meneekö pettymys lapsen sukupuoleen ohi joskus?

niiiin paljon poikavauvaa ja onneksi pojan saimme! pettymys olisi ollut suuri jos olisi tullut tyttö, mut en tietenkään olisi sitä kenellekään näyttänyt. seuraavan lapsen kohdalla sukupuolesta ei enää niin väliä kun jo yksi poika on.

niiiin paljon poikavauvaa ja onneksi pojan saimme! pettymys olisi ollut suuri jos olisi tullut tyttö, mut en tietenkään olisi sitä kenellekään näyttänyt. seuraavan lapsen kohdalla sukupuolesta ei enää niin väliä kun jo yksi poika on.

ja tytön saimme. Nyt ei myöskään minulle ole mitään väliä enää lasten sukupuolilla. Miehen puolesta toivon, että poika joskus hänelle suotaisiin, minulle ei väliä. Toki olisi mukavaa, jos molempia sukupuolia olisi.

ei saa lapsia ollenkaan tai lapsilla on joku sairaus ja sitten harmitellaan terveen lapsen sukupuolta. Ei voi vaan ymmärtää.

Ja olen niin rakastunut tuohon ihanaan poikaamme, ettei tämä mitenkään muutenkaan olisi voinut mennä. Ihan oikea lapsi meille löysi tiensä.

Menee ohi. Ja monet täällä ovat kauhistelleet, että miltä lapsesta tuntuu, jos saa tietää, että vanhempi toivoi toista sukupuolta. No minulle itselleni on käynyt niin, että kun vanhempani odottivat pikkusiskoani näin, kuinka isäni toivoi kovasti poikaa. No ei tullut poikaa ja pari kertaa isän suusta on lipsahtunut, että hän olisi edes yhden poikalapsen toivonut, mutta rakastaa meitä tyttöjä silti valtavasti. Ja sen todella huomaa, että olemme hänelle tärkeitä, joten en ole millään tavalla ikinä päätäni vaivannut isäni poikatoiveella tai tuntenut itseäni sen takia jotenkin ei-toivotuksi. Ymmärrän hyvin, että isäni toivoi poikaa. Sitäpaitsi sukupuoli on sellainen asia, johon on hieman vaikea vaikuttaa ;) ja harva haluaisi sukupuoltaan vaihtaa mistään hinnasta, joten en usko, että lapset ottavat tätä asiaa niin vakavavasti kuin joihinkin muihin ominaisuuksiin kohdistuvaa kritiikkiä. Eri asia olisi varmasti kuitenkin ollut, jos isästäni ei olisi huokunut vilpitön rakkaus tyttäriään kohtaan alkuperäisistä toiveista huolimatta.

nosti vauvan ylös (jolloin siis näin, että pippeli on) ja siirsi sen syliini eli ehkä noin puolessa sekunnissa. Olin siis toivonut tyttöä, kun poikia jo oli.

Kauhealta tuntuu myös, että jotkut heittävät ruokaa pois ja päivittelevät, kuinka pahalta jokin ruoka maistuu, kun toisella puolella maapalloa kuolee ihmisiä nälkään!!!





Hoh hoijaa, näin se vain menee.. On ihan inhimillistä pettyä joistakin asioista, vaikka asiat voisivat olla AINA vielä huonommin. Silloin, kun kaikki on hyvin murehditaan pienempiä ongelmia ja silloin kuin ei ole murehditaan suurempia. Näin tekevät myös jopa ihmiset, jotka ovat elämässään kokeneet jotain aivan kamalaa, mutta toipuneet. Silloin alkaa taas pienemmät asiat painaa. Se on normaalia elämää.



Toki on kuitenkin välillä hyvä vähän suhteuttaa omia ongelmiaan ihan sen takia, että osaisi arvostaa hyviä asioita tässä hetkessä eikä vaan keskittyä huonoihin.

esikoisen kans, niin toivoin tooooosi kovasti tyttöä. Vaikka lopunviimeks sillä ei ole mitään väliä, mitä sukupuolta lapset on, niin olisin kyllä varmasti ainakin hetken ollut pettynyt, jos lapsi olisi ollut poika.



Nyt kun toisen raskaus on alussa, toivon ihan samalla hartaudella tällä kertaa poikaa. Lopultakin tyydyn varmasti kumpaan tahansa nopeasti, mutta ehkä hiukkavähän itkeä tirautan, jos saadaan toinen tyttö. Hurjan rakas hän on meille silti jo nyt, joten pääasia olisi, että hänet saadaan maailmaan asti :)



Ja ihan turha siitä on hernettä vetää nenäänsä (vaikka itsekullakin on tässä ollut vaikeuksia lapsia saada) kun joku toivoo jompaa kumpaa sukupuolta. Toiveet ei vie mitään keneltäkään pois ja vähän väittäisin, ettei kenellekään vauva ole pettymys syntyessään - on sitten mitä tahansa sukupuolta.

koskaan. Jos ei löydä hyvää teraputtia setvimään kanssaan syytä elämää kalvavaan kelpaamattomuuteen. Nää on näitä vanhempien "lahjoja" jälkikasvulleen...turha luulla ettei lapsi vaistoa kelpaamattomuuttaan.

koskaan. Jos ei löydä hyvää teraputtia setvimään kanssaan syytä elämää kalvavaan kelpaamattomuuteen. Nää on näitä vanhempien "lahjoja" jälkikasvulleen...turha luulla ettei lapsi vaistoa kelpaamattomuuttaan.

Niin täällähän on joka vastauksessa tullut ilmi, että se pettymyksen tunne menee ohi rakenneultran ja synnytyksen välillä, ja viimeistään heti sen jälkeen kun synnytys on ohi. Nää on tunteita eikä niitä voi itseltään kieltää, mutta vaikka joku asiasta tällä palstalla kysyy, ei se nyt niin vakava aihe ole, ettäkö sen takia ei pitäisi vanhemmaksi ryhtyä.

koskaan. Jos ei löydä hyvää teraputtia setvimään kanssaan syytä elämää kalvavaan kelpaamattomuuteen. Nää on näitä vanhempien "lahjoja" jälkikasvulleen...turha luulla ettei lapsi vaistoa kelpaamattomuuttaan.

Niin täällähän on joka vastauksessa tullut ilmi, että se pettymyksen tunne menee ohi rakenneultran ja synnytyksen välillä, ja viimeistään heti sen jälkeen kun synnytys on ohi. Nää on tunteita eikä niitä voi itseltään kieltää, mutta vaikka joku asiasta tällä palstalla kysyy, ei se nyt niin vakava aihe ole, ettäkö sen takia ei pitäisi vanhemmaksi ryhtyä.

en ole eläissäni edes miettinyt että tähän sukupuoliasiaan pitäsi jotenkin suhtautua. Ovat mitä ovat. Juurihan tuolla on ketju että lapsi 2v ja äiti iiiiiihan pettynyt vaan. Olen omassa työssäni nähnyt miten kelpaamattomuus vanhemmalle (vaikka alitajuinen) vaikuttaa vielä aikuisenakin. Jos vuodesta toiseen tuntee tällaisia tunteita, on kyllä "kallonkutistajan" paikka. Koska lapsi vaistoaa syvästi kelpaako hän sellaisena kuin on vai ei. Ja kelpaamattomuus vaurioittaa syvästi. Oli syy mikä vain.