Kokemuksia kasvamisesta ilman isää? ov

ei itse muista, mutta näkee valokuvia ja voit kertoa, millainen isä oli. En usko, että on traumaattista.



Ajattele niitä lapsia, jotka eivät koskaan saa tietää, kuka ja millainen isä on/oli. Uskon, että se voi varsinkin teini-iässä kaihertaa, kun omaa itseään joutuu etsimään ja geneettisesti löytää vain 50%.

vahva nainen, joka opetti minulle "pärjään itse" -mentaliteetin. On osoittautunut ongelmalliseksi, en osaa ottaa toista huomioon ja toisaalta haen epätoivoisesti miesten huomiota...

ja mielestäni ihan hyvin olen pärjännyt. Ei mitään isäkompleksia, en paneskele miehiä jotka iän puolesta voisivat olla isäni.



koulussa oli mukavia miesopettajia joita oli kiva kuunnella, en kyllä muuten osaa sanoa että olisin kaivannut jotain isähahmoa. äiti oli niin ihana.

koska heivasin kelvottoman isän pihalle.



En ottanut uutta miestä itseäni varten, mutta elämääni tuli monia ihania ihmisiä, joilla tuntui olevan paljon aitoa rakkautta sekä minua, että myös kaikkia lapsiani kohtaan.



En mennyt mihinkään uskovaisiin piireihin, kuten ehkä heti luulette, mutta noiden ihmisten tekojen ja kaikkien tapahtuneiden juttujen kautta mä tulin uskoon:)

ja mielestäni ihan hyvin olen pärjännyt. Ei mitään isäkompleksia, en paneskele miehiä jotka iän puolesta voisivat olla isäni. koulussa oli mukavia miesopettajia joita oli kiva kuunnella, en kyllä muuten osaa sanoa että olisin kaivannut jotain isähahmoa. äiti oli niin ihana.

Se on ihan totta, että yksi oikeasti rakastava ja välittävä vanhempi/aikuinen riittää!

lapsen kannalta asiassa on vissi ero siinä, onko isä kuollut vai hyljännyt. Itse kokisin henkisesti pahempana sen, että oma isä on elossa, mutta sitä ei kiinnosta.



Taidat olla vielä melkoisen nuori äiti kuitenkin.. Ehkä sinä parin vuoden päästä alat olla valmis uuteen suhteeseen ja lapsikin tulee saamaan toivottavasti rakastavan isäpuolen. Isäpuolenkin on varmasti helpompi ottaa heti kunnon rooli "isänä", kun se biologinen ei ole joka toinen viikonloppu kuvioissa mukana.

vaikuttaa siltä, että lapsi saa teiltä kaikilta kaiken mitä tarvitsee, sillä se aito rakkaus ja tukeminen ovat tärkeimpiä asioita kasvavalle tytölle.

koska isani lahti toisen naisen matkaan kun aitini odotti minua. 60-luvun puolta valia elettiin. isastani en sittemmin ole kuullut. sanon etta paljon riippuu aidista. minun oli hyvin itsenainen ja vahva nainen. olo oli aina turvallinen. en koskaan osannut kaivata isaa. ukki ja eno antoivat miehen mallia. aidilla ei ikina ollut miesystavaa.

isäni kuoli 23- vuotiaana aivoverenvuotoon, olin silloin 1,5 vuotias. En muista isästäni yhtään mitään. Äidilleni oli menetys todella raskas, lisäksi hänen ainoa tukivarkkonsa, isoäitinsä, kuoli 2 vk isäni jälkeen. Äitini ei sitä kestänyt, vaan jätti minut anopilleen hoitoon (eli mummulaani) ja lähti viikonlopuksi reissuun. se viikonloppu ei ole vielä loppunut, 33 vuotta myöhemmin.



jos minulla olisi ollut vakaa pohja, rakastava äiti ja paikka, jota kutsua kodiksi, olisin selvinnyt varmasti hyvin. Lapsuuteni oli kuitenkin melko traumaattinen muuten, ja siksi pärjääminen on toisinaan ollut vaikeaa. Se isän menetys ei ollut se pahin asia, vaan totaalinen juurettomuus, toisten armopalojen varassa oleminen ja rakkauden ainainen ansaitseminen.



Olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi, ja perheelliseksi. Omat lapseni ovat saaneet niin paljon enemmän, kuin minä koskaan, ja toisinaan harmittaa etteivät he osaa sitä arvostaa. He eivät tiedä näistä menetyksistäni juuri mitään. Tai en ole heille asioita selitellyt, toki he tietävät ettei heilä ole isovanhempia jne :)



Otan osaa menetykseesi. Vaikutat kuitnekin vahvalta ihmiseltä, ja sinun ja läheistesi rakkaus kantaa varmasti lastasi menetyksen yli.