Onneks mulla on reippaita poikia

Useimmiten se, mikä etenkin aikuisen silmään näyttää pelolta, on lapselle itselleen vain tilanteen kartoittamista ja kokonaisuuden tarkkailemista.

Tarkkaileva lapsi pohtii asiat eri näkökulmista ennen kuin syöksyy - tai ennemmin menee - mukaan esim. uusien lasten leikkiin. Ei siinä tosiaan olekaan mitään omituista tai epänormaalia, päinvastoin: sehän on fiksun ja ajattelevan ihmisen merkki, joka toimii perusluonteensa mukaisesti.

Enkä nyt todellakaan tarkoita, että se innoissaan "kaikkialle" syöksyvä lapsi olisi jotenkin tyhmä ja ajattelematon, saati huonosti käyttäytyvä. Hän vain toimii perusluonteensa mukaisesti, hänkin.

Ns. rohkea lapsi on uskaltaa helposti lähteä pois kesken leikin (johon on "syöksynyt") jos se ei miellytä, esim. jos säännöt ovat epäreilut. Hiljaisempi jatkaa helposti loppuun, oli leikki millainen hyvänsä.

Tepmeramenttieroja on meillä kaikilla; jokainen kokee samoja asioita ja suhtautuu samoihin asioihin eri tavalla.

Toiset meistä ovat syntyessään rauhallisia kuin lehmän henkäys kun taas toiset kiitävät tuulispäänä sinne minne nenä näyttää. Kyllä jokaiselle varmasti oma paikkansa löytyy tässä maailmassa kuitenkin.

Tuli vielä mieleen, että aika monesti sattuu niin metkasti, että rauhallinen ja vilkas lapsi ystävystyvät. Liekö se sitten tietynlaista keskinäisen tasapainon etsimistä vai mitä, mutta yllättävän monesti sellaiset ystävyyssuhteet toimivat tosi hyvin ja jatkuvat pitkälle elämään.

Alempi lainaukseni toimi vain ajatuspohjana omalle avaukselleni, eli se ei ole suora vastaus kirjoittajalle itselleen.

Mitä vikaa on lapsessa joka ehkä pelkää uusia asioita tai ihmisiä? Osaatko ap avautua vielä tästä? Ja sinä joka haukut arkoja lapsia nyrveröiksi...kasva aikuiseksi. Ainakin monet heistä oppivat paremmin käytöstavat toisin kuin sinä tai sun lapses.

Ei kaikki äidit varmaan edes huomaa, että tuokin on asia, josta voi olla tyytyväinen.



Mulla on yksi arka ja yksi reipas lapsi. Ja tosiaan on älyttömän rasittavaa koko ajan keksiä, että miten tuon aremman saisi tekemään sitä ja tätä. Mä mietin päivät pitkät keinoja, joilla saisin pojan keinuun tai pyöräilemään, kun se niin hanakasti vastustaa kaikenlaista tekemistä.



Mustakin olisi kiva, jos voitaisi vaan päättää lähteä pyöräilemään näin kauniina päivänä. Toisen lapsen kanssa se kävisikin ihan noin vain. Mutta tän aremman kanssa syntyy ensin hirmuinen parkukohtaus, että hän ei haaaaaaalua pyöräilemään. Eikä halua sitä huomenna, eikä ylihuomenna, eikä viikonloppuna eikä ensi viikolla...



Ja kun kuitenkin pyöräily on sellainen taito, mitä pitäisi harjoitella, että saisi apupyörät pois ennen kouluikää, niin siinä on äidillä haastetta, että millä siitä tehdään hauskaa ja houkuttelevaa.



Ja sitten se ei ole vain tuo pyöräily, vaan kaikki liikkuminen, ulos meneminen, kylpeminen, syöminen, nukkumaan meno, vessakäynnit, jne. Puhumattakaan erityistilanteista, eli kauppaan meno, kaupungille meno, kyläily, tapahtumat, jne, aiheuttavat saman kielteisen reaktion.



Että joo reippaan lapsen äiti pääsee paljon helpommalla, ja minä oon kateellinen niille, joilla ei oo tuollaista arkajalkaa vastaanharojaa osunut lapseksi. Minäkin haluaisin sitä helpompaa äitiyttä. Ja se, että tällainen äitiys on haastavaa, tekee sen, että ap:n aloitus tuntuu minun elämääni verrattuna lällättelyltä, ja siksi ymmärrän miksi ap saa niin piikikkäitä ja puolustelevia vastauksia tässä ketjussa.