Raskaus-ja imetysaika on p:stä.Olenko ainoa,joka tätä mieltä??

Onkohan muita samanlaisia?

Jep, täällä. *viittaa* Kaksi lasta, kaksi raskautta takana. Molemmissa tuli painoa runsaanlaisesti (esikoisesta 18kg, kuopuksesta 23kg) ja jo ennen puoliväliä painoi erinäisiin paikkoihin tuolla "alaosastolla" niin paljon, että kilometrinkin kävelylenkki, edes kaikista hiljaisimmalla mahdollisella tahdilla, teki tuskaa ja oli todella hankalaa. Joten ihmekös tuo, että kiloja tuli, kun nälkä oli kuitenkin kaiken aikaa (siis ihan kunnon nälkä!), muttei voinut liikkua sen vertaa, että olisi kuluttanut nauttimansa kalorit. :(

Esikoista en imettänyt oikeastaan ollenkaan (maito ei missään vaiheessa "kerennyt" nousemaan kunnolla). Kuopusta imetin viikon (maito nousi about viidentenä päivänä synnytyksestä) ja siihen lopetin, kuin seinään. Koin imetyksen jotenkin ahdistavana, minun mielestäni kuopuksen imuote ei ollut tarpeeksi tehokas (enkä jotenkaan pystynyt odottamaan, parantuuko ote vai ei ja milloin se parantuu jos parantuu)..ja jotenkin ahdisti myös se, että olisin ainoa vauvan ruokkija. Ja ajatus pulloon lypsämisestä tuntui vähemmänmukavalta.

Molemmissa raskauksissa olin aivan mielettömän kiukkuinen ja lyhytpinnainen kaiken aikaa. Sääliksi kävi läheisiä, jotka sitä kiukuttelua, huutamista ja kiroilua joutuivat kuuntelemaan. :'(

Joten lienee selvääkin selvempää, että ei kiitos, ei enää lapsosia meidän perheeseen. Näin on hyvä. :)

mutta todellakaan en kaipaa sitä alun imetys- ja yöheräilyrumbaa, en nauttinut imetyksestä yhtään. Nyt on vallan mukavaa kun lapset jo 6v ja 7v

ei oo ihan kauheeta mutta ei todellakaan mitään äitiyden parastakaan aikaa. Yritän nyt vain jaksaa tämän toisen raskauden ja nauttia siitä että ehkä viimeistä kertaa kannan toista ihmistä. oikeasti kuitenkin haluaisin kunnon juoksulenkille :D



Imetys sujui esikoiselta hyvin ja aion nytkin imettää ainakin yli puoli vuotta, mutta suhtaudun siihenkin vähän pakollisena pahana. Siis se on hyväksi lapselle varmasti ja onhan se läheistä yms. mutta tosi sitovaa ja kuluttaa voimia.



Mutta olen halunnutkin äidiksi siksi, että halusin LAPSEN. En vauvaa. Joten se äitiyden paras aika koittaa sitten vähän myöhemmin, tiedän sen jo esikoiselta :)



Tsemppiä teille muille!

Mutta raskaus on niin vihoviimeistä aikaa, että mua aivan kauhistuttaa, että joutuisin taas uhraamaan 9 kk elämästäni. Mä oon koko raskauden niin kuollut, että ihan sama, vaikka en eläisi sitä aikaa. Mitän muistikuvia ajasta ei kuitenkaan ole, ja kykenen vain sinnittelemään synnytykseen asti. Muut joutuu hoitamaan kaiken muun, kodin, perheen, jne. Inhottavaa, että on oltava raskaana, jos vielä lapsia haluan saada.

On syynsä sille miksi raskautta sanotaan juuri raskaudeksi. Kyllähän se raskasta on. Mutta on siinä ihaniakin asioita (joskus kyllä vaikea muistaa mitä).



Imetys on parhaimmillaan tosi ihanaa ja läheistä, mutta oli minulel ihan älytön stressinaihe kun maitoa ei tullut riittävästi. Kivuliaana en sitä kokenut kuin ihan alussa, mutta olisin niin kovasti halunnut imettää että petyin kamalasti kun en voinutkaan. Olen yhä kateellinen niille joilta se luonnistuu kohtuullisella vaivalla.