Miksi vanhemmat eivät halua tukea (aikuisia) lapsiaan?
Kommentit (43)
jos toinen on tukija ja toinen tuettava, kuten ap:n kirjoituksessa. Ystävyys on vastavuoroista, aikuisten lasten tukeminen yksisuuntaista.
jos toinen on tukija ja toinen tuettava, kuten ap:n kirjoituksessa. Ystävyys on vastavuoroista, aikuisten lasten tukeminen yksisuuntaista.
Jos ei nyt heti, vaikka myöhemmin, vanhempana.
Ystävyydessäkin on kausia, jolloin toinen on heikommilla ja tarvitsee enemmän tukea. Sitten taas joku päivä toisinpäin.
Lasten ja vanhempien suhteen tulisikin olla kuin hyvien aikuisystävien suhde: ei riippuvuutta, vaan vapaaehtoista ja sydämellistä apua ja tukea.
jos toinen on tukija ja toinen tuettava, kuten ap:n kirjoituksessa. Ystävyys on vastavuoroista, aikuisten lasten tukeminen yksisuuntaista.
mutta se suunta on päinvastoin, eli mä joudun olemaan taloudellisena sekä henkisenä tukena vanhemmilleni (60 ja 67v), kuskaamaan heitä sinne sun tänne omalla kustannuksellani. Meillepäin ei juuri tule muuta kuin uusia pyyntöpuheluita, taas tarttis jotain.. Lastenlapsia on 3, mutta ei kiinnosta, oma napa on tärkeämpi.
Luuletteko, että jään kovasti kiitollisuudenvelkaan?
Aikuisuuteen kuuluu se, että koittaa elättää itsensä ja perheensä.
joka tuli mieleen tästä ketjusta. Luuletko että mua kiinnostaa? se kristallisoi koko asian. Mä ja mun uhrautuvaisuus...
vanhenevia vanhempiaan. Kylla ma tunnen olevani huomattavasti vahvempi ja voimakkaampi, jaksavampi kui itseani 34v vanhempi aiti (70v).
"valittelevat sitä, kuinka perheelliset lapset eivät käy eivätkä välitä vaikka kuinka kutsutaan. "
Tähän voi myös olla syynä se,että he ovat olleet huonoja vanhempia.Pelkkä rahan antaminen ei tee kenestäkään kunnon vanhempaa.Esim. lasten tunnetarpeet on voitu jättää huomioimatta tai vanhemmat ovat olleet kovia riitelemään ja haukkumaan toisiaan ja lapsiaan.Normisti kai lapset käy katsomassa mielellään vanhempiaan jos välit ovat kunnossa.
nuoriksi aikuisiksi, joita ei edes haluta enää aikuisina turvautua vanhempiensa apuun. Tietysti hätätilanteet ovat aina asia erikseen. Mutta periaate siis on se, että aikuiset ihmiset huolehtivat itsenäisesti omista asioistaan.
Hoitoapua saamme usein, enkä edes miellä sitä miksikään hoitoavuksi, vaan isovanhempien ja lastenlasten yhteiseksi ajaksi. Suoranaista rahallista tukea emme saa, mutta lahjat ovat yleensä arvokkaita, esim. viime jouluna jääkaappipakastin.
Aikuisten lasten voi olla vaikea tukea vanhempiaan, jos he esim. asuvat eri paikkakunnalla. Mistä sen ajan ottaa, kun on oma työ ja perhe huolehdittavana.
Mun vanhempani ovat halunneet tukea meitä rahallisestikin, mutta samalla ovat sitä mieltä, etteivät halua ainakaan muuttaa saman katon alle asumaan. Eli haluavat siis jatkaa elämistä omissa oloissaan. Hankalahan silloin on heistä huolehtia. Äiti haluaa säilyttää itsenäisyytensä ja on sitä mieltä ollut aina, että kun useampi sukupolvi asuu yhdessä, niin tulee riitoja. Mutta toisaalta, kun ei asuta yhdessä, niin on vaikeampaa huolehtia hänestä ja isästä. Mistä sen ajan ottaa?
Faktahan tuo on. Olen töissä pienen kunnan pienessä hoitokodissa ja täällä todella hyvin tiedetään, kenen mummo on ostanut lapseille mökin ja lastenlapsille maksanut etelänmatkat. Kun rahat on loppu, loppuu yhteydenpitokin. Sen sijaan eläissään paljon ystäviä hankkineella on kavereita täälläkin.
Itsekin vanhusten parissa työskentelevänä tiedän tuon. On niin tavallista että vanhaan äitiin otetaan yhteyttä vain kun tarvitaan rahaa, lapsenlapsia ei näy ikinä. Eräskin hieno tytär kielsi äidiltään (siis mummon omia rahoja)kaikki maksulliset retket tai tapahtumat. Toinen taas nosti kauhean metelin, koska oli käytetty mummon virkistyskäyttöön 20e taksirahaa. Ja kaikki tämä ainoastaan siksi, että perintö pienenee.
että isovanhempiin ei ole mitään välejä jos isovanhemmat ei tue eli auta rahallisesti ja hoida lapsenlapsiaan.
Meillä on todella lämpimät välit vanhempiimme, vaikka heillä ei ole varaa maksella meidän asuntoja ja autoja ja sairauksiensa vuoksi eivät voi ottaa hoitovastuuta lapsistamme.
Soittelemme tiheästi ja vierailemme toisten luona. Perheissämme on lämpimät ja läheiset välit, vaikka rahaa emme ole heiltä saaneetkaan.
Kuinka materialistista maailma on nykyisin. Jos isovanhemmat ei jaa rahaa niin sitten isovanhemmat saa kykkiä yksin.
Ei ihme, että nykyajan isovanhemmat ovatkin alkaneet elää omaa elämää kun on niin kiittämätön jälkipolvi.
Jotkin tilapäiset kriisit (sairastuminen, onnettomuus tms.) ovat eri asia, mutta en tajua, miten jotkut kehtaavat ottaa vanhemmiltaan rahaa asuntoihin, lomamatkoihin, lasten harrastuksiin, vaatteisiin ja ties mihin.
nimenomaan lastenlapsille, ei meille aikuisille. Jo nyt neljä ja kolme vuotiaat ns. istuvat suuremman rahasumman päällä kuin me, jotka käymme töissä. Välillä se toki harmittaa, koska ne on lasten rahoja. No, eipä meidän sitten vanhempina tarvitse ostaa heidän asuntojaan tai maksella heidän velkojaan.
Rahallista apua emme kaipaa. Eniten itseäni harmittaa se, että isovanhemmat jäävät etäisiksi.
Ja välillä tuntuu, että äitiäni ei lasten kanssa leikkiminen kiinnosta mutta lastenlapsista kertominen muille kyllä. Aina kun on kylässä ottaa paljon kuvia ja tiedän hänen esittelevän niitä. Tämä jotenkin vaivaa minua, jos ottaa kuvan kun on lasten kanssa "leikkimässä" niin voisi sitten oikeasti hetken leikkiäkin...
Itse tulen ainakin olemaan lasteni tukena niin paljon kuin pystyn.
ihmissuhteista ja perhe-elämästä?? Onko nämä lapset kertoneet kuinka mummo auttoi oli lämmin ja rakastava äiti tai isoäiti. Vai kehuiko mummo itseään ja katkeraan sävyyn valitti kiittämättömyydestä, eipä kuullosta uskottavalta.
On paljon huonoja esimerkkejä siitä, kuinka vanhempien loputtomasti paapomat lapset eivät ikinä löydä elämälleen omaa suuntaa. Koska heidän ei ole koskaan tarvinnut ponnistella minkään eteen, he eivät tunne tyydytystä saavutuksistaan ja myös itsetunto voi jäädä heikohkoksi. Tällaiset muka-aikuiset eivät tiedä, mitä elämällään tekisivät. Minun mielestäni tämä on vanhempien syy enkä halua syyllistyä samaan.
Tuemme aikuistuvaa nuorta, mutta vain sen verran, ettei hänen tarvitse kerjätä kadulla.
Mitä vanhempaan ikäpolveen tulee, lähipiirissä on esimerkki vanhemmista, jotka tukivat lapsiaan, mutta lasten mielestä aina "väärin" eli painostivat rahalla tekemään valintoja, jotka eivät ole osoittautuneet kestäviksi. Kumpikaan lapsista ei halua olla juuri missään tekemisissä leskiäitinsä kanssa. Minä miniänä sitten häntä hoidan, kun minua hän ei ole ehtinyt tukea väärin.
Lapset itse ei oikeastaan juuri kiinnosta, vain kuvien ottaminen niistä ja ilmeisesti sitten tarinointi heistä omien tuttavien kera ja kuvia esitellen.
anoppi tuo koko ajan kielloista huolimatta tavaraa meille, tällä viikolla toi mulle äitienpäivälahjaksi (!!!!!) rhodorendrumin, 10 kg kukkamultaa jne. (anopille on ongelma ottaa vastaan oma äitienpäivälahjansa vauvaltamme ja mieheltäni, kokee että minulle pitää heti antaa vastalahja)
Sitten soitti, että olisi ostamassa tytölleni kesäkengät (vauva 8 kk, ja sillä on jo neljä paria kenkiä, ei kävele vielä). Kun sanoin että kenkiä on jo niin paljon ettei tarvi ostaa, sanoi että ostaisi sitten syreenipuskan meidän pihallemme. Kiitos ei - olemme muuttaneet tähän taloon kuukausi sitten, ja haluaisimme itse omalla ajalla tutustua pihaan ja miettiä ensi vuonna mitä laitetaan. En todellakaan halua, että anoppi alkaa sisustaa meidän pihaa - tuota rhodorendrumiakaan ei ollut siis vielä tuonut.
Tää tuputus on jatkuvaa, eivät pysty tulla käymään tuomatta jotain. Minä ja mieheni olemme yli nelikymppisiä, meillä on hyväpalkkaiset työt ja haluaisimme ihan normaalia kanssakäymistä ilman jatkuvaa tavaranpeliä. (Joka käynnillä tulee keskimäärin neljä tuomista, ja käyntejä on viikoittain. Tulee lapasia (ostettu kuulemma jo monta kuukautta sitten), tulee luontaistuotelääkkeitä ilman annosteluohjeita, lastenhoito-oppaita, avioliitto-oppaita, lapselle liian pieniä vaatteita, leivonnaiset mukana kun kutsutaan syömään meille (siis kun olen itse laittanut pöydän koreaksi ja nähnyt vaivaa hankkiessani kaiken). Tuovat omat tutit mukanaan joka kerta meille tullessaan - vievät kyllä pois, kun meillä on tutteja talo täynnä.
Ai niin, meiltä anoppi ei itse huoli mitään - kun käyvät tapaamassa lastenlasta, saan tyrkyttämällä tyrkyttää kahvit ja pullat, aika usein kieltäytyvät. Kuten esim. eilen. Anoppi kuitenkin teki vielä suuren numeron kertoessaan kuinka oli käynyt naapurillaan kakkukahveilla. Eli miniän tarjoamiset ei kelpaa, kun haluaa tehdä numeron siitä, kuinka "hän auttaa" ja jos ottaisi kahvit, "auttaminen" tavallaan kumoutuisi :-)
Ja kun otin taas tämän tavarantuonnin kohteliaasti esille, sain päälleni kaikenlaisia syytöksiä kylmyydestä jne. Ihmetteli mm sitä miksei saanut ostaa lapselle kenkiä ja kun taas sanoin, että sillä on jo tarpeeksi kenkiä, niin katkerana huokaisi: "Niin, sillä on jo kaikkea"...
APUA! Eikä kannata ehdottaa, että antaisin anopin osallistua ostamalla jotain kalliimpaa tarpeellista. Niin olemme tehneetkin muutaman kerran - mm. kysyimme haluaisivatko maksaa vauvan sängyn (ostimme käytettynä), haluaisivatko ristiäisiin hankkia kastemekon (toivat kastemekon lisäksi leipomuksia ja kauhean kasan leluja lapselle). Ja nyt kuukausi sitten itse ehdottivat, että voisivat tupaantuliaisiksi ostaa jotain tarpeellista tytön huoneeseen joka sisustetaan kesällä, eli eivät toisi muuta tupaantuliaislahjaa. Olin tästä ehdotuksesta iloinen - kunnes tulivat ekaa kertaa käymään ja toivat kuohuviiniä, kukka-amppelin talon edustalle jne.
Olen kauniisti sanonut, että olisi kiva että tyttö oppisi ajattelemaan: "Kiva kun mummo ja vaari tulevat käymään!" eikä "Mitähän mummo ja vaari taas meille tuovat?"
Yleensä se on niin, että perheen reppanaa avustetaan kaikin mahdollisin tavoin. Muut lapset saavat pärjätä omillaan tai heiltä korkeintaan odotetaan apua. Enkä tarkoita tässä nyt pelkästään rahallista tukea vaan ihan sitä, että ollaan yhdessä perheenä, autellaan askareissa, tavataan, jutellaan, reissataan yhdessä jne.