Lue keskustelun säännöt.
Olin itseni viiltelijä nuorempana
21.06.2010 |
eikä kysymys ollut huomiohakuisuudesta vaikka jotkut täällä niin tuntuvat luulevankin. Päin vastoin, häpesin ankarasti jos jotkut sattuivat näkemään jälkeni ja pidin harrastustani salassa. Kysymys oli henkisen kivun peittämisestä fyysisellä kivula. Konkreettinen kipu helpotti sitä helvetillistä henkistä tuskaa ja kipua ja piinaa.
Nykyään minua vituttaa, että aina pitää pitää pitkiä hihoja arpieni vuoksi. Olen edelleen perusluiomteeltani tasapainoton, mutta en enää itsetuhoinen.
Kommentit (18)
terveenä ei voi ymmärtää sairasta. Sairaanakaan ei voi ymmärtää välttämättä toista sairasta.
Itse viiltelin nuorempana, mutta vain nilkkoihin (ettei jäisi arpia; ettei kukaan näkisi), ja osana suurempia ongelmia. Kyllä itselläni siinä se tarkoitus oli ihan vain purkaa sisäistä pahaa oloa kun ei yksinkertaisesti ollut mitään muita välineitä käsitellä sitä. Sitä on paha selittää, mutta jatkuva ahdistus ja kipu hellitti hetkeksi kun fyysinen kipu oli niin suurta, että sumensi mielen.
Olin muuten niitä ns. kympin tyttöjä, syömishäiriöinen ja paikoittain aivan täysin harhainen. Ulospäin tätä ei nähnyt, enkä halunnutkaan että näkyisi.
Tarkoituksena oli sanoa, että viiltelyn tai mielensairauksien väittäminen huomionhakuisuudeksi ym. on kuin väittäisi kaikkien syöpien johtuvan tupakanpoltosta/huonoista elämäntavoista.
Ei se vaan mene niin.
Eri lukunaan vielä kaikki kemialliset poikkeukset aivoissa jotka laukaisevat mm. skitsofrenian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huomiohakuisuudesta. Kyllä sellaisen tuskan kanssa elävä todellakin tarvis huomiota ja vähän äkkiä! Mitä pahaa ylipäänsä on siinä että toivoo että joku huomaisi ja auttaisi ja rakastaisi?
Ihanko ottaa PÄÄHÄN kun joku syyttää "huomiohakusuudesta" ja sitten taas toisaalta myönnät että mitä pahaa siinä on jos joku tulisi ja halaisi jos huomaa että sattuu?
Musta on käsittämättömän säälittävää että joku ei voi sanoa että on yksin ja plaa plaa (jota kaikki muutkin nuoret tuntee) ja tarttee alkaa viiltelemään että sattuu, ettei tunteet satuta. MIKÄ VIKA SIINÄKIN ON ETTÄ ON PAHA MIELI?
Ihme hippejä jokkut haluaa olla.
Ihanko ottaa PÄÄHÄN kun joku syyttää "huomiohakusuudesta" ja sitten taas toisaalta myönnät että mitä pahaa siinä on jos joku tulisi ja halaisi jos huomaa että sattuu? Musta on käsittämättömän säälittävää että joku ei voi sanoa että on yksin ja plaa plaa (jota kaikki muutkin nuoret tuntee) ja tarttee alkaa viiltelemään että sattuu, ettei tunteet satuta. MIKÄ VIKA SIINÄKIN ON ETTÄ ON PAHA MIELI? Ihme hippejä jokkut haluaa olla.
Olen aikuisiällä tasapainoinen perheenäiti, mutta nuoruusikä on rankka, olen huonosta perheestä kotoisin. Oma perhe aikuisiällä ok, koulutus, lapset kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään. Masennusta edelleen, terapiassa käyn. Viiltelin teini-iässä, enää ei tulisi mieleenikään. Se oli yli 15v. sitten, jolloin olin aika eri ihminen kuin nyt.
Esimerkiksi kaverini teini-ikäisenä viilteli itseään ja kirjoitti verellä ihastuksensa nimen johonkin seinään.. Tällöin se tosiaan oli huomiohakuista.
Mutta uskon, että ne joilla on todella paha olo henkisesti, haluavat helpottaa tuskaa aiheuttamalla itselleen fyysistä kipua.. niin kun sanoit. Ja he eivät halua muiden tietävän viiltelystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niitä jostka hakee sillä huomiota ja niitä jotka ei hae.
Luokallani oli kerran tyttö joka todellakin viilteli huomion takia. Piti aina isoa shouta siitä miten hänellä on paha olo ja näytti aina koko luokalle miten oli taas viillellyt. En sano etteikö hänkin varmasti tarvinnut apua pahana oloonsa, mutta jotenkin toivoisi että jos ihminen pystyy pahasta olostaan kertomaan, niin hakisi sitä apua ja huomiota jotenkin muuten.
Itse peitin jälkeni, salasin ne jne. No nyt elämäni on ihan tasapainoista, mutta kyllähän nuo arvet näkyy. Kehtaan kyllä jo kulkea lyhythihaisissa/topeissa jne. Jäljet ovat osa menneisyyttäni, en voi niille enään mitään. Ehkä siksi en niitä hentoja arpia peittele pitkillä hihoilla, kun en niiden olemassa oloa edes noteeraa nykyisin enää...
On niitä jostka hakee sillä huomiota ja niitä jotka ei hae.
Luokallani oli kerran tyttö joka todellakin viilteli huomion takia. Piti aina isoa shouta siitä miten hänellä on paha olo ja näytti aina koko luokalle miten oli taas viillellyt. En sano etteikö hänkin varmasti tarvinnut apua pahana oloonsa, mutta jotenkin toivoisi että jos ihminen pystyy pahasta olostaan kertomaan, niin hakisi sitä apua ja huomiota jotenkin muuten.
Itse peitin jälkeni, salasin ne jne. No nyt elämäni on ihan tasapainoista, mutta kyllähän nuo arvet näkyy. Kehtaan kyllä jo kulkea lyhythihaisissa/topeissa jne. Jäljet ovat osa menneisyyttäni, en voi niille enään mitään. Ehkä siksi en niitä hentoja arpia peittele pitkillä hihoilla, kun en niiden olemassa oloa edes noteeraa nykyisin enää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos oppisitte puhumaan ongelmistanne ja pahasta olostanne?
Nuorena on hyvä oppia siihen etttei kaikkea voi saada eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Näin se ihmiselo toimii mutta on itsestä kiinni kuinka onnellinen kukin meistä on.
Ihanko ottaa PÄÄHÄN kun joku syyttää "huomiohakusuudesta" ja sitten taas toisaalta myönnät että mitä pahaa siinä on jos joku tulisi ja halaisi jos huomaa että sattuu? Musta on käsittämättömän säälittävää että joku ei voi sanoa että on yksin ja plaa plaa (jota kaikki muutkin nuoret tuntee) ja tarttee alkaa viiltelemään että sattuu, ettei tunteet satuta. MIKÄ VIKA SIINÄKIN ON ETTÄ ON PAHA MIELI? Ihme hippejä jokkut haluaa olla.
Ilmeisesti pointti meni ohi. Siis mua ottaa päähän tuo huomionhakuisuudesta syyttäminen. Otetaan mielenterveysongelmainen. Sillä on hirveä olo. Se menee lääkäriin, jossa sille lykätään mielialalääkeresepti käteen ja jätetään yksin tuskansa kanssa. Tämä toistetaan lukemattomia kertoja. Terapiaa ei kukaan ehdota jos ei osaa/jaksa olla aktiivinen tai jopa pelkää terapiaa. Usein terapiaa ei myöskään saa tarpeeksi tarpeeseen nähden. Osastolle pääsee vain jos yrittää itsaria. Sitten kun epävoitoinen ja tuskainen ihminen yrittää itsaria vaikkapa useampaan kertaan, syytetään huomionhakuisuudesta.
Syytetäänkö sydäntautusta huomionhakuisuudesta, jos lääkeet ei auta ja se menee lääkäriin uudestaan? Ja ylipäänsä mikä on suhtautuminen hoitoon? Annetaanko kunnon hoitoa kunnes tilanne on niin hyvä kuin saadaan vai kokeillaanko vaan millä särkylääkkeellä saa kivut pois?
Minusta sitä ihmistä joka tulee sairaalaan itsariyrityksen nro 3 jälkeen ei pitäisi haukkua huomionhakuiseksi ja kohdella kylmästi. Sillä ihmisellä kuitenkin vielä pihisee jonkinlainen toivo. Mutta miten kauan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MIKÄ VIKA SIINÄKIN ON ETTÄ ON PAHA MIELI?
Se että kuvaat noita tiloja missä viillellään PAHAKSI MIELEKSI kertoo siitä ettei sulla ole aavistustakaan siitä mistä puhut.
Yksityiselläkin on tarjolla terapiaa! Ai nii, mut yhteiskunnan pitää kaikille maksaa kaikki..
Saa olla aika reppana jos 3 kertaa on YRITTÄNYT ihan tappaa itsensä ja jotenkin ne kaikki kerrat onnistuu tyrimään.
Kyllä mää tiedän läheltäni masentuneen joka istui terveyskeskukseen ja sanoi ettei lähde jos ei saa hoitoa.
Sitten se pääsi lääkäriin, laitokseen ja mitä tekee tämä ihminen? Lähtee hoidosta koska sieltä SAA lähteä ja pakko ei ole ottaa vastuuta mistään jne.
Eli tämä on ihan tyypillinen vapaalentäjä, joka ei halua ottaa vastuuta elämästään, sille vaan kaikki hyvä, ilmasena ja taputellaan päähän.
Miksi valtaosa ihmisistä JOUTUU meneen töihin, ostamaan sitä ja tota, ottamaan velkaa ja taputtelemaan päähän sukulaisia jokka on eläny (ihan saman) paskan lapsuuden kuin itsekin?
Kyllä minusta KAIKKIA ihmisiä saa kyseenalaistaa!
Saat sinä minuakin. On minullakin paska lapsuus takana, teini-ikä on vaikeaa.
ON OLEMASSA myös semmosia peruslaiskoja paskoja jokka EI HALUU mennä töihin, on kiva valittaa kun joku kuuntelee. Sitten kun on tarpeeksi kuunnellut tätä valittajaa niin kyllä siihen menee maku: ei sukulaiselle tartte olla terapeutti ja ottaa toisen juodesta toiseen kestäviä napinoita itselleen taakaksi.
Ei mielensä terveyttä ja lapsuutta voi kaikesta aina syyttää. Välillä tuntuu että mielenterveyttä tarvitsevat on semmosia jotka ei halua pelata samoilla säännöillä. ENKÄ SANO ETTÄ KAIKKI ON TÄLLÄSIÄ! Mutta joillain tuntuu olevan elämän realiteetitkin hukassa, pyöritään pienissä piireissä ja heitetään öljyä tuleen muistelemalla miten se ja se on ollu mulle ilkeä.
Miten helppoa meillä terveillä onkaan sairastuneitten mielestä!?
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten helppoa meillä terveillä onkaan sairastuneitten mielestä!? 3
Terveet ei tajua sitä että sairaiden psyykessä ei päde samat lainalaisuudet kuin terveillä. Samoista asioista ei seuraa samoja reaktioita. Esimerkiksi terveellä onnistumisesta seuraa ilo ja tyytyväisyys, sairaalla onnistumisesta saattaa seurata paniikki tai suunnaton tyhjyyden tunne.
Minä olen ollut sekä sairas että terve elämäni aikana ja voin kertoa että nyt kun olen terve, selviän huomattavasti pahemmista vaikeuksista kuin sairaana, koska mulla on siihen tarvittavat rakenteet ja työkalut päässä. Terve ei voi kuvitella minkälaista helvettiä normaali elämä voi olla sairaalle. Esimerkki, minulle tuli avioero. Se tuntui oikeastaan tavallaan hyvältä, koska pystyin silloin tuntemaan edes JOTAIN. Normaali-ihmiselle avioero on kriisi ja stressin aihe.
Kun ei ole oikeastaan kuin se että sulla on terve mieli tai sitten se sairastuu!
Tähän väliin tulee sitten paljon ikäviä tunteita ja kokemuksia. Sitä sanotaan elämäksi.
Mulla on sama lapsuus kuin siskollani, hän alkoi syyttää kaikesta meidän vanhenpia, paskaa lapsuutta.
Ja siihen jää siskon näkemys. Kun on vaan hän ja häntä loukattu elämä.
Ei hän tajua että hänen lapsille on tullut paska lapsuus HÄNEN kauttaan. Hän vaan näkee oman elämänsa rauniot.
Kun pääsi hoitoon, masentui ja laitokseen otti kun alkoi alkoholi vaikuttamaan liikaa niin johan se lähti. Vastuunottaminen on kerrassaan kamalaa.
Kun on niin kiva vaan märehtiä siinä että en minä mutta kaikki muut, selvittää sitä niille jotka kuuntelee.
Kyllä mää tiedän.
Ei pahassa mielessä ole mitään vikaa. Äitinä saa suuttua, olla surullinen. Ei tunteita saa ihmiseltä kieltää.
Mun siskosta on muuttunut harmaa alkoholisti joka jauhaa vaan siitä miten kamalia vanhempansa olikaan, ei mitään vastuuta omasta elämästä. Se on 40- vuotias ja syyttää kaikesta kaikkia muita.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, miten helppoa mun elämä onkaan!!!
Mitä sinä siitä tiedät?
Toi on ihan normaalia toisten polkemista maahan. Jatka vaan! :)
Minä, minä, minä ja lisää minä! Sitä se sairaus minulle on. Olen vierestä katsonut miten nainen menettää lapsensa. Kun on vaan ne MINUN tunteet. Ei lapset ole mitään.
Sitten on se "minun äitiys" kun aletaan poraamaan miten lapsetkin otettiin MINULTA pois.
3
Mulla on sama lapsuus kuin siskollani, hän alkoi syyttää kaikesta meidän vanhenpia, paskaa lapsuutta.
Yhdelläkään ihmisellä ei ole sama lapsuus. Ei ole samat lapsuuden tapahtumat, ei ole samat olosuhteet, ei ole edes samat vanhemmat. Usein vielä asioihin vaikuttaa lapsien ja vanhempien temepramenttierot tai asema lapsikatraassa. Minun lapsuuteni esim. sotki aika pahasti se, että olin esikoisena äidin uskottu. Äitini jauhoi minulle kerta toisensa jälkeen samoja ahdistavia tarinoita, jotka on tulleet ihan uutena asiana sisaruksilleni, kun olen niistä joskus äidin kuoleman jälkeen puhunut. Olin äidin tuki ja turva, sisarukset saivat olla lapsia enemmän rauhassa.
jos kaikki on hyvin, olet kuulutu, nähty ja rakastettu lapsi, niin silti voi päätyä viiltelemään itseään?
Miksi tasapainoinen ja rauhallinen lapsi tekisi sellaista?
Vahingoittaisi itseään?
Kuuluuko se ihmisyyteen?
Sillä jos ollaan sitä mieltä, että psyykeltään terve lapsi viiltelee itseään, silloinhan sen pitäisi olla jotakin normaaliin ihmisyyteen kuuluvaa. Sellaista, mitä ihminen tekee mielellään...
Ja jos lapsi ei ole terve, ja viiltelee itseään, miksi hän ei ansaitsisitsi huomiota?
Jos on syvä ahdistus, mikä purkautuu huomionhakuisuutena, miksi olla antamatta sitä sairaalle lapselle?
Mitä sillä voitetaan?
Mitä jos oppisitte puhumaan ongelmistanne ja pahasta olostanne? Nuorena on hyvä oppia siihen etttei kaikkea voi saada eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Näin se ihmiselo toimii mutta on itsestä kiinni kuinka onnellinen kukin meistä on.
Nuorena on nuori, silloin elämistä opetellaan. Harva kolmikymppinen enää viiltelee? ;D
Itse ainakin myönnän olleeni sairas lapsi ja nuori, hain kyllä huomiota varmasti ja se olikin ainoa tapa, että edes joku minuun jollain tapaa reagoi.
Kolmonen varmasti ymmärtää, että nyt on kysymyksessä lapset/nuoret, joilta ei voi edellyttää samaa käytöstä kuin aikuiselta ongelmien käsittelyssä.
Viiltely on vakava asia, johon tulee puuttua!