Muita, jotka aina ovat kokeneet olevansa ulkopuolisia ja varoneet

Mutta, suositut ydinjengiläiset ovat aika pieni ryhmä. Eikö sinulle kelvanneet ne muut tuon jengin ulkopuolelle jääneet? Valikoitko sinäkin? Halusitko vain tuohon jengiin?

Sulla on vaan erilainen luonne. Vai haluatko välttämättä kuulua juuri heidän porukkaansa?



Mä muistan aina lukion pihalla, kun aina aamulla ennen koulua joku ydinjoukko keskittyi pihaan jauhamaan kakkaa eli naureskeltiin turhanpäiväisille tv-ohjelmille tms.



Jos sua ei sellaiset asiat kiinnosta, keskityt niihin, jotka kiinnostaa ja löydät ystävät samanhenkisten porukasta.



Niin se vaan menee!

En ole koskaan löytänyt itselleni sydänystäviä, "yhteyttä" vaan ei ole ollut. Olen sairastanut aikuisiässä masennuksen jolloin syy siihen aina olleeseen pahaan oloon löytyi... Siitä olen onneksi toipunut, ja terveenä pysynyt. Masennuksen jälkeen olen paljon rohkeampi ja jotenkin enemmän sinut itseni kanssa.

Mutta, suositut ydinjengiläiset ovat aika pieni ryhmä. Eikö sinulle kelvanneet ne muut tuon jengin ulkopuolelle jääneet? Valikoitko sinäkin? Halusitko vain tuohon jengiin?

Mulla oli kyllä kavereita, mutta koin, että mihinkään satunnaiseenkaan kontaktiin en kelvannut tietynlaisten menestyjäporukoiden kanssa. Siis tarkoitan, että ihan pelkkä ystävällisyys ja kuulumisten kyselykin tulkittiin semmoiseksi "mitä sä oikein yrität tyrkyttää seuraasi" ja erityisesti tytöt halusivat mielelläään tulkita asian niin, että yritin iskeä ydinjengin poikia. En tiedä, tätä on jotenkin vähän vaikea selittää, mutta huomaan, että tämä sama tunne on jatkunut ihan aikuisiälle asti.

Haluatko väkisin johonkin ns. "ydinjoukkoon", jotka menestyvät, vai?

mulle ei ole koskaan osoitettu etten kelpaa seuraan. En tiedä mistä mun ulkopuolisuuden tunnejohtuu.

Olisitko kelvannut itsellesi vasta sitten, kun TUO porukka olisi kelpuuttanut sinut?

mutta koin, että mihinkään satunnaiseenkaan kontaktiin en kelvannut tietynlaisten menestyjäporukoiden kanssa.

Haluatko väkisin johonkin ns. "ydinjoukkoon", jotka menestyvät, vai?

Haluan opettaa itseni ajattelemaan, että olen riittävän hyvä sellaisena kuin olen ja todennäköisesti ainakin lapseni ja mieheni ja muutama elinkäinen ystäväni pitävät minusta.

Elin pitkään viattoman naiivissa kuplakuvitelmassa, jossa oletin, että ihmiset ovat tasavertaisia ja voivat ystävystyä ja jopa jutella keskenään. Tämä kai teini-iässä vaikutti siihen, että tein itseäni tykö myös niille, jotka ilmeisesti kokivat olevansa kaltaisiani taviksia ylempänä. Ja sehän tiedetään, miten hyvin juuri teini-ikäiset osaavat löytää ne sanat, joilla tehdään toiselle hänen paikkansa selväksi.

mulle ei ole koskaan osoitettu etten kelpaa seuraan. En tiedä mistä mun ulkopuolisuuden tunnejohtuu.

Koska jos on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, niin on helppo tutustua ja jutella?

Mikä sinua kiinnostaa?

Äitini aina korosti iloisuutta, ystävällisyyttä, hyviä käytöstapoja ja reippautta. Olin lapsena vähän ujo, mutta missä tahansa oltiinkin, äiti tyrkkäsi minut minkä tahansa lapsilauman sekaan ("menet vaan reippaasti ja iloisesti sinne mukaan").



Kun sitten tällä reippaudella, ystävällisyydellä ja iloisuudella tulikin murrosiässä (ja jo sitä ennen) tyrmätyksi siksi, että oli merkittömät farkut, oli se kuin tiskirätti vasten naamaa. Minä siis lapsena vielä ainakin kuvittelin, että se hyvänä kaverina oleminen riittäisi, enkä ymmärtänyt pysyä omassa kastissani.

Äitini aina korosti iloisuutta, ystävällisyyttä, hyviä käytöstapoja ja reippautta. Olin lapsena vähän ujo, mutta missä tahansa oltiinkin, äiti tyrkkäsi minut minkä tahansa lapsilauman sekaan ("menet vaan reippaasti ja iloisesti sinne mukaan").

Kun sitten tällä reippaudella, ystävällisyydellä ja iloisuudella tulikin murrosiässä (ja jo sitä ennen) tyrmätyksi siksi, että oli merkittömät farkut, oli se kuin tiskirätti vasten naamaa. Minä siis lapsena vielä ainakin kuvittelin, että se hyvänä kaverina oleminen riittäisi, enkä ymmärtänyt pysyä omassa kastissani.

Been there & got the t-shirt.

Äitini aina korosti iloisuutta, ystävällisyyttä, hyviä käytöstapoja ja reippautta. Olin lapsena vähän ujo, mutta missä tahansa oltiinkin, äiti tyrkkäsi minut minkä tahansa lapsilauman sekaan ("menet vaan reippaasti ja iloisesti sinne mukaan").

Kun sitten tällä reippaudella, ystävällisyydellä ja iloisuudella tulikin murrosiässä (ja jo sitä ennen) tyrmätyksi siksi, että oli merkittömät farkut, oli se kuin tiskirätti vasten naamaa. Minä siis lapsena vielä ainakin kuvittelin, että se hyvänä kaverina oleminen riittäisi, enkä ymmärtänyt pysyä omassa kastissani.

Tutulta kuulostaa. Meidänkin luokalla oli yksi siivoojan tytär, jolle sukulaiset osti merkkifarkkuja, joilla sitten lesoili. Se oli silloin ala-asteella, kun housut olivat tärkeämpiä kuin ihmiset.

että se "ydinjengi" oli teineinä itseään korostavia omahyväisiä diivoja, joita nykyään aikuisina voi jopa hävettää tuonaikainen käytöksensä?

että se "ydinjengi" oli teineinä itseään korostavia omahyväisiä diivoja, joita nykyään aikuisina voi jopa hävettää tuonaikainen käytöksensä?

Terveisiä luokkakokouksesta =DD

vai mitä ;)

"myyntipäällikkö tässä uhoaa tanssilattialla Lady Gagan tahtiin purjehdusruskettunutta hauistaan pullistellen vaimon ostama Gantin kauluspaita päällä ydinjoukkoon kuuluneen megabeiben hytkyessä ja kikatellessa vieressä".



terv. luokkakokousretkeillyt

Ai niin, paitsi yksi näistä ex-komistuksista alkoi kyllä vonkaamaan seksiä megalomaanisen jurritilan saavutettuaan. Tällaista sattui kyllä myös silloin lukiossa ja koulussa viikonlopun jälkeen ei sovinnut taaskaan edes tervehtiä (vaikkei seksiä oltu harrastettukaan =D)

Oijoi, että näistä on riittänyt hupia.

"myyntipäällikkö tässä uhoaa tanssilattialla Lady Gagan tahtiin purjehdusruskettunutta hauistaan pullistellen vaimon ostama Gantin kauluspaita päällä ydinjoukkoon kuuluneen megabeiben hytkyessä ja kikatellessa vieressä".

terv. luokkakokousretkeillyt