Oliko sinulla koskaan nuoruudessasi pelkoa, ettet löydä koskaan miestä itsellesi?

Minulla oli paljon ihailijoita, mutta useimmat lähestymisyritykset kaatuivat siihen, että käyttäydyin tylysti huonon itsetuntoni takia. Silti en ollut huolissani. Nuorena ihailin sukuni vahvoja sinkkunaisia, jotka olivat matkustelleet paljon ja menestyneet työelämässä, ja halusin tulla samanlaiseksi. Kohtalo saneli toisin.

jopa paremmin kuin naisten, vaikka olen kyllä ihan naisellinen, en siis ulkonäöltäni mikään äijä.



Ehkä oon vaan sit niin hyvä kaveri, ettei musta oo kumppaniksi. Ja kun tuon tuosta olen (ja olin nuorenakin) sitä mieltä, etten miestä edes halua ja sitä sitten tietysti julistelen ääneen, ni ehkä siitä on tullut totuus kaikille, vaikkei asia enää ole niin eikä nuorena ollut oikeastaan koskaan.

Aloitin seurustelut aika myöhään kavereihin verrattuna, muta en silti kai ollut kovin huolissani. Kun sitten aloitin ekan vakavan suhteeni, sen jälkeen on tarjokkaita ollut ihan kivasti. Tosin parin ekan pitkän suhteen (5v ja 3v) sinkkuvuotena jälkeen kävi mielessä, etten koskaan löydä "kunnollista" miestä, joka oli miehen kokoinen.



Nyt olen elänyt "miehen" kokoisen miehen kanssa 13v ja nykyään olisi tarjokkaita enemmän kuin tarpeeksi, vaikka lapsiakin on läjä ;)

Oon ollu ikäni koulukiusattu, josta juontui sitten pelko miehiä kohtaan (tytöille vielä pärjäsin, mutta jätkät kun alkoivat heittelemään kivillä...)



Koulun jälkeen jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Ei ollut edes tietokonetta käytössä silloin, mistään foorumeista en tiennyt mitään, hyvä kun Habbo-Hotellia osasin käyttää :/



Kyllä siinä vanhetessa alkoi tuskanhiki helmeillä otsalla, että mistä mä ikinä löydän kivan miehen..?



No, en löytänytkään. Löysin 2 pikkupillun perässä juoksevaa äijänkäppänää (olin sillon jo täysi-ikäinen mutta hyi, itseäni puolet vanhempi setä, joka toisilla "treffeillä" alkoi vihjailemaan kondomeista!)



Ja nykyään elelen naisen kanssa. Ainoat miehet elämässäni ovat kissamme Pin ja vähän yli viikon ikäinen poikavauvamme :3

Olen 19 vuotias ja haaveillut kunnollisesta poikaystävästä jo 4-5 vuotta (tietenkin 14-15 vuotiaana suhteet ovat eri luokkaa kun nyt kypsempänä) Olen tapaillut enemmän ja vähemmän ihastuneena 6 miestä joista jokainen on lempannut minut. Itse olen lempannut yhden, koska hän oli ollut tekemisissä poliisien kanssa ja hyvin velkainen. En siis ole nirso.

Olen hyvin varma etten koskaan löydä mitään pysyvää, varmempi kuin mistään muusta asiasta. Minusta varmaan puuttuu jokin piirre mikä saa miehet sitoutumaan kanssani.. enpä tiedä.

etten löydä sitoutuvaa miestä. Miehiä oli joka sormelle, mutten löytänyt pysyvää suhdetta.



Otin sitten ekan ok-tarjokkaan, joka oli huono homma. (oli jo 28-vuoitas ja tuntui että nyt on pakko - kiire)



Olin eron jälkeen 8 vuotta yksin ja silloin meinasi kyllä tulla uskonpuute. Olin tosi nirso, mutta päätin, että olen mielummin yksin kuin huonossa suhteesa.

20-vuotiaana olin juuri muuttanut suht pienestä kaupungista yhteen Suomen isoimmista opiskelemaan, ja ihmissuhdesaralla oli TODELLA hiljaista noin vuoden ajan. Säikähdin jo, että tässäkö ne villit opiskelijavuodet menevät...

Olin yksinäinen ja kaipasin poikaystävän lisäksi ihan vaan ystävää. Entisessä kotikaupungissani oli vientiä riittänyt, itse asiassa olin saanut valita useista treffiehdokkaista aina mieleiseni. Fuksivuonna koin ensimmäistä kertaa jätetyksi tulemisen sekä treffikutsun hylkäyksen. Se oli silloin kova paikka, mutta toki näin jälkikäteen ajatellen ihan terveellistä.



Vuoden päätteeksi tapasin kuitenkin nykyisen aviomieheni. :)

En juuri käynyt missään, ja pelko yksin jäämisestä oli välillä suuri :)

Kauppaoppilaitoksessa sitten asiat kääntyi kaikilta osilta ihan päinvastoin :)

Nyt yhteiseloa takana 19v.

Kaikki kaverit alkoivat seurustelemaan 15 tai viimeistään 15-vuotiaana, minusta tuntui että olen ainoa joka on yksin. Itse ajattelin aina syyksi että olen ihan järkyttävän ruma, kuka nyt minun näköistäni katselisi kun kauniimpiakin on saatavilla.



Ihme kyllä, aloin 18-vuotiaana seurustelemaan samanikäisen miehen kanssa, olimme yhdessä 2 vuotta. Jälkiviisas on tietysti hyvä olla, mutta tiedän että suhteemme kesti noin pitkään vain sen takia että ajattelin etten ikinä löydä ketään toista. 1,5 vuotta roikuin miehen kanssa vaikka en rakastanut pätkääkään.



Erosimme lopulta vain sen vuoksi että ihastuin toiseen ja tämäkin sattui ihastumaan minuun. Ikävä kyllä tämäkin tyyppi sattui olemaan täyskakka. Suhteemme oli todellinen on-off suhde. Suhde loppui siihen että hän löysi toisen naisen. Minä olin vuoden sinkkuna, kunnes löysin nykyisen mieheni. Yhdessä ollaan oltu 13 vuotta ja naimisissa 5 vuotta, toivottavasti niin kauan kuin henki molemmissa pihisee. =)

missä iässä ja miten kauan olit yksin? mitä teit itse jotta vastakkaisen sukupuolen edustaja olisi kiinnostunut sinusta?

En varsinaisesti ollut koko ajan yksin, mutta löytämäni miehet ja "miehet" olivat hyvin epäsopivia. Sitten ikävuodet 27-32 olinkin sinkkuna, tapailin joitakin miehiä, muttei napannut. Olin nostanut rimaa.

32v tapasin nykyisen miehen, yhdessä 5v ja kohta 2 lasta (yhteistä).

Kaipasin niin hirvittävästi rakastetuksi tulemista, ja olin ihan epätoivoinen 15-vuotiaana rumana ankanpoikasena, kun kukaan ei minua huolinut.



Mitä tein? Suolsin tuskaisaa runoutta, roikuin tylsissä nuorisopaikoissa viime minuutteihin saakka siinä toivossa että joku minut huomaisi ja haluaisi, siedin ääliöitä ja sikoja, dokasin ja poltin sinä toivossa että vaikuttaisin coolilta. Jos olin johonkin ihastunut, keksin asiaa naapurustoon, kävelin päivittäin talon ohi vaikka se tiesi kymmenen kilsan lenkkiä... voi nolous.



Kunnes sitten siinä 16:n ikäisenä kaunistuin ja löysin lopulta sen poikaystävänkin (johon takerruin ihan epäterveesti).



Sen jälkeen kundeja pörräsi valehtelematta aina ympärillä sen verran, että tiesin että YPÖYKSIN en joutuisi koskaan olemaan - aina joku ihan OK tyyppi olisi lämmittäjäksi, ja oikeastaan aina jonkun kanssa seurustelinkin. (Mutta sydänsuruja oli toki aina silloin jos joku TIETTY ei ollutkaan kiinnostunut ja piti tyytyä sekundavaihtoehtoon.)



Auts... onneksi olen noista ajoista hieman varttunut ja kasvanut ihmisenä.

joten en voi löytää miestä itselleni. Löysin kuitenkin elämäni miehen työpaikalta vähän alle kolmekymppisenä ja molemmat koimme heti löytäneemme toisemme. Juteltiin ja siitä tämä kaikki alkoi. Eli toivoa on! :)

lukioaikana jo ihan vakavasti, olivat jo ehkä vuoden verran seurustelleet. Itselläni oli jotain parin viikon tai kuukauden sähläyksiä poikien kanssa, niin silloin tuntui että minussa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa. Löytyi se mies sitten "lopulta" enkä ollut kuin vähän yli 20 v :)

Nykyisen mieheni tapasin 18v:na ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä. Ennen sitä pisin seurustelusuhteeni kesti 2viikkoa.



En itse tehnyt suoria lähestymisyrityksiä, mutta olin aika vietävissä. Tanssin, juttelin, heitin kaksmielistä herjaa yms.



Oli olo että sain iskettyä kyllä miehiä, mutta kukaan ei ollut todella kiinnostunut minusta/jaksanut minua. Ulkonäkö ei ollut ongelma, mutta koin luonteeni olevan.



Pelko varmasti pohjasi myös lapsuuteni ja nuoruuteni hylkäämiskokemuksista ja rikkinäisistä perheestä. Olo tuntui siltä että en ollut rakastamisen arvoinen.



Lisäksi tunnuin etsivän välillä pakonomaisesti läheisyyttä, joka oli helpointa fyysisenä läheisyytenä. Kuitenkin sitten taas oli kausia kun halusin olla ilman ketään.



Tuntui siis aikanaan että seksuaaliset merkit osasin, mutta aitoa läheisyyttä en. Kuitenkin sen mieheni löysin aika nuorena ja aivan ihana mies on vieläkin melkein 20v yhdessäolon jälkeenkin. Vieläkin ihmettelen miten minulle tuollainen onni on voinut käydä.

Tutustuin kaiken maailman hunsvotteihin.



N32 jolla mies ja lapsi.

Teininä en tehnyt muuta asian hyväksi kuin että liikuin siellä, missä muutkin nuoret. Olin ujo enkä uskaltanut mitään aloitteen tapaistaka kuvitellakaan. Nyt olen perheellinen nainen.

23-vuotiaana kuitenkin tutustuin lasteni isään, josta olen sittemmin eronnut. Ja nyt elän sen saman nuoruuden pelon kanssa taas. Enkä edelleenkään osaa tehdä asian eteen mitään.

n34

joskus teininä ollu samanlaista.. Vieläki olen nuori (21v), mutta menossa naimisiin syksyn aikana. 2 lasta.



Nimim. nuori äiti

Kai se tulee vastaan sitten joskus jos on tullakseen???