Miksi lemmikistä tulee pelkkä riesa, kun taloon tulee vauva?

miksi pitäisi jättää jotain muuta tärkeää huomioimatta, vaikka onkin vauva talossa?

Silloin ne jo enen vauvaa olleet lemmikit unphdetaan. Ja luullaan ettei aikaa enää ole. Lemmikit on perheenjäseniä. Ei niitä sovi pitää riesana.

Onkohan se vauva syy, kun niin usein saa ilmoituksista lukea sanan pitovaikseuksien takia.

miksi pitäisi jättää jotain muuta tärkeää huomioimatta, vaikka onkin vauva talossa?

vain rajallinen määrä rakkautta, jota pitää annostella. Heillä vamran sama tilanne, jos lapsia syntyy useampia. Lapsille riittää rakkautta eri mitoilla.

Kaikki eivät onneksi ole tuollaisia.

Ei vain huvita huonosti nukutun yön jälkeen pukea itkevää vauvaa (varsinkin talvella!) koiran ulkoilutusta varten, kun toinen vaihtoehto olisi edetä vauvan rytmin mukaisesti. Kissa alkaa inhottamaan jo odotusaikana, koska neuvolassakin korostetaan tiettyjen kissan tautien vaarallisuutta sikiölle.

yhtäkkiä tärkeämpi kuin milään muu.

kyllä meidän 3 kissaa ovat edelleen ihan yhtä tärkeitä kuin ennen lasta!

inhottamaan raskausaikana. Aika helpolla normaalihygienialla selvisi raskausajasta. Ja ihan yhtä rakas on kissa edelleen vaikka vauvakin perheeseen on tullut. Tietysti tuo karvojen leviäminen ahdistaa vähän enemmän kuin ennen vauvaa, mutta sitten pitää vaan siivota vähän useammin. Nämä on kyllä huomioitu jo eläintä hommatessa.

Ei vain huvita huonosti nukutun yön jälkeen pukea itkevää vauvaa (varsinkin talvella!) koiran ulkoilutusta varten, kun toinen vaihtoehto olisi edetä vauvan rytmin mukaisesti. Kissa alkaa inhottamaan jo odotusaikana, koska neuvolassakin korostetaan tiettyjen kissan tautien vaarallisuutta sikiölle.

ja eivät viitsi edes eläintä hoitaa vaikka semmoinen on pitänyt aikanaan saada. Itsekkäitä ihmisiä sanon minä.



Minä olen alusta asti laittanut vauvan vaunuihin ja koiran hihnaan ja lähtenyt mielelläni ulos ulkoilmaan. Ihan vauvantahtisesti olen sitä tehnyt, koska ei se koiran ulkoilutus ole muutamasta tunnista kiinni. Monesti sitä piristyy ja olen vatma, että monet äidit möröttää sisällä, kun ei viitsitä lähteä vauvan kanssa ulos.

Itseäni ärsytti, kun sinkkuna olessani monet puhui, että koirani on kumppanini tai puolisoni.

Löysin sitten ihan ihmisen miehekseni ja kumppanikseni. Saatiin lapsiakin ja edelleeen oli koira yhtä tärkeä. Silloin tajusin, että ainakaan minulle koira ei ole puolison tai lapsen korvike.

Pelkäsin, että se olisi ja että en enää lasten myötä jaksaisi koirasta välittää. Itseasiassa koirastra tuki yhä tärkeämpi ja se auttoi minua jaksamaan pienten lasten kanssa. Oli muutakin kuin vain ne lapset. Oli se aina iloinen koira, jonka katsominenkin antoi voimia. Nyt kyseinen koira on jo kuollut.



Puoli vuotta sinnittelin ilman koiraa ja voin tosi huonosti sen ajan. Hankin uuden koiran ja nyt on meidän perheessä taas kaikilla hyvä olla.

Koirasta kun tulee niin tärkeä ettei ilman sitä osaa elää, niin ei se rasiteeksi muutu.

Jos muuttuu se ei ole oikeasti tärkeä ja otettu sen vuoksi, että halutaan eläin. On haluttu jokin täyttämään sitä tyhjiötä, kun ei ole lasta.

ehkä lemmikki on ollut jonkinlainen lapsen korvike? Kyllä minä ainakin voin myöntää että suhtautuminen koiraan muuttui paljon. Ennen lapsia kun menin Stockmannille menin aina ensimmäisenä eläinosastolle katsomaan olisiko siellä jotain söpöä tai kivaa lelua, hihnaa tai muuta uutta. Sitten kun syntyi lapsi niin suuntasin lasten osastolle eikä eläinosasto paljon jaksanut kiinnostaa :)



En minä koiraa tietenkään mitenkään inhonnut ja kyllä hoidin sen hyvin loppuun asti. Mutta kun se kuoli niin se oli oikeastaan aika helpottavaa, työn määrä väheni paljon.

miksi pitäisi jättää jotain muuta tärkeää huomioimatta, vaikka onkin vauva talossa?

vain rajallinen määrä rakkautta, jota pitää annostella. Heillä vamran sama tilanne, jos lapsia syntyy useampia. Lapsille riittää rakkautta eri mitoilla.

Kaikki eivät onneksi ole tuollaisia.

Mulle taas on lapsesta saakka opetettu, että rakkaus on ainoa asia, joka lisääntyy tuhlaamalla... Saman ajattelin opettaaa omille lapsilleni.

Ne on molemmat omalla tavallaan tärkeitä, eivätkä kilpaile keskenään.

Tässä kuitenkin syitä, miksi meidän rakas kissa alkoi tuntua rasitteelta vauvan synnyttyä (tietenkään emme antaneet kissaamme pois ja hoidimme kuten ennenkin, mutta silti...):



- Kissa painoi melkein kolme kertaa enemmän kuin vauva ja oli mustasukkainen. Myös Kissan pää tuntui valtavalta vauvan pään vieressä. En uskaltaisi edes ajatella, miltä isojen koirien omistajista tuntuu ekoilla viikoilla...



-Kissa alkoi yhtäkkiä haista nenääni, vaikka muut vakuuttelivat, ettei se haise.



-Kun vauva kääntyi mahalleen, niin hän tarttui kaikkeen lattialla olevaan nöhtään kuolaisilla käsillään ja laittoi suuhunsa (myös kissan karvat ja kissan RUOKAA!).



-Kun vauva lähti liikkeelle, niin kissan hiekkalaatikko oli se kaikkein kiinnostavin leikkipaikka!



-Sain olla haukkana joka kerta, kun meille tuli muita lapsia kylään, jotka halusivat tietenkin silittää kissaamme.

miksi pitäisi jättää jotain muuta tärkeää huomioimatta, vaikka onkin vauva talossa?

Kyllähän ne entisen elämän tärkeät henkilöt ja asiat ansaitsevat rakkautta vielä vauvan saamisen jälkeenkin. Tällä logiikalla myöskään vanhempia lapsia ei enää saa rakastaa, kun syntyy uusia. ja miehestähän tulee pelkkä elättäjä, jota on ihana haukkua joka käänteessä... Pöyristyttävää, Ap oli oikeassa julmuudesta.

Meillä oli kultainennoutaja, joka oli oikein hyvässä kodissa. Koulutimme ahkerasti ja ulkoiltiin vaikka kuinka. Käytiin paljon veneellä saaressa ja koiran kesä olikin pääsääntöisesti rannassa. "Harrastimme" vaellusta, ja koira oli joka eräretkillä mukana. Koira oli meille perheenjäsen joka laskettiin automaattisesti reissuille mukaan.



Vauva tuli, koliikki vauva joka oli muutenkin vaikea ja hermoja syövä. Onhan se totta että sitä aikaa ei vain ole. Nuo kaikki jäi meiltäkin pois. Sitten kun sitä pääsi vauvan kanssa jonnekki, ja yritin yhdistää tuon koiran ulkoiluttamisen samaan, ei siitä mitään tullut. Kerran koira jopa kaatoi lastenrattaat kun innoissaan juoksi päin. Me asuttiin tuppukylässä ja pidettiin koiraa paljon irti. Tuli myös vierellä ilman hihnaa. Kun vauva tuli, ei remmi lenkeistä tullut mitään. veti kuin pöhölö ja kun rattaat oli mukana, mulla meni totaalisesti hermot tuohon.

Olin jo pariin otteeseen myymässä koiraa. Ajattelin että koiralla ei ole hyvä olla enään meille kun ei meillä ole aikaa eikä kärsivällisyyttä sille. Säälitti kuitenkin koira.



Sitten kun arki alkoi helpottaa, aloin odottamaan toista lasta. Raskaus meni niin päin persettä kuin voi ja koira jäi taas taka-alalle. Olin taas myymässä, ja omatunto soimasi koiran hoidosta jatkuvasti. Raskauspahoinvoinnin aikana en pystynyt koskemaan edes koko koiraan. Samalla koiralle tuli korvatulehduskierre, silmätulehdus, alkoi oksennella ja kurata sisälle, ja sen lisäksi oli vielä juoksu. Eikä asiaa helpottanut yhtään kultaisennoutajan karvanlähtö lattialla menevän vauvan kanssa. Lattiat oli jatkuvasti täynnä karvaa, paskaa, oksennusta tai verta. "Ihanaa!" Koirasta oli tuolloin 100 kertaa enemmän työtä kuin vaikeasta vauvastamme. Siinä vaiheessa olin ihan loppu, ja laitoin jo ilmoituksen koirastamme. Ostajia oli paljon, en vain raaskinutkaan myydä.



Nyt toinen vauva syntynyt, ja aikaa on koirallekin. Oon jo oppinut hyväksymään että koiralta ei voi vaatia liikoja. Siinä on omat "vikansa" ja alan jo hyväksyä ne (jatkuvat korvatulehdukset, juoksu, karvanlähtö, ei osaa kulkea remmissä, haukkuu kaikille vieraille lapsille, ei kuule eikä näe mitään jos paikalla on toinen koira ym.) Se oli joskus täydellisesti koulutettu koira, vauva-aikana otti reilusti takapakkia eikä nyt ole aikaa kuitenkaan kouluttaa koiraa. Jokatapauksessa, olen todella iloinen etten myynyt koiraa, ja iloinen että koira voi hyvin tuon vuoden jälkeen. Se sai siitä jonkinlaisen lapsivihan vieraita lapsia kohtaan, mutta ehkä tuokin tässä ajan kanssa ja ennenkaikkea huomion.

... että lemmikistä tulee riesa, kun perheeseen tulee vauva.



Minulla on koira, joka on ollut ystävälläni paljon hoidossa väliaikaisen elämän tilanteeni vuoksi. Helmikuussa minulle syntyy vauva ja äitini automaattisesti oletti (tai olettaa vieläkin), että annan koiran kokonaan ystävälleni hoitoon. Minusta on ihanaa saada koira takaisin kotiin, kun vauvan myötä se on mahdollista. Olen yksin ja tiedän, että se tulee olemaan raskasta toisinaan lähteä koiran kanssa ulkoilemaan kun pitää pukea vauvalle päälle ja itselle ja hakea vaunut ja sataa räntää jne. Mutta niin paljon koirastani välitän ja haluan pitää sen itselläni, että se ei menoa haittaa. Sitä paitsi koira on pitänyt minut liikkeessä nyt raskausaikana, niin eiköhän se tee meille kaikille hyvää raskauden jälkeenkin.

Lisäksi tiedän, että ystäväni haluaa edelleen silloin tällöin pitää koiraa hoidossa vaikka sille ei olisi erityistä tarvetta, mutta riesa tai taakka se ei minulle ole.

Kun lapsi syntyi, ei änää millään olisi riittänyt energiaa koiran hoitoon. Ja olen kyllä sitä mieltä, että aika aikaansa kutakin. Jos jaksaa hoitaa sekä eläimet että lapset niin mikäs siinä. Mutta jollei jaksa, niin sitten eläimet laitetaan pois.



Ja todellakin olen pistänyt merkille, että sellaiset perheet joissa oon eläimiä ja lapsia ovat vähän siivottomampia. Aikuisilla ei vaan yksinkertaisesti riitä aika ja energia kaiken hoitamiseen ja järjestyksen ja siisteyden ylläpitämiseen. Ja on myös perheitä joissa koirat menevät jopa lasten hyvinvoinnin edelle...

joka puolustelee sitä että antoi eläimen pois kun lapsia tuli. Asia on niin, että kun otat eläimen niin silloin pitää tiedostaa se, että lapsia saattaa tulla ja miettiä pystyykö niitä eläimiä pitämään!. Ei eläimet ole mitään heittopusseja joita annetaan pois kun ei jaksa hoitaa!!.

En muuten ole nähnyt yhtään siivotonta kotia, jossa on eläimiä ja lapsia. Niissä perheissä nimittäin siivotaan usein niin kun itsekin siivoan joka päivä kotona. Niissä jossa on vain lapsia ollaan paljon laiskempia kun ei tartte siivota esim. koiran karvoja pois.

Kun lapsi syntyi, ei änää millään olisi riittänyt energiaa koiran hoitoon. Ja olen kyllä sitä mieltä, että aika aikaansa kutakin. Jos jaksaa hoitaa sekä eläimet että lapset niin mikäs siinä. Mutta jollei jaksa, niin sitten eläimet laitetaan pois.

Ja todellakin olen pistänyt merkille, että sellaiset perheet joissa oon eläimiä ja lapsia ovat vähän siivottomampia. Aikuisilla ei vaan yksinkertaisesti riitä aika ja energia kaiken hoitamiseen ja järjestyksen ja siisteyden ylläpitämiseen. Ja on myös perheitä joissa koirat menevät jopa lasten hyvinvoinnin edelle...

Vaikka perheeseen on tulossa vauva marraskuussa en ikinä antaisi koiriani pois! Ne ovat "täysivaltaisia" perheenjäseniä ja "meidän lapsia". Toki ihmisvauva tulee aina menemään koirien edelle mutta silti. Vastuu pitää kantaa siitä mitä on tehnyt. Ja kun on koirat ottanut pitää ne myös hoitaa hyvin loppuun asti. Ja sitä paitsi en minä ainakaan meinaakaan olla sellainen äiti joka ei näe mitään muuta kuin vauvan. Onhan sillä lapsella isäkin. Ja isä kun hoitaa vauvaa niin minä voin olla koirien kanssa lenkillä tai koirapuistossa.

Vaikkapa koiralla voi olla monta vuotta edessään mukavassa kodissa missä omistajalla on aikaa ja kiinnostusta sen hoitoon. En ymmärrä miksi pitäisi väkisin sitä "pitää jos sen on ottanut" jos siitä on vain vaivaa ja murhetta? Paljon onnellisempi ratkaisu kaikille osapuolille voi olla antaa se uuteen kotiin.