Koulukiusaaminen ja syrjiminen johtuu omasta pahastaolosta, joka syntyy kateudesta tai esim. huonoista kotioloista.

Yleensä koululuokassa tai työpaikassa on vain yksi tai muutama kiusaaja ja kiusattu. Suurin osa koulu- tai työkavereista on sitten niitä hiljaisia hyväksyjiä, jotka eivät uskalla puuttua tilanteeseen tai jollakin tavalla tukevat kiusaajaa. Jos muut ihmiset jättäisivät kiusaajan ilman tukea tai tukisivat edes hiukan kiusattua, loppuisi kiusaaminen varsin nopeasti. Itse en ole koskaan voinut hyväksyä kiusaamista ja siksi olenkin halunnut puuttua siihen heti, jos olen sitä havainnut.

mulla on, yhä vaan edelleen, vaikea tutustua uusiin ihmisiin, kun aina kuitenkin kummittelee mielessä se, että mitä jos ne ei pidäkään musta? nytkin, vaikka mä lähtisin töihin tältä istumalta, jos vaan pääsisin, niin kummittelee mielessä se että siellä on paljon ihmisiä mitä mä en tunne, mitä jos ne pitää mua ihan tympeenä, mitä jos mä en sovikaan joukkoon yhtään yms. (mulle on muuten yks pomo antanu potkut ja perustellut niitä potkuja sillä että mä en sopinut joukkoon. arvannette mitä sekin taas teki itsetunnolle.) tän takia mä pitkälti pidän kiinni vanhoista ystävistä, sillä uusia mä en ihan hevillä saa. aina mä ajattelen että nyt mä juttelen muille, en istu vaan tuppisuuna ja kuuntele muitten juttuja, ja mitenkäs sitten käykään? no, enpä mä saa pihahdustakaan ulos.

ja oonpas muuten valinnut semmoisen alankin itselleni mikä sopii vallan hyvin tämmöiselle ujohkolle, tuppisuiselle ihmiselle. nimittäin kaupallisen alan, silloin kun on töissä niin joutuu jatkuvasti puhumaan umpivieraille. mutta, ehkä mä en oo kontaktissa niiden kanssa niin kauan että ne ehtis muodostamaan mitään mielipidettä musta, ei ainakaan negatiivista.

t. 33 taisin olla

Vierailija:

Ja väärin on sekin, ettei se aika palaa. Se palaa (vertauskuvallisesti) aina, kun joudun tutustumaan uuteen porukkaan, oli kyseessä sitten uusi työpaikka, uudet hiekkalaatikkomammat, uusi nettipalsta tai mikä vain, ja mietin, miten minulle tässä porukassa käy.

t. 2, pitkästä aikaa

Vierailija:

Tämä on se yleinen harhaluulo / kiusattujen lohdutus :( (itsekin olen muuten kiusattu, olen vain avannut silmäni...)

Kiusaajilla on keskimääräistä useammin hyvä itsetunto ja he pärjäävät hyvin tässä raadollisessa elämässä. Heillä vain ei ole EMPATIAA tippaakaan.

Minun pääasiallinen kiusaajani oli perheestä jossa isä osoitti tyttärelleen monella tavalla, että hän ei kelpaa. Tiedän tämän koska kyseinen tyttö oli välillä paras kaverini ja välillä pahin vihamieheni, tai minä siis hänen.

Nämä hyvän omatunnon omaavat empatianpuutteesta kärsivät kiusaajat olivat laumasieluja jotka kyllä johtajan poistuttua pelikentältä jatkoivat kiusaamista mutta heillä ei ollut uskallusta sitä aloittaa. Varmasti pärjäävät elämässä mutta elävät todennäköisesti aika keskinkertaisen elämän.

4. luokan alussa eräs luokkatoveri, joka oli ollut aikaisemmin jopa jonkinlainen ystävä, alkoi haukkua ja panetella poikaani, ja sai pikkuhiljaa muita mukaansa. Lastani ei ennen tätä, eikä koulun vaihdon jälkeenkään, oltu kiusattu. MUTTA, se mikä minussa aiheutti suurinta hämmästystä kun rupesin koulun kanssa asiaa selvittämään, oli, että yllättäen syytä kiusaamiseen todellakin pääasiassa etsittiin minun lapsestani (siis kiusatusta), eikä kiusaajista. Lapseni oli niin herkkä ja reagoi liian helposti. Olisi vaan pitänyt kestää kaikenlaista rääkkäystä ja olla välittämättä. Tällä hetkellä poika onneksi käy iloisella mielellä koulua, jossa hänellä on paljon kavereita eikä yhtään kiusaajaa.

kun näyttää että muutama keskustelee vain keskenään. en jaksanut lukea kahta viimeistä sivua, pahoittelen.



itseäni kiusattiin 9 vuotta koulussa - koko peruskoulun ajan siis. yläasteen jälkeen minusta on tullut kova, suhteellisen empatiakyvytön ihminen, mutta en tietääkseni koskaan ole kiusannut ketään.



muistelisin, että nämä jotka kiusasivat, olivat kaikki hyvistä perheistä ja oikeita iskän ja äidin pikku kullannuppusia.

kiusatut taas olivat herkkiä, huonoitsetuntoisia rassukoita, kuten minäkin, eli mainiota saalista kiusaajille.

jotkut kiusatuista aiheuttivat aivan selvästi tilanteensa itse, se on ihan tosiasia. luultavasti olin juuri tällainen.



anyway, menneet on menneitä ja olen nähnyt joitakin kiusaajistani. ja minua säälittää. heidän elämänsä on täysin päämäärätöntä ja turhaa. heistä on tullut aivan säälittäviä ihmisiä. se on ihan varma, että nykyään jos joku yrittää mulle vittuilla niin täältä läsähtää...



olen oikeastaan kiitollinen kiusaajilleni, minulla ei olisi tätä itsetuntoa ilman heitä!



-leena-

Itsetunto on trendikäs psykologinen termi, jolla selitetään nykyään ihan mitä vaan. Unohdetaan se, jookos?



Kiusaajalla on omat syynsä ryhtyä kiusaajaksi. Psyykeltään terve ihminen ei koe tarvetta kiusata toisia, niin yksinkertaista se on. Itsekin varmaan äiteinä tiedämme, että jos on itsellä paha olo, sitä tiuskii lapsilleenkin.

Kiusaajan päävika voi olla hyvin monimuotoinen. Se voi olla empatian puutetta, ei ymmärretä mitä tehdään. Voi olla halua kostaa oma kärsimys, näyttää toisille. Aina löytyy jokin ongelma, joka ajaa kiusaajan kiusaamaan.



Ratkaisevaa olisikin vaikuttaa siihen suureen hiljaiseen enemmistöön, joka hiljaisesti hyväksyy kiusaamisen. Useimpien teidänkin lapsenne ovat näitä sivullisia, joilla ei ole rahkeita puuttua asiaan. Yhteisöllisyys puuttuu, yhteisvastuu. Vastuu on kiusatulla itsellään hakea apua, kiusaajan vastuu muuttua. Ei se näin mene, luokka on yhteisö, mutta kuka sitä tajuaa.

55 mainitsi yhteisöllisyyden näkökulman, mikä on minunkin mielestäni tärkeä - lisää ajatusta yhteisvastuullisuudesta ja välittämistä mukaan tilanteisiin niin päästään jo pitkälle. Huomatkaa, että hiljaisena / poissa tilanteesta pysytteleminenkin on aktiivista osallistumista kiusaamiseen, sillä kiusaaja tulkitsee sen hiljaiseksi puoltamiseksi kiusaamiselle. Itse puolustamisen ele ei tarvitse olla mikään suuri tai radikaali puuttuminen - se voi todellakin olla ystävällinen sana oikeassa paikassa oikeaan aikaan, osoitus siitä, ettei jaa kiusaajan kanssa samoja ajatuksia.



47 otti esille syrjimisen ajatuksen - ja kysyi pitääkö " kaikkien kanssa leikkiä, jos ei halua" . Minun mielestäni ei pidä - mutta pitää kohdella kuitenkin asiallisesti. Se, että kärjistää tilannetta mustamaalaamalla ihmistä josta ei itse henk.koht. pidä, supsuttaa selän takana yms. on jo asiatonta ja se on jo myöskin kiusaamista jolla voi olla kauas kantoiset seuraamukset - ottakaa aina huomioon se tosiseikka, ettei teidän tarvitse pitää jostakusta henkilöstä, eivät kaikki suinkaan voi olla sydänystäviä keskenään, mutta tämä ei tarkoita sitä että tässä toisessa henkilössä olisi jotakin niin perustavaa laatua olevaa vikaa, että hän olisi ikäänkuin " huonompi" tai " kelpaamaton" ystäväksi ylipäätään - kiusaamalla ruokitaan tätä ajatusta. Todellisuudessa tämä sinun " ärsyttävä kaverisi" on jonkun potentiaalinen sydän ystävä - sielun toveri ja hengenheimolainen - haluatko sinä riistää tämän kaiken häneltä vastaisuudessakin? Arvaan, että asiaa mietittyäsi tulet tulokseen, ettet halua? Siinä tapauksessa pyritään hoitamaan tilanne siten, ettei kumpikaan menetä kasvojansa. Eikä tule turhaa kiusaamista.



Vielä muutama sananen puolustamisesta..

Yksi ratkaiseva ongelma tässä asiassa on se, että niin monella ihmisellä tuntuu olevan tarvetta kuulua johonkin tiettyyn " piiriin" ja tiettyyn porukkaan - tässä porukassa sitten, kun yksi päättää alkaa esimerkiksi kiusaamaan jotakuta porukan ulkopuolista, (joka vaikka vain puhuu tai kävelee hassusti), muut menevät helposti mukana tilanteisiin siinä pelossa, että muuten putoavat pois porukasta. Porukan painostus ja voima on mahtava. Itse en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn sakkiin, joka sitten automaattisesti sanelisi minulle juuri mm. sen kenestä saan pitää ja kenestä en saa - siksi puolustaminen on ollut aina helppoa. Tilanteet joissa olen puolustanut ovat olleet hienovaraisia ohi kiitäviä hetkiä - esimerkiksi siten, että koulussa (ammattiin johtavassa lukion jälkeen, olimme kaikki siis jo aikuisia), jos huomasin jossakin suputusta jostakin tietystä ihmisestä, menin istumaan tämän henkilön vierelle ja aloin ystävällisesti jutella kuulumisia. Ihmisille, jotka olivat näitä tyypillisiä kiusaajia; äänekkäitä, nauttivat suurta suosiota ja olivat esillä (+puhuivat muista pahaa toisten selän takana minkä kerkisivät) en antanut juurikaan huomiota. Tällä tavoin säilyi aina jonkinlainen balanssi. Ihan jokainen pystyy siis vaikuttamaan kiusaamiseen omassa ympäristössään yksinkertaisesti välittämällä - aivan niinkuin nro 55 sanoi; ottamalla yhdessä vastuusta porukan hyvästä hengestä.



t. Se puolustaja mm. 19, 31, 38, 40, 44

asiasta kolmanteen...

Täällä moni on jo kirjoittanutkin todella hyvin osastaan koulukiusattuna, ja teksteistä olen tunnistanut paljonkin omia tunteitani silloin aikanaan. Ap korostaa hirveästi selviämistä, muttei huomaa, että selviäminen ei ole ainoastaan ihmisestä itsestään kiinni. Ihmisen psyyke on siitä hassu, että vaikka olisimme kasvaneet kuinka vahvoiksi tuon kiusaamisen jälkeen, ovat nuo kamalat kokemukset kuitenkin kasvaneet osaksi minuuttamme, ja vaikuttavat aina kaikkeen mitä teemme. Itseään ei voi päästä karkuun, ja siitä syyllistäminen ei auta ketään!



Olen välillä murehtinut, kun katselen vanhinta tytärtäni, että olenko kasvattanut uutta kiusattavaa sukupolvea, koska jo nyt lapseni on joutunut välillä kiusauksen kohteeksi. Lapseni on empaattinen ja kiltti - valitettavasti liiankin. Itseäni oikeasti satuttaa katsella, kuinka tyttö antaa anteeksi kaikki kiusaamiset. Itselläni nousee viha pintaan kun kaverit kohtelevat häntä epäreilusti ja inhottavasti. En tiedä pitäisikö tytärtä yrittää kasvattaa paremmin pitämään puolensa, toisaaalta kuitenkaan en halua, että hänestä kasvaa luonteeltaan yhtä inhottava kuin monesta muusta lapsesta täällä (valitettavaa sanoa näin).Valitettavan monet vanhemmat tuntuvat ajattelevan, että kiusaaminen on normaalia ja kuuluu jotenkin ikään...



Toivoisin, että me kaikki äidit puuttuisimme kiusaamiseen, kun näemme sitä - ja tekisimme sen kiaikkien lasten kohdalla. Olisi hienoa kasvattaa sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa ajattelisi kiusauksen olevan todella väärin ja että olisi luontevaa puuttua kaikenlaiseen kiusaamiseen.

asiasta kolmanteen...

Täällä moni on jo kirjoittanutkin todella hyvin osastaan koulukiusattuna, ja teksteistä olen tunnistanut paljonkin omia tunteitani silloin aikanaan. Ap korostaa hirveästi selviämistä, muttei huomaa, että selviäminen ei ole ainoastaan ihmisestä itsestään kiinni. Ihmisen psyyke on siitä hassu, että vaikka olisimme kasvaneet kuinka vahvoiksi tuon kiusaamisen jälkeen, ovat nuo kamalat kokemukset kuitenkin kasvaneet osaksi minuuttamme, ja vaikuttavat aina kaikkeen mitä teemme. Itseään ei voi päästä karkuun, ja siitä syyllistäminen ei auta ketään!



Olen välillä murehtinut, kun katselen vanhinta tytärtäni, että olenko kasvattanut uutta kiusattavaa sukupolvea, koska jo nyt lapseni on joutunut välillä kiusauksen kohteeksi. Lapseni on empaattinen ja kiltti - valitettavasti liiankin. Itseäni oikeasti satuttaa katsella, kuinka tyttö antaa anteeksi kaikki kiusaamiset. Itselläni nousee viha pintaan kun kaverit kohtelevat häntä epäreilusti ja inhottavasti. En tiedä pitäisikö tytärtä yrittää kasvattaa paremmin pitämään puolensa, toisaaalta kuitenkaan en halua, että hänestä kasvaa luonteeltaan yhtä inhottava kuin monesta muusta lapsesta täällä (valitettavaa sanoa näin).Valitettavan monet vanhemmat tuntuvat ajattelevan, että kiusaaminen on normaalia ja kuuluu jotenkin ikään...



Toivoisin, että me kaikki äidit puuttuisimme kiusaamiseen, kun näemme sitä - ja tekisimme sen kiaikkien lasten kohdalla. Olisi hienoa kasvattaa sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa ajattelisi kiusauksen olevan todella väärin ja että olisi luontevaa puuttua kaikenlaiseen kiusaamiseen.

ne vain esittävät hyvää itsetuntoa... Ihminen jolla on oikeasti hyvä itsetunto pystyy hyväksymään erilaiset ja itsestään poikkeavat ihmiset sellaisenaan eikä siten tarvitse kommentoida tai sormella osoittaa kaikkea..



Toiset kuvittelevat, että heillä on hyvä itsetunto, kun uskaltavat sanoa kaiken ääneen.. Kun tietää kuka on ja hyväksyy itsensä voi joskus olla hiljaa ja antaa toisen kuvitella itsestään mitä haluaa

Hyvän itsetunnnon omaava ihminen pystyy hyvinkin selittämään itselleen kiusaamisen tarpeellisuuden eikä se mitenkään ahdista häntä. On helppo sanoa että kiusattu ansaitsee tulla kiusatuksi, koska on ruma, typerä ylipäätään ei vain miellytä. Psykopaatit ja narsistit saattavat omata todella hyvän itsetunnon. Kannattaisi ehkä tutkia näitä hyvän itsetunnon omaavien mielenterveyttä tarkemminkin..

lla, että sen mittapuun mukaan me olimme köyhiä.

mutta koskaan muutoin en ole kiusannut. Tyttö oli ujo ja arka ja me olimme todella ilkeitä, syrjimme, tahrimme vaatteita ja nöyryytimme.



Silti pidin samalla myös erityistä huolta eräästä lähes sokeasta pojasta päiväkodissani.



Miksi kiusasin tyttöä ja kuitenkin huolehdin siitä yhdestä pojasta? Mikä pahuus minussa olikaan päiväkotiaikana mutta ei koskaan sen jälkeen?



Eikö jokainen lapsi ole jossain vaiheessa ilkeä? Kantelee jos sisarus tekee jotain kiellettyä vaikka ei hyödy varsinaisesti kantelemisesta mitään.



Inhoan käyttäytymistäni päiväkodissa ja haluaisin pyytää tytöltä anteeksi jos vaan tietäisin kuka hän on! En tiedä miksi tein niinkun tein eikä kotioloissanikaan ole tapahtunut näkyvää muutosta. Olen miettinyt ennenkin mistä typerä kiusaaminen johtui.



Toivottavasti sitä tyttöä ei enää kiusattu koulussa, meni eri kouluun kuin minä.

...ainakin minun kokemuspiirissäni on ollut seuraavanlaisia tapauksia:



- riitaisan ja alkoholisoituneen kodin päähänpotkittu poika

- tavisperheen jalustalle nostettu ihan tavallinen poika, jolla on niin vahva ego, että joutuu käyttämään tavarahissiä

-vahvasti uskonnollisen perheen lapset, jotka kokivat olevansa erilaisia ja ovat ahdistuneita yms.



Vika sekin, ettei osaa puolustaa itseään, siis vanhempien vika. Kyllä lapselle on syytä antaa keinoja suojautumiseenkin. Eskaripoikani toisaalta pistää tarvittaessa tämän 3-luokkalaisen egoistin ruotuun lataamalla täyslaidallisen tosiasioita hänestä ;-)

puutu ajoissa asiaan. Muuten saattaa jatkua vielä kouluiässä

Se kumpuaa jostain ja he syytävät sen sitten muualle jotta saisi pahan olon kohdistettua muualle. Kiusattu taas on usein ennestään vetäytyvää sorttia. Harvoin omanarvontunteva lapsi tulee kiusatuksi vaan kyllä ne kiusatut ovat niitä joilla sitä itsetuntoa ei juurikaan ole.

Olin ajoittain kiusattu ja kiusaaja ala-asteella. Yritin tasapainoilla bestikseni mukana, joka oli sen verran vahva, että saattoi vaihtaa kaveripiiriä viikoittain. Joskus olin siis piireissä haukkumassa muita, joskus minä olin kohteena. Se oli todella rasittavaa, mutta en oikein päässyt siitä heti irti, sillä olin epävarma itsestäni. Toisaalta minua oli kiusattu aiemmin huonommista vermeistä kuin muilla (pipo, vaatteet ja pyörä olivat vanhoja).



Muistan muutamia kiusattuja, joita en osannut puolustaa. Toisaalta emme ottaneet porukkaan hännystelijää, joka ei koskaan sanonut mitään, kuunteli vain juttujamme.



Myöhemmin löysin muitakin ystäviä ja kaikkinainen kiusaaminen loppui osaltani. Yläasteiässä muistan olleeni hiljainen hyväksyjä. Muutaman kerran uskalsin puhutella kiusattua.



Yliopistossa minua pidettiin vähän outona, mutta sain sen selville vasta myöhemmin.



Lapsuuteni oli tavallinen ja turvallinen, köyhähkö. Tunteista ei kotona juuri puhuttu. Kovasti niitä näytettiin, mutta rakentavia ratkaisukeinoja en oppinut.



Olen pyytänyt myöhemmin anteeksi kiusaamistani ja hiljaista hyväksymistäni. Sain anteeksi, mutta tekoni eivät unohdu :-/



Töissä puutun lasten kiusaamiseen liki päivittäin ja tasapainoilen parin kollegan välissä, jotten valitsisi puolta.



Millaisen kiusaajaprofiilin minusta saatte?

Mun kiusaaja oli karismaattinen mielipidejohtaja, jolla oli hirmuisesti seuraajia. Ihan tavallisesta kodista ainoa lapsi, ja vähän hemmoteltu. Kauniit vaatteet ja kaunotar.



Kyllä teki hyvää kun eräässä firmassa mietittiin sen mimmin (nyt aikuismalli) käyttämistä yhdessä mainoksessa sain sanoa, että ei sitä.



Ja kun se oli lähettänyt mulle terveisiä, sanoin että en lähetä takas, kun se kiusas mua koulussa. Pomo oli sanonut sen sille, ja se oli mennyt aika hämilleen. Muisti kyllä kiusanneensa muita, mutta ei mua.



Törkeä akka, enkä aio todellakaan ostaa sen kaupasta ikinä mitään!

Vierailija:

Kiusaajilla on keskimääräistä useammin hyvä itsetunto ja he pärjäävät hyvin tässä raadollisessa elämässä. Heillä vain ei ole EMPATIAA tippaakaan.

HOHHOIJAA. Jos ihmisellä on aidosti hyvä itsetunto, hän ei TODELLAKAAN kiusaa toisia. Järki käteen.

Meidän koulussa kiusatuiksi tulivat vähän kaikki, mutta jatkuvampaa kiusaamista kohtasivat köyhistä alkoholisti- ja avioeroperheistä tulevat lapset, jotka olivat poikkeuksetta ylipainoisia, pahanhajuisia (kotona tupakoitiin sisällä), joiden vanhat virttyneet vaatteet olivat koiran- ja kissankarvoja täynnä, ja jotka vielä kaiken lisäksi olivat huonoja jok' ikisessä kouluaineessa.