Miksi sanoilla on suvut?

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta. Suomessakin on varmaan monien vieraskielisten mielestä paljon "turhaa".

Sen sijaan en usko tuohon, että redundanssi vähenisi kielen ikääntymisen myötä. Esim. englanti on aika vanha, mutta on imenyt itseensä hirvittävästi sanastoa. Joka sanalla on ainakin yksi synonyymi. Onhan se rikkautta, mutta myös melkoisen hyödytöntä.

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta.

Joo, ulkomaalaiselle, mutta eihän äidinkielenään kieltä puhuvan tarvitse sellaisia miettiä! Eikä kielet varmaankaan ole aikoinaan kehittyneet ulkomaalaisia silmällä pitäen! :)

Synonyymit kertoo ennemmin siitä että englantia puhuvat ovat olleet paljon tekemisissä monien muiden kielten kanssa.

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta. Suomessakin on varmaan monien vieraskielisten mielestä paljon "turhaa".

Sen sijaan en usko tuohon, että redundanssi vähenisi kielen ikääntymisen myötä. Esim. englanti on aika vanha, mutta on imenyt itseensä hirvittävästi sanastoa. Joka sanalla on ainakin yksi synonyymi. Onhan se rikkautta, mutta myös melkoisen hyödytöntä.

Paitsi he ja she on erotettu, mutta muuten.



Minua kiinnostaisi miksi ja miten sanoille on kehitytnyt ne suvut alunperinkään.

Tarkoitatko nimenomaan sanojen sukua vai niiden artikkeleita? Tämän nappasin wikipediasta:



Suku voi tehdä eron esimerkiksi seuraavien asioiden välillä:



* eloton - elollinen (esimerkiksi ojibwen kieli)

* inhimillinen - epäinhimillinen

* järjellinen - järjetön (esimerkiksi tamilin kieli)

* (seksuaalinen) sukupuoli (sisältäen mahdollisuuden välimuotoon, neutriin)

* ihmismies - mikä tahansa muu

* vahva - heikko

* augmentatiivi (suur-) - deminutiivi (pikku-)

Mutu-tuntumani on, että esim. latinassa sukupuolta on yksinkertaisesti pidetty sen verran oleellisena piirteenä, että ihmistä tarkoittavat sanat on eritelty sen mukaan, onko kyseessä mies vai nainen (tai koiras/naaras). Sitten käytäntö vain levisi muihin sanoihin esim. abstrakti/konkretia -perusteella.



Se, että sukua ilmaistaan artikkelilla eikä esim. sanan päätteellä on taas toinen juttu. Eli latinassa haluttiin aluksi erottaa toisistaan mies ja nainen. Sanoissa ei kuitenkaan ollut artikkeleita, vaan eron näki sanan loppukirjaimesta.



Sitten haluttiin tehdä ero tutun ja tuntemattoman miehen/naisen välillä. Niinpä kansanlatinassa (?) sanan eteen pantiin "unus"/"una", jos haluttiin sanoa "yksi/eräs mies/nainen", ja "illus"/"illa" kun sanottiin "tuo mies/nainen". Espanjaan näiden sanojen akkusatiivimuodoista muodostuivat epämääräiset artikkelit un/una ja määräiset el/la/los/las. Sanan sukuun taas vaikuttaa luonnollisen sukupuolen lisäksi se, mikä sanan kantamuodon deklinaatio on ollut latinassa, onko se lainasana vai ei, jne.



Ja tätä tuntematon/tuttu -eroa ilmaistaan suomessakin artikkelimaisesti tavallisessa puheessa sanomalla "yks Sami sano, että..." / "Se Sami sano, että..."

Olen nimittäin mietinyt tulekeo "se" sanasta joskus suomeen määräinen artikkeli, sen verran yleistä sen käyttö siihen tapaan on.

Ja tätä tuntematon/tuttu -eroa ilmaistaan suomessakin artikkelimaisesti tavallisessa puheessa sanomalla "yks Sami sano, että..." / "Se Sami sano, että..."

Kyllähän kyse oli nimenomaan suvusta. Artikkelihan sisältää merkityksen, eli siinä on informaatiota eli lauseen merkitys muuttuu määräisten ja epämääräisten artikkelien myötä. Mutta lauseen merkitys ei muutu mihinkään sen myötä, että ilmaisemme jonkin sanan kuuluvan tiettyyn sukuun. Eli suku on ns. turha ominaisuus. Ellei joku onnistu todistamaan jotain muuta! :)

Onkohan Suomen edistyksellinen tasa-arvo (mm. äänioikeus naisille ensimmäisenä Euroopassa) perua kielestä, joka ei erottele sukupuolia???

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta.

Joo, ulkomaalaiselle, mutta eihän äidinkielenään kieltä puhuvan tarvitse sellaisia miettiä! Eikä kielet varmaankaan ole aikoinaan kehittyneet ulkomaalaisia silmällä pitäen! :)

Aina ei ole ollenkaan selvää, kumpaa sukua sana edustaa ja esim. romaanisissa kielissä suvun tietäminen on välttämätöntä, jotta osaa taivuttaa adjektiivia oikein.

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta.

Joo, ulkomaalaiselle, mutta eihän äidinkielenään kieltä puhuvan tarvitse sellaisia miettiä! Eikä kielet varmaankaan ole aikoinaan kehittyneet ulkomaalaisia silmällä pitäen! :)

Aina ei ole ollenkaan selvää, kumpaa sukua sana edustaa ja esim. romaanisissa kielissä suvun tietäminen on välttämätöntä, jotta osaa taivuttaa adjektiivia oikein.

No onpa hankalaa! Ja jotkut väittävät suomea vaikeaksi kieleksi...!

ole pelkästään sitä, että asioita jää pois, vaan myös sitä, että niitä tulee lisää. Ja monissa indoeurooppalaisissa - ja muissakin kielissä - kieliin on tullut suku eli genus.



Jotenkin se kertoo ihmisen tavasta hahmottaa maailmaa, koska tämä genusasia ei ole pelkästään eurooppalaisten kielten juttu, vaan esim. hepreassa on feminiini ja maskuliini, myös verbitaivutuksessa.



Luin joskus artikkelin indoeurooppalaisten kielten sukujen kehityksestä, mutten enää muista, miten sitä selitettiin. Tässä ketjussa sivuttiinkin jo tätä määräinen/epämääräinen-systeemiä, joka suomessakin on, tosin hieman erilaisena. Sitä tosiaan voi ilmaista sanoilla se/yksi. Jotenkin näin se sukukin on sitten kehittynyt, on haluttu tehdä ero, onko kyseessä mies vai nainen (aivan kuten persoonapronominien kohdalla), ja sitten ilmiö on siirtynyt koskemaan sellaisiakin sanoja, joilla ei ole sukupuolta. Tätä ilmiötä kutsutaan kieliopillistumiseksi.

Suvuthan kyllä antavat informaatiota sanan käyttäytymisestä ja taipumisesta.

Joo, ulkomaalaiselle, mutta eihän äidinkielenään kieltä puhuvan tarvitse sellaisia miettiä! Eikä kielet varmaankaan ole aikoinaan kehittyneet ulkomaalaisia silmällä pitäen! :)

Aina ei ole ollenkaan selvää, kumpaa sukua sana edustaa ja esim. romaanisissa kielissä suvun tietäminen on välttämätöntä, jotta osaa taivuttaa adjektiivia oikein.

suomi on helppoa No onpa hankalaa! Ja jotkut väittävät suomea vaikeaksi kieleksi...!

tulee etenkin siitä, kun jossain kielessä on jotain sellaista, jota omassa kielessä ei ole. Esim. saamessa on yksikkö, monikko ja kaksikko (eli duaali), joka suomessakin on aikoinaan ollut. Kyllähän se kaksikko kuulostaa aika erikoiselta ja hankalalta: miksi pitää olla erikseen tapa sanoa, että ihmisiä/asioita/eläimiä, joista puhutaan, on kaksi? Samoin vaikka viron kvotatiivi, eli se tapaluokka, jolla ilmaistaan, että on kuullut asian olevan näin, muttei itse henkilökohtaisesti ole kys. asiaa todistanut, ts. ei ole aivan varma.

Samoin vaikka viron kvotatiivi, eli se tapaluokka, jolla ilmaistaan, että on kuullut asian olevan näin, muttei itse henkilökohtaisesti ole kys. asiaa todistanut, ts. ei ole aivan varma.

Eikös suomessa ole sana "kuulemma" tähän tarkoitukseen...

Samoin vaikka viron kvotatiivi, eli se tapaluokka, jolla ilmaistaan, että on kuullut asian olevan näin, muttei itse henkilökohtaisesti ole kys. asiaa todistanut, ts. ei ole aivan varma.

Eikös suomessa ole sana "kuulemma" tähän tarkoitukseen...

tää on siis verbintaivutusta, sitä ei ilmaista millään partikkelilla. Kyllähän nyt useimmille ilmiöille löytyy toisista kielistä vastaavat ilmiöt, vaikka niitä ei ihan samoilla kieliopillisilla jutuilla tehtäiskään. Jos nyt vertaa vaikka englannin ja suomen keinoja ilmaista futuuria, niin ovathan ne erilaisia, vaikka sama asia saadaan sanotuksi.

Samoin vaikka viron kvotatiivi, eli se tapaluokka, jolla ilmaistaan, että on kuullut asian olevan näin, muttei itse henkilökohtaisesti ole kys. asiaa todistanut, ts. ei ole aivan varma.

Eikös suomessa ole sana "kuulemma" tähän tarkoitukseen...

tää on siis verbintaivutusta, sitä ei ilmaista millään partikkelilla. Kyllähän nyt useimmille ilmiöille löytyy toisista kielistä vastaavat ilmiöt, vaikka niitä ei ihan samoilla kieliopillisilla jutuilla tehtäiskään. Jos nyt vertaa vaikka englannin ja suomen keinoja ilmaista futuuria, niin ovathan ne erilaisia, vaikka sama asia saadaan sanotuksi.

Just niin, mutta suvuille ei ole minkäänlaista vastinetta esim. suomessa. Ja silti ollaan pärjätty. Eli, onko suvuista yhtään mitään hyötyä...? :-)

Just niin, mutta suvuille ei ole minkäänlaista vastinetta esim. suomessa. Ja silti ollaan pärjätty. Eli, onko suvuista yhtään mitään hyötyä...? :-)

No siis espanjassa on, koska esim.

chico = poika peluquero = mieskampaaja

chica = tyttö peluquera = naiskampaaja

Sanan suku näkyy siis (usein) sanan lopusta. Ei tarvi siis erikseen kysyä, että oliks se mies vai nainen. Ja ihmisten kohdalla suomessa on (usein vanhahtavia) vastineita, esim. juuri mieskampaaja ja naiskampaaja, ystävä ja ystävätär, tohtori ja tohtorinna, jne. Eli mies/naisero on kuitenkin haluttu tehdä, mutta sanan päätteen, ei artikkelin avulla. Tietenkin muun tyyppisten sanojen kohdalla suku on enemmänkin redundattia tietoa, mutta ehkäpä se jotenkin helpottaa systeemin omaksumista.

Samoin vaikka viron kvotatiivi, eli se tapaluokka, jolla ilmaistaan, että on kuullut asian olevan näin, muttei itse henkilökohtaisesti ole kys. asiaa todistanut, ts. ei ole aivan varma.

Eikös suomessa ole sana "kuulemma" tähän tarkoitukseen...

tää on siis verbintaivutusta, sitä ei ilmaista millään partikkelilla. Kyllähän nyt useimmille ilmiöille löytyy toisista kielistä vastaavat ilmiöt, vaikka niitä ei ihan samoilla kieliopillisilla jutuilla tehtäiskään. Jos nyt vertaa vaikka englannin ja suomen keinoja ilmaista futuuria, niin ovathan ne erilaisia, vaikka sama asia saadaan sanotuksi.

Just niin, mutta suvuille ei ole minkäänlaista vastinetta esim. suomessa. Ja silti ollaan pärjätty. Eli, onko suvuista yhtään mitään hyötyä...? :-)

Ei sitä voi noin ajatella. Ei kieli toimi logiikalla "onko siitä hyötyä". Ei tietenkään ole hyötyä, kieli on vain kehittynyt sellaiseksi. Miksi suomessa on sijamuotoja eikä prepositioita? Miksi suomessa sijapääte tulee sanan loppuun, eikä keskelle kuten kelttiläisissä kielissä? Miksi suomessa on useampi liitepartikkeli, virossahan pärjätään yhdellä?

Tarkoitan hyödyllä sitä, että onko jollain asialla informaatioarvoa. Sijamuodot ja prepositiot kantavat oleellista informaatiota lauseen merkityksen kannalta. Mutta se, onko vaikkapa sana pöytä neutri, feminiini vai maskuliini, on täysin merkityksetöntä tietoa lauseen sisällön kannalta.

Tarkoitan hyödyllä sitä, että onko jollain asialla informaatioarvoa. Sijamuodot ja prepositiot kantavat oleellista informaatiota lauseen merkityksen kannalta. Mutta se, onko vaikkapa sana pöytä neutri, feminiini vai maskuliini, on täysin merkityksetöntä tietoa lauseen sisällön kannalta.

mutta ei kieli toimi sillä periaatteella, että tästä nyt on hyötyä. Kun suku on kieliopillistunut kieleen sillä tavalla, että sen avulla taivutetaan sanoja, se alkuperäinen ajatus sen takana katoaa.

Historia jonkin ilmiön takana ja nykykielen todellisuus ovat kaksi eri asiaa. Sanojen suku ei ensisijaisesti ilmaise niiden sukupuolta (vaikka näin toki joidenkin sanojen kohdalla voikin olla).

onks tänään sukutietoisia paikalla?