Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä oikein teen?!
20.06.2010 |
Meillä on kaksi lasta, hieman alle kouluikäisiä. Minulla on siis myös mies, lasteni isä. Olemme olleet yhdessä reilu 10v, naimisiin emme ole menneet.
Yhteiselämä on vaihtelevaa, välillä menee ihan hyvin. Mutta eniten on niitä päiviä, jolloin mietin, että mitä hittoa minä tuon ihmisen kanssa olen! Hän osaa vinoilla pahasti, yrittää "määräillä" mitä minä voin tehdä; esimerkiksi miten paljon katson telkkaria, miten paljon olen koneella jne. Se mitä minä teen, tuntuu olevan vähemmän arvokasta kuin hänen tekemisensä. Jos teen jonkun ihmisen puolesta tai eteen jotain, hän pitää minua hölmönä ja hyväksikäytettynä. Itse hän on paljon töissä, onhan siellä parempi olla kuin täällä kotona.
Kun lapset olivat pienempiä, hän ihan suoraan ilmoitti, että ei hän halua tällaista elämää: ota lapsesi ja häivy täältä. Tuosta kuitenkin päästiin yli puhumalla ja sillä, että lähdin lapsuudenkotiini vähäksi aikaa lasten kanssa.
Kaikki lomareissumme on jossain vaiheessa kääntynyt siihen, että hänellä menee ns. hermo, huutaa ja räyhää lapsille ja minulle. Hänellä kiihtyminen rauhallisesta hermostuneeksi tapahtuu sekunneissa.
Hyviä hetkiä on tietysti, mutta aina asiat kuitenkin kääntyvät kuten edellä kuvasin.
Itse aina hyvinä päivinä niin toivon ja uskon, että kyllä tämä tästä. Olemme katselleet isompaa asuntoa ja muuta.
Mutta kun ne huonot hetket taas koittavat, oloni on niin epätoivoinen. Haluaisin muuttaa pois nyk. paikkakunnalta ja unohtaa koko miehen. Tämä tilanne tuntuu vaihtelevan päivittäin, hetken suunnittelen tulevaa positiivisella mielellä ja taas hetkessä huomaan, että parempi olisi kaikille, että eroaisimme.
Mistä sen tietää, että nyt riittää?
Kommentit (3)
epäillä että olet pikkuhiljaa tulossa siihen pisteeseen että sulle riittää... Kyllä sen sitten tietää kun se päätös on kypsynyt. Ja sekin mahdollisuus on olemassa että kun ero tulee niin mieskin tulee järkiinsä. Mutta se erossa olo on ehdoton juttu siinä välillä, älä anna periksi vaikka väittäisi haluavansa muuttua heti kun tajuaa sun olevan tosissaa. Ja pakkohan ei ole puhua erosta, voihan olla kyseessä nk aikalisä jonka aikana päätätte eroatteko lopullisesti vai ette.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos liitossa ei ole usein tapahtuvaa/jatkuvaa riitelyä, voi miettiä sitä, onko ero todella lapsille se paras vaihtoehto, kuten nykyään tunnutaan ajattelevan varsin heppoisin perustein.
Oikeasti, kannattaa pohtia sitä minkälaista käytännön arkielämä olisi eron jälkeen. Miten lasten elämä muuttuisi, miten he tapaisivat isäänsä (olettaen,e ttä isästä tulisi etävanhempi), miten lasten ja isän suhde kärsisi?
Tätä olen itse pohtinut usein, kun mietin sitä, että en haluaisi elää tuon miehen kanssa. Mietin mitä sanoisi 4-vuotias, joka on tottunut nukkumaan puolet yöstä isän kainalossa, kun isää ei enää olisi kotona. Mietin, mitä sanoisi 6-vuotias, joka on tottunut auttamaan isää pihatöissä, kun muuttaisimme muualle eikä voisikaan enää auttaa isää pihatöissä. Mietin miten selittäisin lapsille sen, että näkisivät isää vain harvoin päivittäisen yhdessäolson sijasta. Kun punnitsen näitä asioita sen rinnalla, että itse HALUAISIN elää perheen ainoanan aikuisena, en vielä ole löytänyt riittävän painavaa syytä eroon.
t. nro 2
Alue: Aihe vapaa
Meillä ne asiat, jotka häiritsevät ovat toki erilaisia kuin sinulla, mutta silti. Kovin usein ajattelen, että haluaisin elää elämäni ilman miestä, vain lasten kanssa. En usko enää rakastavani miestäni, hyvin hyvin harvoin tunnen juuri mitään häntä kohtaan. Paitsi ärtymystä ja pahimmillaan inhoa silloin, kun hän toimii niillä minua häiritsevillä tavoilla (kuten raivoaa lapsille). Hyvinä päivinä/viikkoina elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Mies on osallistuva niin koti- kuin lasten asioissakin. Itse asiassa touhuaa lasten kanssa varmaankin huomattavsti keskivertomiestä enemmän. Hän onkin lapsille todella tärkeä, mikä on pääasiallinen syy siihen, että en tee elettäkään erotakseni. Tuntuu siltä, että olisi liian itsekästä vain oman tunnetilan vuoksi erota ja rikkoa lasten koti. Tiedän, että mies ei sitä halua eikä varmasti sovinnolla "antaisi" lapsia minulle, mikä aiheuttaisi vain repivän eron ja tekisi lasten elämästä kurjaa.
Jotenkin on vain niin vaikeaa nähdä risukasan läpi aurinkoa ja saada perhe-elämä "kukoistamaan".