Nyt loppu jaksaminen! Pelkkä piika omassa kodissani.

Lapset supersupersupervillejä, ainakin 4v poika. Keksii joka minuutti jotain uutta päätöntä. Pitäisi olla silmät selässäkin. KOKO ajan pitää olla siivoamassa muiden jälkiä, laittaa ruokaa, pestä, pyykätä, nukuttaa, syöttää, neuvoa, kasvattaa. Korvat piippaa eikä omaa aikaa ole ikinä. Mies KOKO ajan töissä. Illalla pitää jaksaa kuunnella miehen juttuja, vaikka haluaisi sen tunnin lasten nukkumaanmenon jälkeen olla ihan rauhassa.



Olen kokeillut kaikkea. Annan lapsille hellyyttä ja rakastan heitä. Pidän sylissä aina kun ehdin. Juttelen. Opetan pyytämään ja antamaan anteeksi. Mutta en leiki, se ei vaan ole mun juttu. Lapset ovat ylivilkkaita enkä vaan jaksa. Nyt pitäisi laittaa lounasta, mutta en jaksa. Ei kiinnosta olla toisten palvelija koko ajan.



Kysykää vain, miksi edes tein lapsia. En ikinä ikinä arvannut, että lasten kasvattaminen on NÄIN rankkaa! Eikä mitää sukulaisverkostoa lähellä ottamassa edes joskus lapsia hoitoon. Eikä niitä voisi laittaakaan, kun ovat niin villejä. Lastenhoitajaa käytän välillä, mutta silloinkin joudun itse ottamaan yhden lapsen, koska kaksi on hoitajalle ihan tarpeeksi.



Miehen työ vie hänen aikansa. Kotona muutaman tunnin päivässä. Tosin nukkuu aamuisin pitkään ja voi mennä töihin vasta kymmeneksi (jopa yhdeksitoista), kun minä olen jo lasten kansa herännyt seitsemältä. Tulee kotiin sitten illalla. Tänä aamuna sanoin, ettei ole reilua, että hän nukkuu niin pitkään - menisi kahdeksaksi töihin, niin voisi välillä tulla vaikka jo neljältä kotiin. Sanoin, että minäkin voisin välillä nukkua pitkään ja hän hoitaa aamuhommat, jos kerran ei töissä kaivata aamulla. Mies sanoi, että olen lapsellinen, kun VERTAAN (hänen nukkumisiaan ja minun). Mies touhuaa kyllä lasten kanssa silloin kun on kotona.



Ei jaksa. Ei kiinnosta. Taidan pakata laukkuni ja muuttaa kokonaan pois.