Ura yksityisellä puolella vai "ura" tieteen parissa?

meininki on aikamoista kilpailua apurahoista ja vähistä viroista. Leipä on kapea, ellei satu saamaan vakivirkaa. Lisäksi mun mielestä yliopistolla työympäristö saattaa pahimmillaan olla tosi epäterve. Luovan työn tekijät - ihmiset jotka tekee tieteellist tutkimusta - saattavat olla todella diivamaisia ja lapsellisia, ja tieteelliset erimielisyydet saattavat johtaa vuosikymmenien kärhämiin.



Toisaalta yliopiston ilmapiiri on parhaimmillaan hieno, ja sivistynyttä seuraa on tarjolla.



Mä en siis itse ole tehnyt jatko-opintoja, mutta olen ollut töissä yliopistolla ja ollut mukana pitkään hallinnon opiskelijaedustajana. Sain yliannostuksen yliopistoa ja sen meininkiä, tällä hetkellä opiskelut katkolla...



Mutta jos sulla on intohimoa tutkimiseen (ja opettamiseen, jos haluat tulevaisuudessa viran), niin go for it!

Yleensähän se on niin päin, että vastavalmistuneet "jämähtävät" korkeakoululle/yliopistolle, koska eivät ole saaneet (aikaiseksi) hankittua "kunnon tyäpaikkaa" yksityissektorilta.



Minä itse olin ennen esikoisen syntymää tutkijana, valmistuin siinä samassa ja palasin esikoisen äitiysloman jälkeen tutkijaksi. Sain tutkijakoulupaikan eli rahoituksen väitöskirjantekoa varten 4 vuodeksi, mutta edes se ei lopulta saanut minua pysymään tutkijana.



Tutkijan työn voisi tehdä mielekkääksi (pätkätöistä, jatkuvasta epävarmuudesta, ns. konkreettisten tavoitteiden puutteesta huolimatta) ainoastaan se, että on todellinen tutkijaluonne. Sellainen, joka jaksaa koko elämänsä jatkaa loputonta "tutkimista" ilman että siitä saa välttämättä koskaan mitään kunnollisia lopputuloksia.



Itse sanoin ei kiitos heti kun sain kiinnostavan ja haastavan työn yksityiseltä.



Ja siis tutkijan "uralla" palkkakehitys on aika kehnoa. Proffaksi jos pääsee, niin siten voi jo alkaa 4:lla tai 5:lla. Tosin proffatkaan eivät enää ole eläkevirassa vaan hakevat omia paikkojaan vähintään 5 vuoden välein.

että vaikka yliopistolla/korkeakoululla työajat ovat yleensä hyvin vapaat, niin näin on mm. myös nykyisessä työssäni yksityisellä.



Sen sijaan tutkimustyö jää pahasti jälkeen palkkauksessa, työympäristössä (puitteet, ihmiset...) ja luontaiseduissa. Yliopistolla ei todellakaan ole sitten vuosittaisia bonuksia, joululounaita, pikkujouluja (paitsi omakustanteisesti), vuosittaisia palkankorotuskeskusteluita, ei kuntosalia tai muita liikuntapalveluita jne. jne.

Saisitko virkavapaata töistä, niin että voisit kokeilla? Tämä varmaan alentaisi kynnystä. Itse olen tutkijana yliopistolla ja työssä on hyviä ja huonoja puolia. Pidän itse työstäni. Kilpailu yliopistolla kuitenkin rassaa ja ajoittain myös pieni palkka.



Meillä Jyväskylässä liikuntapalvelut ovat kyllä hyvät ja pikkujoulutkin työyhteisömme järjestää. Ihan niin ankeaa ei siis meillä ole kuin 3 sanoo. Paljon riippuu siitä, millaisen rahoituksen saa ja millaiseen työyhteisöön sattuu päätymään.

Työolosuhteet voivat olla ihan mukavat, työyhteisö ja edut (yliopistoliikunta jne.) hyviä. Tutkijan työssä pahin miinus on se epävarmuus, eli pelkällä hyvällä työllä ei välttämättä pääse eteenpäin ja huonoimmillaan elämä on vuodesta toiseen kitkuttelua, kun ei tiedä onko ensi vuonna apurahaa tai sitä tai tätä pestiä tarjolla. Voi myös joutua muuttamaan työn perässä. Jos joutuu jossakin paikassa huonoon valoon (vaikka ihan vain pärstäkertoimen tai hedelmällisen iän vuoksi), voi joutua suuntaamaan toiseen yliopistokaupunkiin parempien uramahdollisuuksien perässä.



Mutta tosiaan, ei sitä tiedä mitä saa, ellei kokeile.

Gradua väsään ja pari opettajaa tohkeissaan petasi tutkijan uraa. Kai ne näki minussa jotain potentiaalia. Aluksi se imarteli, mutta onneksi tässä on ollut äitiysvapaa välissä, jonka aikana tutkiskelin itseäni ja tulin siihen tulokseen että minusta ei tuohon olisi. Niinpä vaihdoin gradun aihettakin ihan vain tarkoituksena polttaa sillat yliopistouraan.



Mielummin työskentelen vaikka loppuikäni kaupassa, jossa saan olla ihmisten kanssa tekemisissä (ja nykyisellään tienaan paljon paremmin kuin esim. apurahatutkija), kuin jossain komerossa väännän hirveällä tuskalla jotain, millä tuskin tulee olemaan suurempaa merkitystä kellekkään. Tutkijan työ on myös sellaista, josta ei pääse eroon vapaa-ajalla, ainakin omalla kohdalla uskon että tutkimus pyörisi päässä lähes 24/7.

meininki on aikamoista kilpailua apurahoista ja vähistä viroista. Leipä on kapea, ellei satu saamaan vakivirkaa.

Mutta ystäväni on elänyt juuri tuota em. uraa ja se on aika tuskainen tie, myös näin sivusta seuranneena.

Suomessa ei ole kuin pätkätöitä. Asumme mieheni kanssa ulkomailla ja Suomeen olisi kiva palata mutta kun ei edes ole avoimia virkoja mitä hakea. Mieheni haluaa tutkijan uran mutta ei suostu lähtemään mihinkään pätkätöihin, kun ulkomailla voi helpommin saada luennoitsijan, apulaisproffan tms viran noin alkuun.



Minä olin tutkijana yliopistolla pätkähommissa mutta lähdin teollisuuteen. Vakituinen paikka, useimmiten sääännölliset työajat, parempi palkka houkutteli. Mulla ei myöskään ollut mitään sen suurempaa intohimoa tutkimukseen.

on totta, että se on helvetillisen kilpailtua ja rahoituksen santi vaikeutuu sitä mukaa mitä pitemmälle ura etenee. Väitöskirjaan saa rahoitusta helposti, sen jälkeen aina vaan vaikeammin ja vaikeammin. Ne yliopistolle jatko-opiskelijaksi "jämähtäneet" tyypit ovat kadonneet matkasta aikaa sitten, post doccina pitää jo tosissaan haluta ja myös tosissaan pärjätä kovasa kilpailussa.



VÄitöskirjantekijän palkat on surkeita, koska se ON vielä opiskelua, mutta voin kertoa, että kyllä neljään tonniin pääsee sitten väikkärin jälkeen jo aika paljon ennen proffan virkaa. Ja sehän täällä on hyvä, että kilpailusa mitataan vain tuloksia, ei kellokorttia.



Itseäni pätkätyöt (pätkät on puolenvuoden, vuoden mittaisia, paitsi tällää hetkellä itselläni on 3 vuoden määräaikainen sopimus, eli yliopistopätkätyö ei kuitenkaan tarkoita ihan samaa kuin lähihoitajan 2 päivän pätkät) ei haittaa, sillä minulle se on tavallaan vuosittainen pakko ajatella asioita uudestaan - ei voi jämähtää siihen samaan ja vanhaan, vaan luovuus on pidettävä yllä. Minua pelottaisi ajatus, että tietäisin, mitä teen 5 vuoden päästä.



Mut kuten sanottu, tämä on asenne- ja luonnekysymys. Kuka mistäkin nauttii.