Jos 15-vuotias minäsi näkisi nykyisen elämäsi

varmaan mutta yllättyisi, että tein lapsia vasta vajaa kolmikymppisenä :) Teininä sitä kuvitteli, että 22 - 23-vuotiaana on jo perhettä ja vakiinnuttu, ja kun tuli tuohon ikään, oli vielä kova meno päällä...

mutta miestä varmaan katsoisi hyvin epäuskoisena.

Oli varsin erilainen miesmaku tuolloin...

lapsen elämä Kalliossa '75 ei ollut kovin helppoa. Silloin saattoi vain haaveilla matkustamisesta ja omakotitaloista tms. Nyt mulla on se kaikki ja paljon enemmänkin - muttä tärkeintä on se että olen edelleenkin onnellinen:)

Ehdottomasti kauhistuisi!!



Sillä kaikki se mistä olin vielä kaksikin vuotta sitten ihan varma (nyt 22v.)ette tuu koskaan tapahtumaan on kuitenkin näiden kahden vuoden sisällä tapahtunut.



Ajattelin että en ikinä asu miehen kanssa avoliitossa, tai seurustele vakavasti muutenkaan (en kyllä naisenkaan kanssa) vakava suhde ei vaan oo mun juttu. Ja jos vahingossa sattuisin kiinnostumaan vakavammin jostain miehestä niin se ei ainakaan oo mikään perus suomalainen mies, vaan joku afrikkalianen (joihin on todella heikkona :p )

En myöskään tahtonut lapsia.



Nyt olen 1,5 vuotta asunut onnellisesti avoliitossa, ihan maailman tavallisimman (mutta myös maailman ihanimman) suomalaismiehen kanssa. Ja odotan esikoistamme...



että joo varmasti oisin minä 15 vuotiaana panikoinut tätä "normaalia" tai "normaalimpaa" elämää jota nyt elän :D

kauhistuisi sitä, etten toteuttanutkaan kutsumusammattiin ryhtymistä, eli poliisiksi.

Silloin toisaalta mulla ei olisi näitä ihania lapsia joten en tiedä tekisinkö sittenkään toisin...Mutta jos lapset "unohtaisi" tästä pois niin tekisin kaiken erilailla:(

Luulin 15 vuotiaana, että elämässä on paljon kivaa mun varalleni mutta vähän toisin kävi.

Ei ihan sellanen tyyppi joihin 15v:nä ihastuin:) Eikä tunnettu toisiamme silloin vaikka samassa koulussa oltiin. Mutta taisin kyllä silon jo haaveilla isosta perheestä. Lapsia nyt kolme, ikää ei vielä kolmeakymmentä.

Elän juuri niinkuin 15-vuotiaana ajattelinkin eläväni.

Olin varma etten koskaan saa miestä, tai jos saisin niin ehkä yli kolmekymppisenä.



No eipä mennyt kauaa kun tapasin "sen" miehen, muutimme yhteen, menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta ja kolmas tuloillaan :D Ja kolmeenkymmeneen on vielä aikaa!!



Niin se elämä vaan yllättää!

Jotkut asiat hienommin kuin ehkä osasin toivoa, mutta on kaikkea ikävääkin mm. sairasteluni.

tänä päivänä on "miehen saaminen"!

Silloin halveksuin tällaista keskiluokkaista lapsiperhe-elämää. Vannoin muuttavani pois synnyinpaikkakunnaltani, vannoin etten vakiinnu ennen kolmeakymppiä, saati hanki lapsia, omistusasuntoa jne. Minusta piti tulla tiukka uratykki, mies mielellään ulkomailta...



Mutta nyt 25 vuotiaana olen ollut omistusasuja jo 4 vuotta, naimisissa 2 ja lapsikin on vuoden. Humanistin papereilla (opinnot kesken) minusta tuskin tulee kummoista uratykkiä, mieskin on niin perusjamppa, tavallinen duunari. Unelmat ovat pieniä ja maanläheisiä, arvot pehmeitä ja ekologisia...Järkyttynein 15-vuotias minäni olisi varmasti siitä että olen täysin tyytyväinen tilanteeseen ja onnellisempi kuin koskaan :)

Pettynyt siitä, ettei minulla nyt 30-vuotiaanakaan ole kunnon töitä ollut ollenkaan. Yllättynyt siitä, että lapsia onkin neljä (15-vuotiaana olin ehkä ajatellut kahta).

Olisi ehkä toivonut jotain vähän mageempaa. Pilvenpiirtäjää New Yorkissa tms.



Toisaalta saattaisi se olla helpottunutkin, että kuitenkin ns. "hyvin" on käynyt.

15-vuotias minäni ilahtuisi takuulla siitä, että lempiharrastuksesta tuli ammatti, joka edelleen tuo elämään mukavia haasteita ja onnistumisen tunteita. Lapset ja eläimet olivat haavelistalla, molempia löytyy useampia. Komeasta tummasta miehestä haaveilin, ja tietenkin siitä, että rakastaisimme toisiamme. Se on toteutunut.



Se mitä kauhistuisin, on että minusta tuli reilusti ylipainoinen. Vanhempani olivat urheilijoita ja edelleen eläkeiässä hyväkuntoisia ja hoikkia. Sisarukseni ovat kaikki normaalipainoisia, vaikka osalla ei niin hyvät elämäntavat. Mies ja lapseni ovat hoikkia urheilullisia onneksi, mutta minä liikuntaharrastuksista huolimatta läski, mitä en tosiaankaan ollut 15-vuotiaana, tai edes alle 25-vuotiaana!



Toinen mitä kauhistuisin on, että asumme keskellä metsää vanhassa suuressa talonrähjässä, 20 vuotta sitten olisin pitänyt tätä pelottavana paikkana, vaikka nyt tämä on todellakin oma koti kullan kallis, jonne mahtuu koko perhe eläimineen.

Ja kauhuissaan siitä miten paljon menetyksiä olen joutunut kokemaan :(

olen asettunut kotikonnuille asumaan ja vielä haja-asutusalueelle!!! ja siitä olisi ihmeissään, että olen niinkin tavalliseen työhön ajautunut eikä musta tullutkaan taiteilijaa tai kirjailijaa... =0)

Kivannäköinen, fiksu ja työelämässä pärjäävä puoliso (tosin yllätys olisi ollut se, että hän oli 15-v. minäni koulukaveri ja deittailin silloin ihan muita poikia :D)), kaunis koti, kaksi ihanaa lasta. Akateeminen, toiveita vastaava koulutus itselläkin -tosin se, että työni on näin tylsää olisi kyllä iso pettymys! Kaikki ulkoiset puitteet varmaan ilahduttaisivat teiniminääni.



Mutta sitten, jos teiniminä saisi tietää niistä vastoinkäymisistä, mitä matkan varrella on ollut... se voisi hirvittää etukäteen, vaikka kaikesta on selvitty. Eikä varmaan olisi mikään ilo tietää, että olen pettänyt miestäni...

luulen että en juurikaan hämmästelisi, elämä menee aikalailla niinkuin olen suunnitellutkin. Ainoa kummastuksen aihe olisi varmaan asuinpaikkani, minä kun teininä vannoin etten mihinkään kotikaupungista lähtisi ja niin sitä vaan maalla asustellaan nykyisin...