Olenko outo, mua alkaa "ahdistamaan" jos joku kaveri

nyt löytyi sielunsisko.

minäkin ahdistun, jos pitää olla liian tiivisti rekemisissä. jätän sitten jopa puhelimeen vastaamatta, vaikka siitäkin tulee nolo olo....

helpointa on olla, kun saa vain olla möllötellä sen kummemmin tsemppaamatta.

välillä on kiva nähdä kavereita ja olen ilmeisesti ihan hyvää seuraa, mutta sitten iskee ahdistus, jos pitää olla koko ajan tekemisissä.

Se on sulle ahdistavaa. Jos kaveri ei sitä ymmärrä, se ei ole oikeasti kaverisi.

Perhe-elämä imee mehut sen verran hyvin, että joskus kavereiden kanssa tapaaminen tuntuu pakkopullalta. Vaikka pidän heistä tosi paljon! Luulen, että sitten kun lapset ovat isompia, tämäkin korjaantuu. Kun on tarpeeksi omaa aikaa, jaksaa olla enemmän muidenkin kanssa.

onneksi kaverit tai paremminkin ystävät on jo tässä iässä tottuneet epäsosiaalisuuteeni ja puhelimeen vastaamattomuuteeni.

luulin kyl olevani ainut tällainen...

Mulla vähän sama homma. Jostain syystä todella usein joku haluaa nähdä kun itseä ei yhtään huvita juuri silloin. Mulla on pari sukulaista iältään 19-20-vuotiaita jo ja meno on oikeesti välillä kuin teineillä. Jos oon näiden kanssa vaikka kahvilla niin monesti puhutaan ihmisestä jota et ite ees tunne ja joudut olla hiljaa ja nää selaa instaa.

Onko mikään enää tylsempää? moni varmaan tietää tilanteen. Itse taas tykkään jutellakki oikeesti _asioista_ enkä jauhaa paskaa 24/7 

Toinen juttu mitä en ymmärrä on tää et esim whatsapissa kysellään mitä kuuluu vaikka oltaisiin eilen nähty. Eri asia on jos ois ollu jotakin ongelmaa itsellä yms.

Tunnistan kyllä itsenikin, mutta toisaalta eihän kavereidenkaan kanssa tarvitse jatkuvasti pulputtaa jostain. Minusta ainakin aito ystävyys/kaveruus/whatever on sellaista, että voidaan välillä vaikka naputella puhelimia hiljaa ja sitten jutella kun siltä tuntuu.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2015 klo 09:40"]

Naiset aina syyllistää ystäviään, ja muistelee euron velkoja ja lainoja. Mä olen itse toisinaan hajamielinen mutta pyrin pitämään huolen siitä, että maksan velkani ajallaan. Erään kaverini kanssa meni niin, että olin tälle velkaa kaksi euroa ja olin unohtanut koko jutun. Kaveri laittoi asiasta tekstarin ja sanoin että voin siirtää tilille, niin sanoi että ei tarvitse annan kun nähdään. Sitten unohdin taas koko jutun ja tavatessame alkoi vaatia sitä kahta euroa, sanoin että hitsi mä unohdin mutta käydään kahvilla niin maksan hänen kahvinsa.

Kahvilassa sitten alkoi laskemaan että kahvi maksaa 1,8e, että kun maksan sen jään velkaa 20 senttiä ja se pitäisi kyllä saada kuitattua jotenkin, mutta koska hänellä ei ole nyt mukana rahaa niin hän ei voi ostaa kahvileipää ja hän jäisi velkaa siinä tapauksessa.. Vittu mitä vääntämistä kahden euron takia. Ja tuntui että samoja "onglemia" tuli koko ajan, kehiteltiin draamaa pikkuasioista mutta sitten kun mulle oltiin velkaa niin ne kuitattiin naurulla ja sillä kuinka hassun hajamielinen hän oli.

Mä en voi sietää tuollaista pikkumaisuutta ja dramatisointia, pienien asioiden paisuttelua. Kaikilla naispuolisilla työkavereillakin on jotenkin ihmeelliset maneerit jotka toistetaan kuin jotain vitun kulttuurista mantraa. "Miespuolinen kollega- sillä uusi paita- heheti heh onko vaimo valinnut". Tai "olipas postimies söpö-kysyitkö numeron- enhän minä vanha nainen heheheti heh". Vittu miten väsynyttä menoa, ja ne tietää vielä kaikki ennakkoon mitä tulee ja sitten pitäisi olla osa sitä hyväsisko verkostoa vaikka tekisi mieli vaan upottaa niiden päät syanidiin.

Mä en vaan kestä suurinta osaa ihmisistä, ja sitä että pitää olevinaan sanoa jotain koska niin kuuluu sanoa, tai esittää olevansa jotain mitä ei ole. Suurin osa ihmisten sosiaalisista suhteista on hyötysuhteita ja oman egon nostatustalkoita, joissa päämäärä on olla mahdollismman hauska, vetävä ja kiva. Yksinoloa pelätään, ja vimmatusti yritetään keksiä tekemistä että ei tarvitse miettiä asioita sen pidemmälle.

[/quote]

Oletko sinä minä ? :) itselläni samanlaisia fiiliksiä usein ja olenkin miettinyt mikä mua vaivaa kun en jaksa suurinta osaa ihmisistä. Mulla on oma perhe ja ihan hyviä ystäviä mutta en jaksa tavata heitä kovinkaan usein. Uuvuttaa liika sosiaalisuus.

joka ei vastaillut puheluihin tai tekstiviesteihin.

On nyt ex-kaveri. meni sitten lopulta perille että mun seura ei kiinnosta.

joka ei vastaillut puheluihin tai tekstiviesteihin.

On nyt ex-kaveri. meni sitten lopulta perille että mun seura ei kiinnosta.

tavata yhtä kaveria kahdesti viikossa. On niin paljon arki täynnä kaikenlaisia tapaamisia ja menoja että pää hajois. Toki jos jotain yhteistä juttua järjestetään tms niin eri juttu, mutta jos on kyse esim tyyliin tullaan lasten kanssa leikkikylään niin kerran kuussa riittää kiitos.

Olen introvertti, joten liika socialaising vie vaan mehut.

On kiva nähdä kavereita ja jutella, mutta kerran viikossa, jopa kuukaudessa. Silloinkin 1-2 tuntia kerrallaan (eli lasten kanssa ulkoillessa). Ei vaan hermot kestä kuunnella ja jaaritella jonninjoutavia juttuja. Yhdellä kaverilla vielä niin kova ääni että kaikki lähettyvillä olevat kuulee varmasti hänen asiansa.

joka piti yllä tapaamista kerran viikossa. Ja tietysti aina meillä. Kyllästyin siihen ihan totaalisesti ja aloin valehdella eri syitä miksi meille ei sovi. On tuokin pikku hiljaa tajunnut, etti ihan joka viikko enään pommita. Kerran parin kuukauden välein olisi minusta sopiva, koska on paljon muitakin kavereita joita haluan tavata. Ja pidän sen yhden vapaapäivän viikossa kaveripäivänä. Perheeltä ja työltä en enempää jaksa.

Että vierailu tosiaan max 2-3 tuntia. Kurjaa kun jotkut linnottautuu koko päiväksi ja sitten pitäisi olla isolle porukalle ruuat ym. ihan yllättäin siinä valmiina. Samoten kaikki kotityöt jää sitten tekemättä.

soitellut kolmea kertaa päivässä. Loppuvaiheessa ehkä kerran kuussa.

Enkä ollut ainoa jolle hän teki näin joten ei se minustakaan pelkästään voinut johtua. Jos ihminen haluaa eristäytyä niin olkoon niin.

mutta ärsyttää se, että aina ovat tunkemassa meille. Mielelläni menisin joskus muiden passattavaksi.

Ei sillä etten ystävistäni välittäisi, mutta minullakin (ihana =))perheeni vie sen verran aikaa ja mehuja etten jaksa tapaamisia. Usein on oikein paha mieli että joihinkin tulee pidettyä niin vähän yhteyttä. On jopa pyydetty käymään enkä ole sitten palannut asiaan...olen kertakaikkiaan saattanut unohtaa kun on niin paljon muuta mietittävää =(!



Ihmettelen niitä jotka jaksavat usean kerran viikossa tapailla tuttujaan, perheellisetkin. Huh, ei ole minusta... Ja tästä päästään tähän ja seuraavaan paljon minua mietityttäneeseen aiheeseen, eli verkostoitumiseen...olis hyvä juttu, mutta vaan sen takia en viitsi verottaa voimiani perheeltä pois.

Mä viihdyn tosi hyvin omissa oloissani ja perheeni kanssa. Kasvoin isossa perheessä jossa ei koskaan ollut omaa rauhaa, ja hain sitä luonnosta. Kun pääsin omilleni ja perustin perheen, oma aika on kortilla ja ei huvita käyttää sitä sosiaalisoitumalla ihmisten kanssa joilla ei ole mulle suurta merkitystä. On mulla ollut hyväkin ystäviä vuosien varrella, mutta ne on jääneet koska mulla ei ole mielenkiintoa oikein tehdä mitään. Ahdistaa eräs koulukaveri joka on tunkemassa joka viikko kylään, ja joutuu aina estelemään. Olen sanonut tälle että mulle illat on aina aika touhuntäyteisiä ja ei riitä energia vieraille, niin silti se tulee istumaan sohvalle ja seuraamaan "perhe-elämää". Tuo ihminen ei lähde kulumallakaan pois, ja aina pitää sille sanoa että nyt on kello jo puoli yhdeksän, voisit vaikka lähteä.

En mä halua olla kenenkään ainoa sosiaalinen kontakti, se on helvetin ahdistavaa. En mä ole vastuussa toisten sosiaalisesta elämästä, mä olen sosiaalinen erakko itse. En ole koskaan kaivannut ihmisten seuraa, enkä kaipaa nytkään. Lapsilla käy kavereita ja minusta se on mukavaa, ei mua haittaa jos meillä on vieraita itseasiassa kivempi vaan niin saan olla omassa rauhassa.

Tämä johtuu nykyisin siitä, että mun työ on pelkästään sosiaalisia kontakteja ja vaatii aikataulutusta, kavereiden kanssa se on niin että hyvin usein etenkin naiset alkavat vaatia aikatauluja treffeille, motkotetaan myöhästymisestä ja vittuillaan, vaaditaan suunnitelmia ja äkkiä eteen sattuvat muutokset aiheuttavat kauhean stressin.

Mun elämä on enimmäkseen hetkistä, ja ärsyttää kun jatkuvasti pitää pyydellä anteeksi sitä jos peruuntuu sovittu tapaaminen. Mä en voi mitään mun työlleni ja olen sen valinnut, se on ihana työ. Mieluummin mä jätän ystävät sivuun kun teen niin että tapaan heitä väkisin ja mietin koko ajan että miten voisin livistää tekemään työni loppuun.

Naisten kanssa ystävyys on todella rasittavaa, ja kun vihdoin suostun tapaamaan jonkun kaverin niin ensimmäisenä vittuillaan siitä että no mites mulla oli korkea-arvoista aikaa antaa ystäville. Miksi helvetissä mä ketään näkisin kun tuntuu että haluavat vain nähdä saadakseen piikkinsä perille. Vaputyms. olen mieluiten kotona enkä hakeudu massatapahtumiin.

Parhaat ystävät mulla onkin etäystäviä, joiden kanssa soitellaan. Puhelu ei ole aikaan tai paikkaan sidottu, ja sen voi hoitaa alta pois vaikka autoillessa. Fyysistä kontaktia mä en kaipaa oikeastaan ollenkaan. En oikeastaan edes ymmärrä mitä kukaan ihminen saa siitä että jatkuvasti touhutaan ystävien kanssa, mä mietin aina että mahtaa ihmisten elämä olla muuten köyhää kun on aikaa päivät istua kahvilassa.

Ai niin ja lounastreffeistä vielä, että ne on ehkä pahimmat. Istua nyt jonkun kanssa nokakkain puoli tuntia ja pupeltaa yhdessä ruokaa, ja yrittää vaihtaa puoliväkisin kuulumiset. Mä syön mieluiten yksin, omaan tahtiin ja ilman että joku selittää koko ajan naaman edessä omiaan suu täynnä ruokaa.