Mä en pysty tekemään töitä koska pelkään

Kysyn, koska aristelen miehiä jotenkin, suhtautuminen miespuolisiin työtovereihin on välillä tuskaa ja ainakin minusta väkinäistä.

isä-suhde? Eli millainen isäsi oli?

Mulla on kyllä täysin päinvastainen olo, oon kai tavallaan feministi. En voi sietää ajatusta, että nuo idiootit kakslahkeiset käytännössä hallitsee tätä maailmaa. Oon elämässäni tavannut naisia kunnioittavia miehiä yhteensä ehkä sen verran, että voi laskea yhden käden sormilla.

En oo katkera, mutta kuitenkin..;)

itselläni samaa, tai outoa suhtautumista miehiin yleensäkin. myös ystävystyminen minulla hankalaa. Tuntuu, että en osaa olla työkavereiden kanssa oikein. Kanssakäyminen väkinäistä ja helposti vetäydyn.

kaksimielisiä joo, ja mulla on taas se että en halua naisten kanssa työskennellä, tulen paremmin miesten kanssa toimeen, olen itse siis nainen...

Kysyn, koska aristelen miehiä jotenkin, suhtautuminen miespuolisiin työtovereihin on välillä tuskaa ja ainakin minusta väkinäistä.

esimerkiksi, että viime perjantaina mulle soitti asiakas joka tarjosi kiinostavaa, mutta melko haastavaa projektia. Selitin rajoituksiani jonkun verran mutta mies halusi silti ottaa minut toimittajaksi. Sovimme että mies soittelee uudestaan tällä viikolla. Keskustelu oli oikein mukava, tulimme erinomaisen hyvin toimeen, tiedän että suoriutuisin tuosta projektista vaikka joutuisin hieman ponnistelemaankin.

Soiton jälkeen olin tyytyväinen, mutta pian sen jälkeen rupesi (taas) pukkaamaan todella voimakasta pelkoa, ihan hillitöntä, luokkaa pakokauhua. Nyt mun pitäisi tehdä töitä, mutta en pysty keskittymään mihinkään koska pelkään että mies soittaa. Viikonloppuna heräsin lauantaiaamuna ja yhtäkkiä vaan tajusin, että asia olisi eri jos vastapuolella olisi naisista muodostuva yritys miesten sijaan.

Olen aina tiennyt että pelkään miehiä jollain tasolla. Vähän sama kuin tietäisi että sormen murtuminen sattuu. Mutta nyt olen antanut itseni tuntea miltä se oikeasti _tuntuu_ kun sormi on poikki enkä käsitä tätä pelon määrää. Se on ihan tolkutonta.

Isästä sen verran että ajattelin aina ettei isä pidä minusta, enkä oikein muista millainen hän oli kun olin lapsi. Etäinen? Paljon poissa omissa töissään? Mietin sitä itsekin viikonloppuna että isäkö tämän aihetti? Mutta luulisi että näin voimakkaaseen reaktioon tarvittaisiin jotain vakavampaa? Fyysistä tai henkistä väkivalta. Meillä ei käsittääkseni sellaista ollut. On tää niin omituista.

ap

joltakulta ammattilaiselta, terapeutilta tai psykologilta.

"Kyökkipsykologialla" luontevin selitys on, että sinulla on jotain traumaattista lapsuuden miessuhteissa, eli suhteessa isääsi tai muihin lapsuutesi mieshahmoihin (isoisä? opettaja?). Jos aikuisuudessa olisi sattunut jotakin ikävää, todennäköisesti muistaisit sen ja tunnistaisit tunteen.

Onko sinulla puolisoa? Miten suhtaudut häneen?