät.
Jos joku väittää, että olet vain heikko, niin hän ei tiedä kokonaisuutta. Kuten emme mekään.
niin ettei jotain jälkiä jäisi.
Olet selviytyjä, kun uskallat kohdata menneisyytesi ja selvittää sen. Monen samanlaisen lapsuuden viettäneet on viina ja lääkkeet vieneet muassaan. Mennyttä et voi muuttaa, mutta anteeksianto ja itsesi hyväksyminen on se minkä voit tehdä. Töitä se kyllä vaatii ja ammattilaisen apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joku väittää, että olet vain heikko, niin hän ei tiedä kokonaisuutta. Kuten emme mekään.
Ihmisellä voi olla kamalissakin olosuhteissa suojaavia tekijöitä ja taas vastaavasti ei-niin kamalissa olosuhteissa voi tulla isojakin traumoja, jos ei ole ketään jonka kanssa käsitellä asioita ja opetella tunteiden hallintaa. Tunteiden käsittely on avainasemassa, ei se mitä faktisesti tapahtuu.
tiedän että kuulostan monista (jos jaksavat lukea) hirveältä ruikuttajalta, mutta eipä sille minkään voi. Olen käynyt terapiassa ja saanut valittaa ihan tarpeeksi, joten tämä ei ole mikään purkautumiskanava, minua vain kiinnostaa se, kun joillakin on vaikka miten kauhea lapsuus niin silti he vaikuttavat aikuisina niin järkeviltä ja tasapainoisilta.
Sen sijaan koin, että minusta ei kukaan oikeasti ja aidosti välitä.Siksi ajauduin aikuisiällä epätoivoisiin ihmissuhteisiin, takerruin vääriin ihmisiin ja sallin heidänkin kohdella minua miten haluavat, koska enhän minä ole minkään arvoinen. En siis saanut lapsena kokea arvostusta omana itsenäni.
Mulla on sama tunne, esim. äitini oli absolutisti ja jopa sosiaalityöntekijä, mutta muistan aina hakeneeni toisten äideistä sitä äitihahmoa ja tälle ystävällenikin oli jotenkin selvää, että hänen äitinsä välittää paljon enemmän kuin minun äitini vaikutti välittävän. Samanlaiset kokemukset myös näistä myöhemmistä ihmissuhteista, viimeisin eksä oli jonkinsortin alkoholisti.
Jos nyt tällä aikuisen järjellä joutuisi samaan ympäristöön elämään niin osaisi toki tehdä kaikenlaista, kuten mennä vaikka koulun terkkarille puhumaan, mutta eihän sitä silloin kehdannut kellekään mitään kertoa.
Tuntuu, että jos olisi ollut vaikka edes yksi ihminen, jolle olisi voinut puhua, niin se olisi auttanut jo paljon. Ja minäkin kyllä pärjäsin ulkoisesti ihan hyvin parikymppiseksi, enkä halunnut miettiä mitään lapsuutta ja menneisyyttä, kunnes menin psykoosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että jos olisi ollut vaikka edes yksi ihminen, jolle olisi voinut puhua, niin se olisi auttanut jo paljon.
äitin oli alkoholisti, joka hakkasi meitä mielinmäärin.. Huusi ja mekasti... hakkasi tuoleilla ja millä milloinkin.
Isä yritti itsemurhaa, ei kuitenkaan kuollut, kun soitettiin apua
Isän veli kouri minua kun tilaisuus tuli, puristeli rinnoista ja ihasteli niitä ääneen. Kukaan ei asiaa uskonut
Koulussa olin kiusattu, olin se mätä säkki jota kaikki halveksivat ja uittivat päätä vessanpöntössä jne.
16v tapasin mieheni... Hän varmaankin pelasti minut. Siitä olen ikuisesti hänelle kiitollinen
tietyistä asioista olen kakera.
mutta muuten minulla on oma onnellinen olo. Mies, lapset ja paljon ystäviä... Vielä 6 vuotta sitten oli kiakki toisin. Paikkakunnan muutos teki minulle todella hyvää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus
sellasta naminami-psykologiaa joka on yhtä tyhjän kanssa todella traumatisoituneille ihmisille. Toki varmaan ihan jees ja asiaa vähemmän kärsineille.
vastaavantyyppisen lapsuuden.
Mun vinkki on että koetat alkaa katsoa eteenpäin. Yritä tehdä sopu menneen kanssa. On asioita joita et voi muuttaa, mutta on paljon asioita mihin voit vaikuttaa, kuten esimerkiksi oma suhtautumisesi.
Ei pidä jäädä tuleen makaamaan, noin niinkuin kliseisesti sanottuna.
En mä ainakaan selvinnyt omasta lapsuudesta alkoholistiperheessä koulukiusattuna, poikaystävän hakkaamana vailla vaurioita, mielenterveysongelmia on... mutta olen yrittänyt elää elämääni kaikesta menneestä huolimatta. Vaikka mennyt välillä kummittelee, niin yritän jatkaa ja en anna menneen pilata kaikkea.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuurikurja lapsuus. Alkoholismia, vanhemmista huolehtimista, epäkypsiä persoonallisuuksia, itsemurhayrityksiä, jne.
Olen ilman mt taustaa, onnellinen ja tasapainoinen ihminen, jolla hyvä perhe ja työ.
Luulen, että rakkaus on se juttu. Kun saa rakkautta ja voi sitä harjoitella antamaan, on se mikä pitää pään kasassa kurjemmissakin puitteissa. 4
en tiedä mikä on se juttu, että jotkut selviävät paljon pahemmistakin kokemuksista täyspäisinä ja itse ei. Ehkä se oli juuri se, ettei ollut ketään kelle puhua ja myöhemmin ei voinut sitä rakkautta muiltakaan saada niiden olemattomien sosiaalisten taitojen takia (muistan esim. puhuneeni pojalle ekan kerran lukiossa ja se kesti pari minuuttia). Nyt taas kun on vaikka ketä ammattilaista kelle puhua, ja voin kertoa lapsuudestani kelle tahansa (mitä en tietty tee) niin se puhuminen ei oikein tunnu miltään.
Ymmärrän kyllä nykyään miksi vanhempani toimivat niin kuin toimivat jne, mutta luultavasti lopullisesti lakkaan miettimästä noita juttuja vasta sitten jos minusta tulee onnellinen. En nytkään siis miettimällä mieti niitä vaan välillä vaan vituttaa, että millaisia puusilmiä ne vanhemmat on olleet.
Nyt taas kun on vaikka ketä ammattilaista kelle puhua, ja voin kertoa lapsuudestani kelle tahansa (mitä en tietty tee) niin se puhuminen ei oikein tunnu miltään.
yhteys omaan tunne-elämään on niin katki ettei kerta kaikkiaan pääse käsiksi niihin asioihin jotka kaipais käsittelyä. Minäkin ravasin terapiassa muka terapoitavana, tosiasiassa pyöriin vaan niitten traumojen pinnalla enkä päässyt mihinkään. Sitten kun lopulta rupesin pääsemään käsiksi, se sattuikin sitten niin helvetisti että luulin joka kerta tulevani hulluksi, kun trauma nousi pintaan. Minulla myös sama kokemus lapsuudesta ettei ollut KETÄÄN jolle puhua. Mulla ei ollut edes päässä käsitettä toiselle ihmiselle asioista puhuminen, koska meillä ei puhuttu koskaan mistään eikä ollut ketään jolta olisin mallin saanut.
yhteys omaan tunne-elämään on niin katki ettei kerta kaikkiaan pääse käsiksi niihin asioihin jotka kaipais käsittelyä. Minäkin ravasin terapiassa muka terapoitavana, tosiasiassa pyöriin vaan niitten traumojen pinnalla enkä päässyt mihinkään. Sitten kun lopulta rupesin pääsemään käsiksi, se sattuikin sitten niin helvetisti että luulin joka kerta tulevani hulluksi, kun trauma nousi pintaan. Minulla myös sama kokemus lapsuudesta ettei ollut KETÄÄN jolle puhua. Mulla ei ollut edes päässä käsitettä toiselle ihmiselle asioista puhuminen, koska meillä ei puhuttu koskaan mistään eikä ollut ketään jolta olisin mallin saanut.
itse ajattelin jossain vaiheessa, että kai minä sitten olen päässyt niistä yli, kun ei ne asiat tunnu miltään, mutta silti näen melko usein painajaisia ja tosiaan ne mielikuvat kuitenkin pyörii päässä joka päivä. Ja sitten juuri tulee se kuva, että haluan valittaa ja rypeä itsesäälissä, vaikka mulle noista asioista puhuminen on sama kuin puhuisi kauppalistasta, jos sattuu miettimään kauppalistaa koko ajan.
Mä muistan, että se isän juominen oli ihan kamalan hävettävää ja halusin peitellä sitä, samoin nuo hyväksikäyttömielikuvat halusin vain tunkea jonnekin syvälle ja unohtaa, ja muutenkin halusin pitää yllä sitä kuvaa, että perhe oli onnellinen ja normaali. Äidille tosiaan noista joskus kerroin, mutta koska se ei mitenkään tarttunut niihin tai ollut kiinnostunut niin eipä se paljoa auttanut.
itse ajattelin jossain vaiheessa, että kai minä sitten olen päässyt niistä yli, kun ei ne asiat tunnu miltään,
toivoin, yritin elää, mutta en vaan voinut jättää asioita taakseni koska ne ei suostuneet jäämään! Minäkin luulen että mulla on takana jonkinlainen seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Osa ihmisistä tunkee asian pois tietoisuudestaan ja muistaa vasta keski-iässä tms. Ehkä tämä on se asia mikä yhdistää tässä kohdin, eli selviämisen ja ei selviämisen rajalla. Ja nimenomaan niin, että molemmilla seksuaalinen hyväksikäyttö on vain epämääräistä epäilyä ja muistot täysin käsittelemättä.
toivoin, yritin elää, mutta en vaan voinut jättää asioita taakseni koska ne ei suostuneet jäämään! Minäkin luulen että mulla on takana jonkinlainen seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Osa ihmisistä tunkee asian pois tietoisuudestaan ja muistaa vasta keski-iässä tms. Ehkä tämä on se asia mikä yhdistää tässä kohdin, eli selviämisen ja ei selviämisen rajalla. Ja nimenomaan niin, että molemmilla seksuaalinen hyväksikäyttö on vain epämääräistä epäilyä ja muistot täysin käsittelemättä.
pystyit käsittelemään niitä muita asioita? Itsestä tuntuu, että nuo muut ikävät jutut olisi kuitenkin selvitettävissä, vaikka ne alkaisikin tuntua joltain, tuosta hyväksikäytön muistoista taas näen painajaisia ja niiden unien jälkeen on aina kamala olo seuraavana päivänä. Koska näiden mt- ongelmien takia on ongelmia ihan arkipäivässä ja mulla on pakko- oireita, niin jotenkin olen aina yrittänyt päästä niistä eroon, enkä kauheasti ole yrittänyt saada lapsuuttani "tuntumaan joltain", vaikka olenkin aina kertoillut noista asioista ammattiauttajille.
Alue: Aihe vapaa
mutta minä selviän mistä vaan ja aina jaloilleni tipahdan korkealtakin.