Onko vauvasi vaativa luonne vaikeuttanut myöhempää suhtautumistasi häneen?

Tai molemmat, niinkuin meidän pojallamme. Oli ja on todella vaativainen, tempperamenttinen ja itsepäinen tapaus.



Nuo sairaudet todettiin vasta vauva-ajan jälkeen, joten vauva-aika oli selvittävä jotenkuten. Meillä oli muutama apukeino, joita ilman olisimme varmaankin pimahtaneet:



kapalo, käärimme vauvan kapaloon, tuolloin hän tunsi olonsa turvallisemmaksi ja ei ehkä tuntenut niin paljon allergiakipua ja oli hetken hiljaa.



Päiväunia ei vauva nukkunut lainkaan, jos en lähtenyt kävelylle vaunujen kanssa. Heti kun vaunut pysähtyivät, vauva heräsi silmänräpäyksessä. Tein siis joka päivä 2-3 tunnin kävelylenkkejä ilman taukoa, jotta lapsi ei olisi aivan nääntynyt univelasta.



Rintareppu oli myös yksi paikoista, jossa vauva joskus vaikeni.



Rakkaus poikaan on kuitenkin erittäin vahva, vaikka sitä koetellaankin lähes joka päivä.

Minulla on ollut vaativa vauva/lapsi. Ja on edelleenkin nyt 7vuotiaana erittäin vaativa. Neurologinen sairaus on diagnosoitu.



Minulla kävi ap toistepäin, vaativaa vauvaa hoitaessa/ kasvattaessa, lapsi tuli minulle erittäin läheiseksi, läheisemmäksi kuin muut lapset. Johtui juuri suuresta huomiosta jota vaati. Paljon hankaluuksia ollut matkan varrella ja tulee olemaankin.



Ehkä sinua auttaisi suhtautuminen, että lapsi ei tee sitä sinulle pahalla. Lapsi on kyvytön ja häntä tulee auttaa kestämään omaa pahaa oloaan.



Ota ap haaste vastaan. Hänen tulevaisuutensa on sinun käsissäsi. Päätä pärjätä. Lopeta vihanpito. Et voi vihata loputtomiin ilman syytä, vauva ei ole syyllinen.



Kun luovit eteenpäin vaativan lapsen kanssa, sinussa voi hyvinkin herätä voimakas suojeluvaisto.



Lapsesta voi hyvinkin tulla sinulle todella läheinen kun vaan pääset väsymyksestäsi ja syyttelystä eroon. Syyttely vie henkiset voimasi.

Minulla on hankala lapsi, ei tosin ihan vauvana, mutta vähän myöhemmin. Olin helisemässä hänen kanssaan. Oli vähällä, etten heittänyt häntä kuudennen kerroksen parvekkeelta alas.



Sitten luin jostain ohjeen, joka helpotti minun suhtautumistani. Ohjeessa luki, että jos on lapsen kanssa vaikeuksia, pitää olla kiitollinen hänen olemassaolostaan. Kiitollinen kristillisessä mielessä. Sanoa ÄÄNEEN lapselle, että kiitos, että olet olemassa. Kiitos Jumala, että olet antanut minulle tällaisen lapsen.



Sanoa siis ÄÄNEEN. Voi että se oli vaikeaa alkuun! En meinannut saada sanaa suustani. Sitten aloin kiittämään Jumalaa juuri tästä lapsesta. Ja arvaa - se muutti minun omaa asennettani.



Vaikka et usko Jumalaan, niin kiitä vaikka Elämää siitä, että sinulla on juuri tämä lapsi. Kokeile. Sano ääneen useita kertoja päivästä ja yritä tarkoittaa sitä asiaa. Kokeile edes.

Taidat olla uuvuksissa. Neuvolan kautta voit saada kotiapua tms.

Vaativa vauvani on maailman ihanin poika. Lähinnä huono omatunto on siitä, ettei ole paljonkaan muistoja vauva-ajasta enkä muista häntä nauravana vauvana, vaikka kuvista näkee, että niitäkin hetkiä on ollut. Omapäinen hän vieläkin ja todella sinnikäs, mutta se on mielestäni hyvä asia.

itse sain apua, kun soitin perheneuvolaan ja sieltä ohjasivat saamaan akuuttiapua terveyskeskuksen psykiatriselta hoitajalta tms. mikä sen nimike nyt oli - neuvolan kautta olisin päätynyt samaan paikkaan lopulta kuitenkin. Mutta sain sieltä apua ihan fyysisestikin eli kotiin apuhoitajan välillä että sain itse levätä.



Tunteet lastani kohtaan ovat muuttuneet toki ajan myötä, kun lapsi on kasvanut ja kommunikoi tarpeitaan ymmärrän häntä paremmin. Mutta samalla huomaan, että hänen luonteensa on ja pysyy - lapsi on edelleen (6v.) vaativainen tietyissä olosuhteissa/asioissa, hän vaatii huomiota kitisemällä ja tai tahtoaan perille huutamalla. Kuten on vauvasta asti tehnyt/oppinut tekemään. Eli olen oppinut, että itkuisen, vaativan lapsen itkussa on kysymys tosiaan myös luonteenlaadusta - ei siitä että olisin huono äiti kun en osaa lastani tulkita ja auttaa...



LApsi on äärimmäisen rakas, enkä enää aikoihin olisi voinut kuvitellakaan antavani häntä pois - mutta niin kyllä ajattelin, kun hän oli pieni vauva ja huusi vain, eikä mikään kelvannut tai auttanut...

Ja aika pitkälti koko tän ajan lasta on pitänyt päättää rakastaa. Siis tietoisesti päättää, ei se rakkaus tuollaiseen kiljukaulaan tule vaan jostain, ainakaan mulla. Vaativan vauvan äitinä on vaativaa, kun ei se vauva palkitse ollenkaan samalla tavalla kuin tavallinen vauva. Eikä siis isompanakaan, kun joka asiasta syntyy vaan parku. Vaikka lapselle sanois, että tänään mennään hoplopiin, niin siitäkin se alkaa parkumaan jotain, ettei halua lähteä niissä housuissa tai haluaa isän mukaan.



Että joopa, vaikka kuinka yrittää, niin lapsi ei ole ikinä tyytyväinen. Se vaatii äidiltä sinnikkyyttä ja vahvaa uskoa omaan äitiyteen, siihen, että kai tässä jotain oikeinkin tekee, vaikka missään koskaan ei siltä näytäkään.



Ja mulla toinen lapsi on tavallinen ihana, jota on helppo rakastaa, ja sitten tunnen huonoa omaatuntoa, kun tunteet helpompaan lapseen on positiivisempia...

muillekin ja auttaa sinulle--täältä ei saa empatiaa, valitett avasti, joillakin on täydellisiä eli helppoja lapsia- he eivät tiedä, mitä olet saanut läpikäydä



ps soita neuvolasta kotipalvelua kiireesti ma 7.6.



VOIMIA

Vauvana ei ikeasti vio voielä tietää mikä on luonnetta ja mikä jotain muuta (diagnosoimaton allergia tms). Ei se sitä arkista haastavuutta toiki vähennä oli syy mikä tahansa. Eli täydet sympatiat saat kyllä täältä.



On kuitnekin myös niin,mettä ihan tavallisetkin vauvat ovat vaan hirmu rasittavia välillä. Se todellinen luonne alkaa tulla esiin vasta joskus reilusti vauva vaiheen jälkeen, jolloin vuorovaikutus on rikkaampaa myös lapsen suunnalta.

kaksi lasta,joista molemmista olen kokenut samanlaisia tunteita,

kun koliikkisia molemmat,

ensimmäisellä 6kk asti

ja toisella 11kk asti.



Elämä siis ollut pelkkää huutoa kokoajan.

Nyt on alkanut helpottaa kun nuorempikin on lopettanut huutamisen (edelleenkin kyllä kiukuttelee todella paljon 'ikäisekseen'.)



Tollaset tunteet on vaan vähentynyt lapsien kasvaessa,mulla tuo suuttumus ja muut ajatukset jouhtuivat siitä kun olin aina itse syyllinen kaikkeen tuohon ja miten mä edes saan lapsia kun en voi pitää niistä huolta ja oon huono äiti kun mun lapset vaan huutaa.



Ja tottakai muiden vauvat olivat todella kilttejä kun niitä näki.



Nyt kun jälkeenpäin ajattelee,meillä on ollut todella helppoa,

molemmat lapset nukkuneet yöt jotenkuten hyvin,

ei oo kokonaisii öitä tarvinut valvoa ja kaupassakaan ei kumpikaan kiukutellut :D



Tsemppiä sulle ja muista et se lapsen kiukkusuus ei johdu siitä et sä teet väärin tai oot huono äiti!



Mulle joskus annettii neuvoksi,

et saat ajatella mitä vaan,kunhan et toteuta ajattelemaasi. (siis lasta kohtaa)

Ne semmosetkin ajatukset kaikkoaa aikanaan.

Muistele niit hyvin aikoja ja nauti vauvasta ! :)



t. Kolmatta odottava

Se ei koita neuvoa ketään mihinkään kunhan vaan opettaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä (paino nimenomaan lapsissa).

Kuulostaa niin mun elämältäni. Meille sanottiin heti synnytyssairaalassa, että taisittekin saada vaativan tapauksen ja vielä ekaksi lapseksi. Olin tosi väsynyt ja joka päivä teki mieli heittää vauva ulos ikkunasta, ettei se huutais koko ajan. Mut lopulta lapsi oppi 8 kk ikäisenä konttaamaan ja elämä alkoi siitä pikku hiljaa helpottua. Lapsi on nyt 1v8kk ja temperamenttia löytyy edelleen mutta on kyllä niin äidin rakas kultamussukka, ettei mitään rajaa. Eli itse ainakin opin rakastamaan lastani, kun sain vähän elämääni taas järjestykseen eikä joka päivä enää tarvinnut miettiä, että selvisin taas yhdestä päivästä. Ei ole minullakaan juuri hyviä muistikuvia pikkuvauva-ajalta. Niinpä koen tosi tärkeäksi, että meillä on videonpätkiä hyvistä hetkistä. Näen itsekin millainen lapsi oli vauvana - ja tosi suloinen olikin. Harmi vaan, etten itse sitä juuri muista. Jaksamista!

Itki suurimman osan ensimäisestä vuodestaan. Hänellä ei ollut oikein minkäänlaista rytmiä.



Erikoista oli myös se, että alkoi liikkumaan todella aikaisin. Konttasi jo nelikuisena huoneista toisiin ja juoksi 7 kuisena.



On nyt 10v ja sai juuri lähetteen neurologiseen kuntoutuskeskukseen. Hänellä ei ole kuitenkaan ADHD eikä ADD epäilyä. Ongelmat ilmenevät matemaattisina oppimishäiriöinä sekä puheen ymmärtämisen vaikeuksina.



Nämä ongelmat ovat kuitenkin sillä tavoin lieviä, että saa lukuaineista ysejä ja kymppejä. Englanti on harvinaisen hyvin hallussa.



Vaikeudet tulevat esille käsityötunneilla, liikuntatunneilla ja muissa tilanteissa, missä täytyy ymmärtää monivaiheisia ohjeita.



Ja ai niin: Oppi lukemaan 5v. Luki 6v jo Ronja ryövärintyttären, mikä tuntuu kummalliselta..



Mutta näin siis meillä.



Kukaan ei koskaan milloinkaan edes meinannut suuttua itkuiselle vauvalle. Vauvaa hoidettiin 15min vuoroissa. Toinen vanhemmista pääsi eri huoneeseen itkua pakoon ja näin ollen jaksoi taas tyynnytellä huutavaa vauvaa omalla vuorollaan rauhallisesti.



Kokeilkaa siis vuoroja..

nukkunut juuri lainkaan oikeastaan ollenkaan (yöt heräili parin tunnin välein huutamaan tunniksi kurkku suorana ja päivällä nukahteli vain 20 minuutin pätkiksi) eikä viihtynyt tietysti missään muualla kuin sylissä. Oli tosi rankkaa, ja mä olin väsynyt ja ajatukset oli aika rankkoja toisinaan.



En tiedä sitten, onko syy vai seuraus, kun tämä esikoinen on edelleen jollain tavalla "hankala" lapsi. Tai siis tarkoitan, että minulla on vaikeuksia tulla hänen kanssaan toimeen. Tai ei toimeenkaan, mutta, miten tätä nyt selittäisi, tuntuu ettei hänelle kelpaa mikään mitä minä teen, hän ei tunnu rakastavan minua, ei ole ikinä sanonut esimerkiksi rakastavansa minua tai että äiti on ihana tms. kun taas isäänsä jatkuvasti ihailee ja piirtää piirustuksia hänestä ja itsestään käsi kädessä ja isä on se "maailman paras ja tärkein ja rakkain".

Olemme lisäksi eronneet lapsen isän kanssa, ja lapsi olisi aina vaan menossa isälleen, minulle tulee aina lähestulkoon vastenmielisesti "onko pakko mennä äidille, enkö voisi vielä olla isällä" jne.



Aluksi tämä tuntui ihan hirvittävän pahalta, nyttemmin olen jo "tottunut" kakkossijaan (tai oikeastaan en tiedä millä sijalla olen lapseni elämässä, ehkä jossain isän, pikkuveljen, tietokoneiden, isäpuolen ja kavereiden jälkeen...)



Itse yritän kuitenkin jatkuvasti tehdä lapselle selväksi, että minä rakastan häntä ja että hän on ihana lapsi. Sanon aina iltaisin rakastavani ja halailen (tosin lapsi ei vastaa yleensä halauksiin ja "rakkaudentunnustuksiini" vastaa korkeintaan "mmm, joo").



Ja siis on meilläkin hyvät hetkemme, pelailemme lautapelejä ja nauramme yhdessä joillekin hauskoille jutuille jne. mutta jotenkin suhteemme ei vaan ole, hmm.. jotakin mitä lapsen ja äidin suhteen kuvittelisin olevan.



Minulla on myös toinen lapsi, kolmevuotias. Hänen kanssaan on ihan erilaista. Oli tosi helppo jo vauvana, ja hän tuntuu tykkäävän minusta ja itseasiassa olen hänelle (ainakin vielä) ilmiselvästi se tärkein henkilö hänen elämässään. Tästä iloitsen ja tunnen onnistuneeni äitiydessä hänen kohdallaan.

Iloa varjostaa ajatus siitä, että esikoisen kohdalla olen tehnyt jotain väärin tai että mahtaako vauva-aika vaikuttanut koko suhteeseemme vai mitä.. en tiedä.



Kipein asia elämässäni kuitenkin. Yritän silti ajatella, että yritän parhaani, ja olen kiitollinen että isä on esikoiselle kuitenkin rakas ja läheinen, ja hänen seurastaan lapsi tykkää, ja onneksi isäkin viettää paljon lapsen kanssa aikaa. Ehkä siis lapsesta tulee ihan onnellinen, tasapainoinen aikuinen, vaikka äitinsä ei ehkä äitiydessään häntä kohtaan olekaan täysin onnistunut...?



En nyt tiedä vastasiko tämä millään lailla ap:n kysymykseen, mutta samanlaiselta tuo vauva-aika kuulostaa kuin mitä itselläni esikoisen kohdalla oli. Eikä sekään tarkoita että ap:lla tulisi olemaan tällaista samanlaista, mutta kunhan nyt tuli avauduttua :)

Oli ihanaa lukea avautumisianne, sillä siitä saa jotenkin sitä voimaa jaksaa... Mulla on meinaan niin tylsästi asiat, että kaikilla kavereillani sattuu olemaan maailman ihanimmat ja helpoimmat vauvat, eivätkä he oikein ymmärrä, mitä käyn lävitse. Tuntuu, etten oikein edes jaksaisi tavata heitä, kun joka kerta saan vaan hyssytellä lastani ja toiset pyörittelevät silmiään ja kommentoivat ikäänkuin rivien välistä, että olen jotenkin huono äiti, että heillä vauvat vaan nukahtavat, kun laitetaan sänkyyn/leikkivät innokkaasti itsekseen matolla/viihtyvät muuten vaan katsellen maailmaa. Ja tämä ansio lankeaa äidille, joka on vaan niin pirun loistava äiti.



Sillä kyllä vauvoissakin on näitä temperamenttieroja aivan selvästi havaittavissa. Toiset vaan ovat rauhallisempia ja luottavaisempia, pitävät rytmistä kiinni missä vaan jne.



Kyllä tämä kai tästä, täytyy neuvolassa puhua asiasta. Neuvolan tätikin on todennut, että tyttöni on aika pippurinen tapaus. Mutta eipä se lohduta, kun tarvitsee joskus lomaa elämästään. Mies ei jaksa vauvan huutoa eikä uskalla hoitaa tai mennä vaunulenkille, koska voi pimahtaa ja "heittää vauvan seinään joku kerta" (tosi lohduttavaa - isä!), joten minä äitinä olen sitten yksin vastuussa kahdesta lapsesta :-/

Ja aika pitkälti koko tän ajan lasta on pitänyt päättää rakastaa. Siis tietoisesti päättää, ei se rakkaus tuollaiseen kiljukaulaan tule vaan jostain, ainakaan mulla. Vaativan vauvan äitinä on vaativaa, kun ei se vauva palkitse ollenkaan samalla tavalla kuin tavallinen vauva. Eikä siis isompanakaan, kun joka asiasta syntyy vaan parku. Vaikka lapselle sanois, että tänään mennään hoplopiin, niin siitäkin se alkaa parkumaan jotain, ettei halua lähteä niissä housuissa tai haluaa isän mukaan. Että joopa, vaikka kuinka yrittää, niin lapsi ei ole ikinä tyytyväinen. Se vaatii äidiltä sinnikkyyttä ja vahvaa uskoa omaan äitiyteen, siihen, että kai tässä jotain oikeinkin tekee, vaikka missään koskaan ei siltä näytäkään. Ja mulla toinen lapsi on tavallinen ihana, jota on helppo rakastaa, ja sitten tunnen huonoa omaatuntoa, kun tunteet helpompaan lapseen on positiivisempia...

Minun mielestäni äiti on tässä kovin hakoteillä :(

Varmaan sinun "hankala" lapsesi vaistoaa, että vihaat häntä ja käyttäytyy senkin takia huonosti.

Mä kamppailin oikein ristiaallokossa sen kanssa, että rakastanko vai vihaanko tätä lasta, ja koko ensimmäisen vuoden olin varmaan joka päivä jossain vaiheessa täysin kypsä antamaan lapsen pois. Olen vielä tänäkin päivänä sitä mieltä, että ainoa syy sille, miksen lopulta esikoista antanut pois, oli se, että mieheni joka päivä jaksoi sanoa, että "mietitään nyt vielä, ei nyt tehdä hätiköityjä ratkaisuja". Mies kyllä onneksi hoiti vauvaa tosi paljonkin, sen minkä pystyi työnteoltaan.



Esikoiseni on pian 5-vuotias, ja hän on kyllä ollut vaativa ja haastava lapsi koko ajan. Hän ei enää huuda täyttä kurkkua ympäri vuorokauden, kuten silloin ensimmäisen elinvuotensa aikana, mutta hänestä on kasvanut valtavan jääräpäinen lapsi, jonka kanssa joudutaan päivittäin käymään sen luokan neuvotteluja ihan pikkuasioiden suhteen, että on jäänyt jalkoihin kaikki lakonsovittelut mitä tässä viime aikoina on ollut. Kuten silloin vauva-aikana, kun kaikkien muiden lapset vaan nukahti kun ne laittoi sänkyyn, mutta meidän vauvapa ei, niin nykyään kyllä kaikkien muiden lapset uskoo, että tänään pitää ulos laittaa kumisaappaat, koska sataa vettä, kunhan sen sanoo tarpeeksi jämäkästi, mutta meidänpä lapsi ei usko, vaan inttää joka kerta puolitoista tuntia vastaan, yrittää kolmeen kertaan lähteä ulos lenkkareilla, kerran sukkasillaan, kieltäytyy laittamasta kumisaappaita, ja kun ne laittaa hänelle väkisin, hän repii ne jalasta, ja kun ilmoitetaan, ettei sitten mennä ulos, hän parkuu kolme tuntia, että "MÄ HALUUUUUUUUUUN ULOS MIKSMÄENKOSKAANPÄÄSEULOS!" Aina meille kaikki muut erinomaiset äidit ja muut kasvattajat jaksavat toitottaa, että pitää vain olla johdonmukainen, mutta se vaan ei toimi niin tämän lapsen kanssa. Ei hän ole koskaan päässyt sadesäällä ulos ilman kumisaappaita, mutta silti siitä tulee joka kerta taistelu.



Edelleen siis kamppailen ajoittain sen kanssa, että rakastan lastani, mutta yksinkertaisesti suurimman osan ajasta vihaan hänen käyttäytymistään. No, meillä tyttö on kyllä perinyt luonteenlaatunsa aivan suoraan minulta, ja tiedän itsekin olevani joidenkin ihmisten mielestä järjettömän ärsyttävä ja rasittava ihminen, koska olen niin itsepäinen ja jääräpäinen (ja kovaääninen ja häiritsevä). Olen siis joutunut esikoisen kohdalla myös kohtaamaan ne omat huonot puoleni ns. ulkopuolisen näkökulmasta, eikä sitä ole aina kovin helppo myöntää, että minäkin olen näin järjettömän ärsyttävä ja rasittava toisten mielestä.



Yritäpä, ap, vielä saada se mies edes joskus vaikka vaunuttelemaan sen vauvan kanssa. Käytä vaikka vähän syyllistämistä - miltä miehestä mahtaa tuntua sitten, jos sinä joskus raivostut ja pimahdat, ja heität lapsen seinään, ja sitten isä joutuu elämään sen kanssa, että "kiva, äiti heitti lapsen seinään koska mä en viittiny koskaan hoitaa sitä lasta". Tai jos mies ei kerta kaikkiaan halua lasta hoitaa, niin kyllä minun mielestäni hänen olisi sitten järjestettävä jotain muuta hoitoapua sulle. Ei ole reilua, että sinä yksin joudut uupumaan vaativan vauvan hoidon kanssa. Puhu myös neuvolassa, voihan olla, että voisit sitäkin kautta saada käytännön apua. Mun kuopukseni ei edes ollut kovin vaativa vauva, mutta väsyin silti hänenkin vauva-aikanaan, kun heräsin vauvaa syöttämään pari kolme kertaa joka yö, ja sen lisäksi myös esikoinen herätti tuolloin pari kolme kertaa yössä. Puhuin tästä neuvolassa, ja sitä kautta sain kaupungin kotipalvelusta kuukaudeksi kodinhoitajan (joka kävi meillä kaksi kertaa viikossa 3-4 tuntia kerrallaan), hän lähti lasten kanssa ulos ja minä sain nukkua. Jos neuvolasta ei tunnu tulevan apua, ota yhteyttä sosiaalitoimeen, ja pyydä sieltä apua. Toki siitä "joutuu" lastensuojeluasiakkaaksi, mutta se ei ole paha leima, jos saa apua. Esikoisen aikaan minä tein niin, perheemme oli siis vuoden verran lastensuojelun asiakkaana ja saimme sitä kautta apua ja tukea.

Meillä keskimmäinen oli vaativa vauva. Heräili vähän väliä. Ei viihtynyt makuuasennossa jne.



Välillä oli tosi rankkaa ja lähinnä säälein odottavia äitejäkin kun ajattelin että ette tiedä mihin joudutte. No vajaan vuoden iässä todettiin lapsella maitoallergia + muita allergioita. Kun ruokavalio saatiin kuntoon elämä helpotti jonkin verran. Refluksilääkitys helpotti elämää paljon kun lapsi ei enää heräillyt niin usein ja nukkumaanmenokin helpottui. Siihen asti lapsi oli ollut niin kipeä että se hankaloitti nukkumista.



Kun sairauksia alkoi löytyä ja niihin hoitoja tuli lapsen hoidosta helpompaa. Heräilyyn, itkuisuuteen jne oli sen jälkeen helpompi suhtautua kun tiesi että "ei lapsi ilkeyttään itke". Joskus kun mietein että jos en olisi itse hoitamassa lapsia vaikka onnettomuuden vuoksi niin säälitti tuon keskimmäisen tilanne sillä tiesin että kukaan muu ei jaksaisi varmaankaan taistella niin paljoa lapsen terveyden puolesta kun itse teki. Toisaalta lapsi on tarvinut niin paljon lääkityksiä + erityisiä hoitoja (esim viikkoja kaksistaan sairaalassa) että häneen on luonut aivan erityisen suhteen.



Tsemppiä ja jaksamista kaikkien vaativien lasten vanhemmille.

Toiset vaan ovat rauhallisempia ja luottavaisempia, pitävät rytmistä kiinni missä vaan jne. Kyllä tämä kai tästä, täytyy neuvolassa puhua asiasta.

Meilläkin nuorempi oli vauvana ja taaperonakin sellainen känisijä, ei viihtynyt itsekseen missään ja suuttui helposti. Edelleen hän on temperamenttisempi, vaatii huomiota ja on todella sitkeä narisemaan, jos ei saa tahtoaan läpi. Ikää kohta 3 v.

Mutta verrattuna tasaisempaan isoveljeensä, joka oli vauvana tosi itsenäinen ja omiaan touhuava hän on paljon sosiaalisempi, rakastaa kovasti ja näyttää positiivisiakin tunteita yhtä voimakkaasti. Isoveli taas on omissa oloissaan vihhtyvä, eikä hänellä tunnu olevan samalla tavalla läheisyyden ja yleensäkään seuran tarvetta. Tätä nuorempaa lasta on jotenkin helppo myös rakastaa kovasti, vaikka edelleen pinna meinaa palaa kaikesta draamasta ja parkumisesta.

antamatta kuitenkaan mitään rakentavaa neuvoa, että miten selviäisin tästä äitiydestä paremmin. Olisipa kiva tietää, että miltä pohjalta ja millä kokemuksella tuo kommentoija antaa minulle tuomionsa. Kovasti epäilen, ettei hän alkuunkaan ymmärrä miten kovasti minä yritän joka armaan päivä, miten paljon teen työtä lapsen hyväksi ja miten paljon energiaa minulla kuluu lapsen kanssa hänen kuntoutuksissaan, viikko-ohjelmassa, terapioissa ja huolien kantamisessa.

Tekisi jo mieli sanoa tuollaiselle kommentoijalle todella rumasti. Mutta enpä viitsi pilata näin hyvää ketjua mauttomuuksilla.

Ja aika pitkälti koko tän ajan lasta on pitänyt päättää rakastaa. Siis tietoisesti päättää, ei se rakkaus tuollaiseen kiljukaulaan tule vaan jostain, ainakaan mulla. Vaativan vauvan äitinä on vaativaa, kun ei se vauva palkitse ollenkaan samalla tavalla kuin tavallinen vauva. Eikä siis isompanakaan, kun joka asiasta syntyy vaan parku. Vaikka lapselle sanois, että tänään mennään hoplopiin, niin siitäkin se alkaa parkumaan jotain, ettei halua lähteä niissä housuissa tai haluaa isän mukaan. Että joopa, vaikka kuinka yrittää, niin lapsi ei ole ikinä tyytyväinen. Se vaatii äidiltä sinnikkyyttä ja vahvaa uskoa omaan äitiyteen, siihen, että kai tässä jotain oikeinkin tekee, vaikka missään koskaan ei siltä näytäkään. Ja mulla toinen lapsi on tavallinen ihana, jota on helppo rakastaa, ja sitten tunnen huonoa omaatuntoa, kun tunteet helpompaan lapseen on positiivisempia...

Minun mielestäni äiti on tässä kovin hakoteillä :( Varmaan sinun "hankala" lapsesi vaistoaa, että vihaat häntä ja käyttäytyy senkin takia huonosti.

Arvatkaapa vaan, että onko meilläkin joka ikinen ilta lapset laitettu nukkumaan, ja silti vuosien rutiinien jälkeen lapsi jaksaa joka ainoa ilta inttää, ettei hän halua nukkumaan ja ettei häntä nukuta. Ja kuulemma kaikki asiat ovat hyvin, mutta ei nukuta. Ja oikeesti nukahtaa kyllä heti, kun vaan lopettaa tuon vastaan inttämisen. Ja ikinä ei oo saanut valvoa (okei parina uutenavuotena kyllä) ja hyvin säännöllisesti käydään samaan aikaan nukkumaan. Mutta ei siinä nukkumaan menossa juuri parantumista ole tapahtunut.



Ja tuokin kuulosti tutulta, että kyllä me miehen kanssa vauva-aikana puhuttiin muutamaan kertaan, että sitä se vanhemmuus on, että itse sen vauvan kuitenkin hoitaa vaikka sisulla, koska se on oma vauva. Että ei sitä kukaan vieras ihminen jaksaisi mitenkään, on se niin älyttömän rankkaa.