Onko vanhemman velvollisuus olla avoimen kriittinen lapselleen?

mutta pidän myös jalat maassa ja kannustan ennemmin niille aloille, joissa hän todennäköisemmin päjrää kuin niille, joissa ei. Mun pojastani ei esim ikinä tule poliisia, vaikka siitä nyt haaveileekin. Ja jos hän käyttäytyy huonosti niin kyllä minä neuvon, miten mieluummin kannattaisi käyttäytyä. Mutta en hauku.

Krittiikki satutti minua lapsena ja sain traumoja äidiltäni. Omaani en siksi kasvattanut kitisoimalla, vaan nimenomaan tukemalla ja rakastamalla ja hyvää tulosta on tullut:) Lapseni on iloinen, rauhallinen, oikeudenmukainen, ymmärtäväinen 10-vuotias.

Minusta vanhemman velvollisuus on paitsi tukea ja rohkaista, niin myös kasvattaa (eli käytännössä kritisoida) lastaan. Olen kyllä sitä mieltä, että tämä kasvatus ja kritisointi pitää kuitenkin tehdä kauniisti, eikä pösäytellä mitään "oletpas tyhmä"-kommentteja, vaan ennemmin "oletko nyt aivan varma että/oletko ajatellut että"-linjalla.

Kyllähän lapselle sanotaan "ei noin saa tehdä", "ei noin saa sanoa toisille" ja niin edelleen. Eli tietyllä tavalla moitittaan ja kritisoidaan lapsen tekemisiä.

Eli lapsen käytöksessä on jotakin, mikä ei ole oikein, niin annetaan laspen itse miettiä, mikä on oikein tukien ja kannustaen oikeaan valintaan.

Ei missään nimessä loukkaavaa kritiikkiä tai haukkumista!



Itse sain äidiltäni tosiaan kuulla, esim. että minusta ei tule koskaan mitään, en sovi hoitoalalle, jolla itse oli. Miksi en voisi olla kuten eräs 120-kiloinen ystäväni, joka oli äitin mieleen jne...

Just niinhän se on, että on paljon asioista, joista ei kukaan sano, joista vain äidin on edes jossain määrin sopivaa sanoa.



Mutta sitten toisaalta ihan kaikkea ei ole tarpeen sanoa. Ja kritiikin vastapainona pitää olla about tuplasti kannustusta. Sillä kyllä se ainainen kritiikki pistää aikuistakin matalaksi, jos ei vastapainona ole myös kannustamista ja tukemista.



Ja tosiaan joskus mullakin tulee mieleen, että voishan äiti olla vaikka hiljaa, jos ei oo mitään sopivaa sanottavaa. Tällä viikolla iloitsin äidille omaa kotiani, kuinka uudet pinnat makkarissa istuvat hyvin yhteen, ja kokonaisuus on mun mielestä ihana. Niin äitipä siihen, että "aika harmaata tää kyllä on". Niin mietin, että ihan hyvinhän siihen olisi voinut sanoa, että on ihan harmoninen kokonaisuus. Sillä enhän mä niitä uusia tapetteja nyt ala vaihtamaan, vaikka ne äidin mielestä olisi kuinka harmaat! Niin mikä pointti siitä sitten oli edes sanoa, etenkin kun minä olin juuri sanonut kuinka tyytyväinen itse olen!



Eli sellainen normaali kohteliaisuuskin olisi usein ihan paikallaan.

Suhde, jossa rakkaus on ehdotonta, kuten vanhemman ja lapsen suhteessa oletetaan olevan, liikkumavara on suuri. Äiti voi arvostella lastaan koska lapsi tietää, että äiti rakastaa häntä kaikesta huolimatta. Äiti myös tuntee lapsensa hyvin, joten hänen arvostelunsa on luotettavaa. Mitä lapsi arvostelulla tekee, miettiikö sen paikkansapitävyyttä vai loukkaantuuko vain, on ihan hänen omassa valinnassaan.

Omat lapseni ovat pieniä. Arvostelen heidän tekojaan jos aihetta on, en koskaan heitä. Jos esim lapsi valehtelee, sanon, että "tuon sinä valehtelit", en sano, että hän on valehtelija.

arvostelemisen ja lyttäämisen/nöyryyttämisen välillä on pitkä matka. Lyttäämistä ei voi hyväksyä missään olosuhteissa, se on vallanjanoa eikä sillä ole hyvää tarkoitusta.

Sikäli äiti on oikeassa, että jos joku toimii tyhmästi tai on tekemässä isoa virhettä, läheisten pitää yrittää estää häntä aiheuttamasta itselleen vahinkoa. Esim. sanoa: "Älä nyt heti irtisanoudu, vaikka riitelit pomon kanssa. Yritä rauhoittua ja opetella tulemaan toimeen ja etsiä samalla uutta työtä." Joku varmaan kokee tuonkin hirveäksi kritiikksi, mutta minusta se on välittämistä.



Ap:n äiti ilmeisesti kuitenkin haukkuu asioista, jotka eivät pilaa ap:n elämää? Ulkonäön, valitun elämäntyylin tms. moittiminen on väärin - tässä pätee ihan normaalit kohteliausuussäännöt. Voi sano, että itse tykkää enemmän neutraaliesta väreistä, mutta ei saa sanoa, että toi sun mekko on hirveän näköinen.

Hän on vielä alaikäinen ja persoona on vasta kehittymässä aikuiseksi. Minusta alaikäisestä ei voi vielä varmuudella sanoa, millaiseksi hän kehittyy. Tietysti koetan ohjata oikeaan suuntaan.



Joku kommentoi tuossa, että sinä ja äitisi olette jo aikuisia. Siinä suhteessa kannattaa soveltaa ohjetta, minkä toivoisit tehtävän itsellesi, tee se muille.



Sinuna sanoisin äidille, että varmaan hänelle sopii siis se, että voimme puhua toisillemme avoimesti toistemme puutteista ja huonosta käytöksestä. Siis että sinäkin voit sanoa hänelle, jos hän mielestäsi tekee jotakin väärin.



Jos hän ei sitä hyväksy, niin sitten hän ei mielestäni ole oikeassa.

Meillä on suvussa ihan traditiona jo sukupolvien ajan, että vanhemmat ovat äärimmäisen kriittisiä lapsiaan kohtaan. Tai ylipäätään mitä läheisempi, sitä kovemmin tätä tulee arvostella ja olla ymmärtänättä.

Omalla äidilläni on ihan näkemyksenä, että hänen tulee saattaa tietooni ideani huonot ja heikot puolet, joita en ole tietenkään itse voinut huomata. Kukas muu sen tekisi ellei hän? Hyväksyntää häneltä ei saanut millekään aikeelle, ei lapsena eikä nyt aikuisena. Sama asia jonkun toisen suunnittelemana saattoi olla mitä hienoin ja fiksuin päätös.

Vaikka maalailtu kauhuskenaario ei toteutunutkaan, sitä ei voitu myöntää, vaan tuhahdettiin vaan että "no ihme oli että onnistuit" jne. Kriittisiä mielipiteitä ei koskaan tuotu asiallisin sanankääntein esiin, vaan aina kovaäänisesti mollaamalla tyyliin "mistäs semmoista olet keksinyt?", "kukas sun päähäs tuommoista on pistänyt?".

Vanhempani näyttävät selvästi ajattelevan, että terävänäköisyys tekee heidät viisaammiksi ja oivaltavimmiksi, joten miksi suotta pitää kynttilää vakan alla, kun huomaa ja ymmärtää asioista niin paljon enemmän kuin muut ihmiset.

Vastaus kysymykseesi: vanhemman tärkein tehtävä on tukea ja kannustaa sekä kunnioittaa toisen valintaa. Tämä ei sulje pois mahdollisuutta asialliseen epäkohtien ja riskien pohtimiseen.

Äitini on sitä mieltä, että jos hän ei suoraan puhu minulle puutteistani ja huonosta käytöksestäni, niin kuka sitten? Minä olen sitä mieltä, että vanhemman nimenomaan pitäisi välttää lapsensa arvostelemista, koska se satuttaa ja tekee neuroottisesti. Kumpi meistä sinun mielestäsi on oikeassa? Arvosteletko sinä avoimesti omaa lastasi?

Avoin arvostelu ei ole koskaan hyvä juttu - asioista voi sanoa kauniistikin.



Oma äitini on samanlainen kuin sinun, kaikesta päätellen. Esimerkkinä vaikka ristiäiset vuosien takaa, järjestimme kodissamme. Oli nähty kovasti vaivaa, puuhattu, laitettu ruokaa jne.



Ja kas: mitä totesi äitini - ei kiitellyt hyviä ruokia, ihaillut kukkia tms. Vaan totesi, että oli jäänyt roskis tyhjentämättä kylppäristä. "tätä ei sitten oltu muistettu, vaikka muuten on tehty".



Itse en tätä harrasta omien lasteni kanssa. Äitini on niin onnistunyt ainakin minua lyttäämään vuosien varrella, että nyt yli nelikymppisenä itsekin äitinä vältän kovasti toimimasta kuin hän.

Tosin jos taito riittää siihen voi olla hyvä asia. Käsittääkseni lasten psykoterapiassa kerrotaan huonot puolet ja mietitään miten niistä selvitä. Hyviä puolia pitää korostaa enemmän.



Kaiken silloin tapahduttava empaattisesti ja rakastavasti. Ei missään nimessä moittien.

lapselleen tehdä, on lapsen lyttääminen. Siis liian kärkevä arvostelu mistä tahansa lapsen "ei niin hyvästä" ominaisuudesta. Mieluummin pitäisi vahvistaa niitä hyviä ominaisuuksia, jolloin huonommat ikäänkuin jäisivät taustalle. Ja tietysti pitää voida sanoa, että joistakin ominaisuuksista kannattaisi luopua ihan oman itsenkin takia.



Mun äiti oli ja on yhä mielestäni liian kriittinen meitä lapsiaan kohtaan. Itse pyrin olemaan kannustavampi ja oikeudenmukaisempi. Aika näyttää, miten onnistun.....