masentunut vanhempi

ja oman erityisyyden tunne on yksi harha, koska kaikki mielenterveyden ongelmat ovat loppujen lopuksi autettavissa jotenkin edes vähän.

Ystäväni veli oli nuoruusvuosinaan myös, tosin tilanteeseen liittyi ero parisuhteesta ja uran luomisen ongelmia, joten oli kuitenkin aika normaali reaktio. Hänen siskonsa puolestaan oireili voimakkaammin, oireilu alkoi yläasteella ja jatkui läpi lukion, jonka hän joutui keskeyttämään. Nyt on päässyt selvästi pahimmasta yli. Ystäväni puolestaan on aina voinut hyvin ja on elämäniloa täynnä.



Heillä masennuksesta on puhuttu avoimesti ja äiti on mielenterveysalan ammattilainen, joten tukea ovat saaneet ihan perhepiiristäkin.



Uskon, että lapsesi selviää hyvin masennuksesi kanssa, jos olet asiasta hänelle avoin, ja huolehdit siitä että ympärillänne on tukiverkkoa, jonka varaan lapsi voi ja uskaltaa pahimmissa tilanteissa heittäytyä.



Itsekin kärsin ajoittaisesta masennuksesta. Minulla se menee helpoiten ohi kun annan itselleni luvan siihen. Jos en syyllistä itseäni enkä ota paineita pärjäämisestä, pahin masennusaalto menee ohi itsestään, ilmankin lääkitystä. Jos taas antaudun itseinhon tunteisiin ja itsesyytöksiin, ne pahentavat masennusta ja muodostuu ikävä kierre.