Mikä saa inhoamaan iloisia, avoimia ihmisiä?

eli kiltti on tylsä ja huono seura ja nämä temperamenttiset ja itsekkäät ja kiusaavat ihmiset päivän sana.

Oli aloitus mikä tahansa, siihen vastataan haukkumalla, nimittelemällä tai jotenkin muuten vaan tosi rumasti. Kukaan ei täällä ikinä pyydä anteeksi sitä miten rumasti toiselle sanoo! Kuvitteleeko joku että nämä ihmiset ovat livenä kovin iloisia, aurinkoisia, kohteliaita ja mukavia? Tuskinpa vaan...

No tuota, jos joku palstalla valittaa yksinäisyyttä, niin yleensä vastaan niin että häneltä ehkä puutttu 2 tärkeää ominaisuutta. Jos haluaa saada suomalaisesta naisesta ystävän pitää ensinnkin suostua jauhamaan paskaa muista ihmisistä, etsiä sitä heikointa linkkiä jolla näyttäisi oelvan vähiten ystäviä ja sitten käydä kimppuun kuin limppuun.

eli ystäviä ilman jää jos et

1. jauha paskaa ja ole ilkeä ja kiusaa

2. jos olet kaunis ja lahjakas.



Tapasin kerran puistossa ihanan äidin joak oli iloinen ja jutteli kaikille kivasti. harmittaa niin että en pyytänyt käymään. tällaisia ei kyylääjiä ja ei juoruilevia ihmisiä ei löydä kuin yhden sadassa vuodessa.

iloinen, seurallinen optimisti ilmoittautuu. Ja kyllä, joskus on vaikea löytää tästä maasta samanhenkistä seuraa ;) En kuitenkaan ole mikään pakkopositiivinen, sillä jos joku vittuilee, isken kyllä tarpeen tullen takaisin. Harvoin näin kuitenkin käy.



Lasi on puoliksi täynnä ja elämä maistuu :)

En kyllä haluaisi sinuun tutustua jos sinun tutustumiskeinosi uusiin ihmisiin on heille vittuilu! Enkä kyllä sinuna olisi kovinkaan ylpeä tästä ominaisuudestasi, annat todella typerän kuvan itsestäsi muille! Monilla on jotenkin tämä kirjoittajan kanssa samanlainen typerä luulo että on hienoa olla koko ajan sarkastinen ja ironinen ja puhua asiat suoraan. Tällaiset ihmiset taitavat aika usein unohtaa yksinkertaisimmat käytöstavat ja nk.kohteliaan käytöksen. Käyttäydytko myös työpaikallasi näin? Tuskin olet kovin korkeassa asemassa jos puhetapasi on tällainen. Ehkä sinun kannattaisi miettiä, onko valitsemasi tyyli sittenkään kovin hedelmällinen ja suositeltava, ehkäpä kokisit iloisen yllätyksen toisten ihmisten puolesta jos vähän vähemmän vittuilisit heille!

mutta useimmiten en vain jaksa ja silloin olen hiljaa. En ole ikinä sanonut kenellekään että olisin hyvä tai positiivinen tai hieno ihminen vaan kaikille uusille sanon ensimmäisenä että minä olen vittumainen ihminen. Useimmat eivät usko, mutta huomaavat ajan kanssa että näinhän se asia olikin.

Ja no, en liikukaan missään akateemisissa hienostelupiireissä joten tuskin törmätään ja sinä tuskin olet sellainen ihminen joka minun työpaikalle eksyy, vahingossakaan.

Suoraan puhumisesta sen verran että sitä teemme ystävieni kanssa, joita minulla on, kas kummaa, yllättävän paljon ja kaikki he ovat erilaisia ihmisiä luonteiltaan. Ja mielestäni ystäville pitää pystyä sanomaan suoraan että onko hänen toiminnassaan mitään järkeä, useimmiten sellainen "no oletko nyt aivan varma tästä" lässytys ei toimi. Kovaa rakkautta niinsanonusti.

Ja missähän kohtaa sanoin että on hienoa olla sarkastinen tai ironinen? En missään. Useimmiten olen vieraassa seurassa edelleenkin hiljaa, koska vieraat ihmiset eivät yleisesti ottaen edes kiinnosta minua.

Työpaikoillani käyttäydyn työkavereille samalla tavalla. Yötyössä mikään ei ole piristävämpää kuin pieni nälviminen ja arvaappa muuten mitä? He tekevät samaa minulle! Ja vielä kauhistuttavampaa: Olen töissä asiakaspalvelussa kaupunkimme yhdessä suosituimmista yökerhoista. Et muuten uskoisi kuinka moni ravintola-alalla oleva oikeasti inhoaa ihmisiä.

Toisella työpaikallani on sama meininki. Kyllä se asiakaspalvelu hoidetaan kunnialla, mutta työkavereiden kesken voimme puhua toisillemme miten haluamme.

Kaikki on kummassakin paikassa niinpitkään ok kunhan ei mennä henkilökohtaisuuksiin.

Olen muuten ravintolavastaava yökerhossamme ja toisella työpaikallani olen tasa-arvoinen yrittäjä. Oliko tarpeeksi alhaiset asemat?

No kuitenkin, meilläpäin nyt on tapana puhua näin. Jos ei kiinnosta, voi lähteä toiseen seuraan.

Lisätään nyt vielä että mies hoitaa meillä tuon tapakasvatuksen lapsille. Hän on kotiäitinä ja on muutenkin poliittisesti korrektimpi kuin minä.

Eli sa tykkaat masokisteista?

No oma tutustumistapani uusiin ihmisiin on se että vittuilen heille, se kuinka pitkään sitä kestää, kertoo ihmisestä aika paljon. Läheisempien ystävieni kanssa voimme useimmiten sanoa täysin suoraan mitä ajattelemme ja itse puhun todella paljon ironisesti ja sarkastisesti, jos siis haluaa minun seurassani olla, se pitää kestää.

Ja pelkaat hylkaamista?

No voihan noita ystäviä masokisteiksikin sanoa. Aika kirjavaa sakkia ovat. Siis ihokuvituksiltaan.

Ja no mikä nyt on sadistin seurassa parempi kuin masokisti? Ässä ja ämmä ne yhteensoppii...

No jos minut, öö, hylätään, niin siita vain sitten. Onhan niin käynytkin muutaman kerran ja voin kyllä sanoa että ei pelottanut eikä kirpaissut. Ovat vain löytäneet parempaa seuraa.

kuuntelevat, ymmärtävät, ottavat muut huomioon. Ovat ystävällisiä ja kivoja, kestävät hyvin vastoinkäymisiä ja käyttäytyvät silloin ystävällisesti. Omaavat mielipiteitä, mutta ne ovat aika neutraaleja/eivät toitota niitä muille. Tuntuu että kavereina itsekeskeiset, heikkohermoiset on suositumpia kuin kiltit, ystävälliset, rauhalliset ja herttaiset.

Itse tykkään iloisista ja avoimista, mutta mieluiten suorapuheisista ihmisistä, jotka eivät teeskentele ja joilla on mielipiteitä!

Omaan tuttavapiiriin kuuluu hyvin erilaisia tyyppejä ja täytyy sanoa, että kiltit, ystävälliset neutraalit tyypit eivät innosta itseäni, koska en keksi heidän kanssaan mitään puhuttavaa! Ihminen, jolla ei ole mielipiteitä ei mielestäni ole kovin hyvä keskustelijoita! ts. heistä saa harvoin irti mitään kovin syvällistä!

Tosin en kyllä ihan allekirjoittaisi tuota väitettä, että itsekkäät neurootikot olisivat hyvää seuraa (tämä lienee ap:n ikioma tulkinta!) Tosin siihenkin voi tarjota selityksenä, että he ovat mielenkiintoisempaa seuraa kuin nämä "kiltit seinäruusut" ainakin heidän neurooseissaan riittää puitavaa ei vain omiksi vaan myös muidenkin tarpeiksi! ;)

Miksi olet tuollainen? Haluatko olla vittumainen ihminen? Eikö sun korvissa kuulosta vähintäänkin typerältä ja lapselliselta aloittaa uuden ihmisen kanssa tutustuminen "Moi mä oon Kirsi ja tosi vittumainen tyyppi" -sanoilla? En tosiaankaan tarkoita mitään tekopirteyttä ja iloisuutta mutta ehkä sun elämä olisi vähän iloisempaa jos ei tarttis koko ajan sun vetää tuollaista vittuilijan roolia.

Ihmiset pisteyttävät muut ihmiset. Kun tapaat jonkun, annat hänelle luonteen ja ulkonäön perusteella paremmat tai huonommat pisteet kuin itsellesi.



vain sellainen, jolla on hyvä itsetunto, viihtyy sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyvä, kiva, kaunis, ei jauha paskaa muista, keksii muuta iloitsa kivaa juteltavaa.



ja suomalaisilla on tunnetusti huono itsetunto. joten sen takia suomessa juuri parhaat ihmiset ovat lähes aina yksinäisiä.



paskakasat, jotka saavat kicksinsä siit, että jauhavat toisista juttua, ovat oikein suosittuja ystävinä siis. päivänselvä asia. ja se yhdistää sitten ystävyksiä, että jauhetaan ilkeitä juttuja jostain kolmeannesta. joka sellaista ei harrasta.

joka puhui pisteyttämisestä (täyttä totta!) että nämä "vittuilijat" ovat kyllä selvästi jääneet jostakin paitsi kasvatuksessaan. Ihan normaaliin käytökseen kuuluu olla tavallisen kohtelias ja jonkun verran iloinenkin ehkä toisten, varsinkin vieraiden ihmisten seurassa. Mutta tämä yksi täällä on sitä mieltä että häntä ei huvita olla peruskohtelias joten on sitten hiljaa. Huh mitä käytöstä! Saamme kyllä hävetä suomalaisuutta ja siihen kuuluvaa suoruutta, jos se tätä merkitsee!!!

Onko kivaa olla seurassa, jossa tajuaa oman ällöttävyytensä?



esim. tajuaa että on ihmisiä jotka eivät jauha ilkeeä paskaa muista ja jotka ovat silti onnellisia ja tyytyväisiä itseensä ja valintoihinsa, vaikka olisivat heikoista lähtökohditsa.



ei ole kivaa koska suomalainen on yleensä kateellinen ja hänellä heikko itsetunto. hän hankkiutuu tällaisesta ihmsiestä kiireesti eroon ja alkaa jopa kiusata ja keksiä hänestä valheita koska hän on niin suuttunut siitä, että hän tajuaa mikä hän itse on.

Luin tämän pisteytysjutun sosiaalipsykologiasta ja tajusin itse näin tekeväni.

ja luultavasti suurin osa tekee näin. ja tästä johtuu että kivat, kauniit ja älykkäät ihmiset ovat yksinäisiä. ainakin jos ovat suomalaisia naisia. koska suomalainen nainen on heikolla itsetunnolla varustettu ja saa elinvoimansa toisten kiusaamiseta.

joka puhui pisteyttämisestä (täyttä totta!) että nämä "vittuilijat" ovat kyllä selvästi jääneet jostakin paitsi kasvatuksessaan. Ihan normaaliin käytökseen kuuluu olla tavallisen kohtelias ja jonkun verran iloinenkin ehkä toisten, varsinkin vieraiden ihmisten seurassa. Mutta tämä yksi täällä on sitä mieltä että häntä ei huvita olla peruskohtelias joten on sitten hiljaa. Huh mitä käytöstä! Saamme kyllä hävetä suomalaisuutta ja siihen kuuluvaa suoruutta, jos se tätä merkitsee!!!

ihmisten seurassa peilaa itseään. Oikein masentava ääliö saa kaverinsa tuntemaan itsensä fiksuksi kauniiksi ja hauskaksi huononakin päivänä. Siksi jotkut roikkuvat tylsien tyyppien liepeillä koska se saa heidät tuntemaan itsensä paremmiksi.



Itse taas tykkään iloisista positiivisista ja elämänmyönteisistä ihmisistä ja pyrin ympäröimään itseni heillä. Seura kun tekee kaltaisekseen!

ja on 'kivempaa' valittaa siitä mitä ei ole, kuin nauttia siitä mitä on.

No tuota, jos joku palstalla valittaa yksinäisyyttä, niin yleensä vastaan niin että häneltä ehkä puutttu 2 tärkeää ominaisuutta. Jos haluaa saada suomalaisesta naisesta ystävän pitää ensinnkin suostua jauhamaan paskaa muista ihmisistä, etsiä sitä heikointa linkkiä jolla näyttäisi oelvan vähiten ystäviä ja sitten käydä kimppuun kuin limppuun.

eli ystäviä ilman jää jos et

1. jauha paskaa ja ole ilkeä ja kiusaa

2. jos olet kaunis ja lahjakas.

Tapasin kerran puistossa ihanan äidin joak oli iloinen ja jutteli kaikille kivasti. harmittaa niin että en pyytänyt käymään. tällaisia ei kyylääjiä ja ei juoruilevia ihmisiä ei löydä kuin yhden sadassa vuodessa.

Usein tämän tyylisistä ihmisitä tulee kuitenkin aika feikki olo. Saattavat jopa ärsyyntyä jos ei ole pirteällä tuulella ja jaksa lähteä heidän juttuihinsa mukaan. Pidän ihmisistä, joiden kanssa voi olla myös hiljaa ilman että kukaan kiusaantuu tai pahastuu.

tuntee itsensä huonoksi. En millään pysty olemaan iloinen ja positiivinen ja kiltti kaiken aikaa, olen (valitettavasti) luonteeltani aika mollivoittoinen. Olen ihan hyvin sinut itseni kanssa, mutta salaa haluaisin kaiken olevan kivaa ja iloista. Niinpä ahdistun jos toinen on juuri sitä mitä haluaisin, en siis siksi, että olisin kateellinen vaan siksi, että se muistuttaa minulle mitä olen!



Itse olen kyllä ihan kiltti ihminen, en siis mikään hapan vittuilija, ja tulen ihmisen kanssa juttuun.

Usein tämän tyylisistä ihmisitä tulee kuitenkin aika feikki olo. Saattavat jopa ärsyyntyä jos ei ole pirteällä tuulella ja jaksa lähteä heidän juttuihinsa mukaan. Pidän ihmisistä, joiden kanssa voi olla myös hiljaa ilman että kukaan kiusaantuu tai pahastuu.

heh. toisista juoruavat ilkeät ihmiset ovat automaattisesti hyvää ja aitoa seuraa. mutta iloinen ja kiltti on feikki ja tylsä seura. ja aina jaksaa lähteä toisten arvosteluun ja ilkeäänj juoruiluun mukaan mutta ei jaksa puhua ihmisistä hyvää. Eikö niin?

Ketjua lukiessani huomaan, että useimmat puhuvat hyvin erilaisista ihmisistä ja tulkitsevat aloituksen eri tavoin. Muutama mieleeni nouseva kommentti.



Positiivisuus ja iloisuus eivät ole samoja asioita ja ne voidaan tulkita molemmat hyvin monella tavalla. Koen olevani ihmisten seurassa lähes aina (vaikka minulla olisi suuriakin henkilökohtaisia murheita) usein iloinen. Se johtuu useista tekijöistä, joista keskeisin on luultavasti se, että ihmisyys ja toiset ihmiset ovat minulle tärkeitä arvoja. Toisten ihmisten parissa voin tuntea oloni edes hetkellisesti iloiseksi murheidenkin keskellä. En kuitenkaan suhtaudu elämään positiivisesti tai ruusunpunaisin lasein. Suuret vastoinkäymiset ovat tehneet maailmasta mustan ja kadottaneet uskoni tähän maailmaan. Silti muiden ihmisten keskellä iloisuus pyrkii väkisin pintaan. Ja aito iloisuus leviää! (Epäaito ja tekemällä tehty ärsyttää.)



Sellaisen asian olen myös ollut huomaavinani, että ihmisillä on suuri tarve laittaa muut ihmiset sellaisiin muotteihin, joihin itse pystyvät samaistumaan. Eli, jos omat sosiaaliset taidot ja elämänasenne eivät riitä siihen, että pystyisi olemaan iloinen muiden ihmisten seurasta ja toisaalta itse toimimaan muille ilon lähteenä, niin silloin on kyllä suuria vaikeuksia uskoa, etteivät muutkaan sellaiseen kykene. Huomaan toisinaan, että uudet tuttavuudet (yleensä naiset) epäilevät tarkoitusperiäni ja vasta pitkällisen tutustumisprosessin jälkeen, vastapuoli alkaa vähitellen uskoa, että olen todella sitä miltä vaikutan. Yllättävän kauan nämä silloin tällöin vastaan tulevat tapaukset jaksavat tapella asiaa vastaan ja tunkea minua väkisin johonkin maailmaasyleilevään 'pahan ja epäluotettavan ihmisen' muottiin.



...joten, toteanpa vain, että on kyllä välillä hirvittävän raskasta olla se ap:n määrittelemä ihminen. Välillä tuntuu, että kun kerran niin kovasti halutaan uskoa, että minäkin olen paska toisille, niin pitäisikö sitten alkaa olla sellainen. Kun se kerran tuntuu tuottavan monelle niin suurta tyydytystä, että paskaa nakellaan, niin eiköhän se paskan jakaminen ja selkään puukottaminen minultakin onnistuisi, jos siihen varta vasten ryhtyisin. Toistaiseksi en kuitenkaan ole onnistunut sellaiseen lähtemään, kun väkisin nautin muiden ihmisten keskellä (ja huom: en siis keskipisteenä!) olemisesta: ei sellaista ilon lähdettä kannata mennä tuhoamaan.

Mun vaimollanikin nousee heti karvat pystyyn, jos joku on "liian" iloinen ja avoin. Ehkä tällaiset ihmiset pelkäävät jotain; huomaavat omia puutteitaan iloisten ihmisten kautta. Vaikka en minä ainakaan edes odota, että muut olisivat kaltaisiani.



Toisaalta on paljon sellaisia, jotka näyttelevät iloista ja avointa, mutta jos ei ekassa, niin tokassa lauseessa jo ollaan lausumassa jotain pahaa muista.